Stressi lisää kipuja

Olen taas kertaalleen kokenut miten stressi ja paha mieli lisäävät kipuja ja lääkkeiden käyttöä. En ole edes varma otanko Tramalia enää hermosärkyyn, vaan ihan itseni turruttamiseen. Olen siitäkin todella huolissani, että minkälainen tsombi todellisuudessa olen, mutta en vaan itse huomaa. Tosin olisi avomieheni siitä kyllä sanonut. Hän osaa aina sanansa asettaa niin nätisti, kun jostain minulle huomauttaa. Siitä taidosta olisi minulle paljon opittavaa, etten aina äkäisesti möläyttele kaikkea. Ilmeisesti alan sietämään jo niin korkeaa annosta ilman, että se näkyy päälle mikä on todella huolestuttavaa. Alan olla varsinainen Rasputin, kun myrkky ei enää minuun tehoa. Se, että lääkeannos nousee saa minut halveksimaan itseäni ja tekee minut superväsyneeksi. Olen aika pelottavassa kierteessä kipulääkitykseni kanssa. Jos aion vähentää Tramalia tiedän kokevani helvetin tuskat vieroitusoireina. Jos jatkan näin annos vaan nousee ja kierre pahenee. Suomessahan ei ole hoitoa niille ihmisille, jotka ovat tulleet riippuvaisiksi ihan tarpeellisista lääkkeistään. Pitäisi mennä A-klinikalle ja siellä olen joskus viitisen vuotta sitten käynytkin apua hakemassa. Se on kuitenkin ihan turha paikka istuskellasamassa jonossa narkkareiden kanssa. En mitenkään narkkareita halveksi, päinvastoin, mutta koen tarvitsevani ihan muuta hoitoa. Suomessa on noin 200.000 potilasta jotka ovat koukussa virallisiin kipulääkkeisiin. Suurin osa siksi, että heitä on alunperin hoidettu väärin ja on ollut helppoa heittää, vaan resepti eteen. Itselläni ei ollut kymmenen vuotta sitten mitään tietoa lääkekoukusta, mutta nyt on. Asiaan liittyy myös niin paljon häpeää ettei siitä kukaan uskalla puhua ääneen. Yleensähän ihmiset jää koukkuun mielialalääkkeisiin ja diapamiin, mutta ihan todella koukuttavaa on opiaatit mihin ryhmään Tramalkin kuuluu. Minun täytyy, vain ryhdistäytyä ja yrittää pikkuhiljaa mieheni avustuksella vähentää annosta.

Liikaa paineita

En ole unohtanut kirjoittamista ja tätä blogia, mutta olen niin suuren paineen ja stressin vallassa etten ole enää jaksanut kirjoittaakkaan. Olen järjestellyt talousasioita jotka ovat erittäin hankalia narsistimieheni jälkeensä jättämien velkojen takia. Minua on taas kertaalleen nöyryytetty niin monelta taholta, että ihmisarvoni on todella koetuksella. Tunnen selvästi, että masennukseni on jo aika syvä, mutta lääkitystä en enää halua. Muuten en lääkitystä vastusta, mutta ne sivuvaikutukset mitä aikaisemmin koin oli aivan liikaa minulle. Onneksi avomieheni jaksaa tukea minua joka käänteessä ja hämmästyttävää kyllä myös vanhempani ovat olleet inhimillisiä. Kukaan ei ikinä uskoisi mitä sisimmässäni liikkuu, näytä ulospäin menestyneeltä liikenaiselta. Tosin en usko, että se tilannetta auttaisi, vaikka näyttäisin siltä miltä tuntuukin eli täysin lyödyltä ihmiseltä. Niin, kuin olen aikaisemmin kirjoittanutkin, niin en vaan osaa näyttää tuntemuksiani ulospäin. Varmaan parhaiden ystävienikin on vaikeaa ymmärtää, kuinka tuskainen olen, kun kuulemma näytän ihan hyvältä. Se on varmaan samoin monen muunkin kohdalla, että sisällä riehuu helvetti, mutta eivät sitä näe. Osaan jo arvioida itsestäni, milloin masennus alkaa ottaa mielessäni valtaa. Suhtautumiseni ihmisten sanomisiin vääristyy, loukkaannun pienistäkin asioista. Olen hyvin lyhyt pinnainen tässä tilassa ja siitä tietysti rakas avomieheni kärsii. Ärsyynnyn hyvin pienestä ja vaikka yritän itseäni hillitä se ei aina onnistu. Tunne tilani myös heittelee jyrkästi välillä olen hyvinkin innostunut ja välillä ihan surkeana. Itken myös öisin ilmeisesti jotenkin unen ja valveen rajamailla. Samoin höpötän itsekseni varsinkin öisin mikä häiritsee mieheni unta. Ahdistus näyttäytyy niin monella tapaa.