keskiviikko 30. toukokuuta 2012
Liikaa paineita
En ole unohtanut kirjoittamista ja tätä blogia, mutta olen niin suuren paineen ja stressin vallassa etten ole enää jaksanut kirjoittaakkaan. Olen järjestellyt talousasioita jotka ovat erittäin hankalia narsistimieheni jälkeensä jättämien velkojen takia. Minua on taas kertaalleen nöyryytetty niin monelta taholta, että ihmisarvoni on todella koetuksella. Tunnen selvästi, että masennukseni on jo aika syvä, mutta lääkitystä en enää halua. Muuten en lääkitystä vastusta, mutta ne sivuvaikutukset mitä aikaisemmin koin oli aivan liikaa minulle.
Onneksi avomieheni jaksaa tukea minua joka käänteessä ja hämmästyttävää kyllä myös vanhempani ovat olleet inhimillisiä. Kukaan ei ikinä uskoisi mitä sisimmässäni liikkuu, näytä ulospäin menestyneeltä liikenaiselta. Tosin en usko, että se tilannetta auttaisi, vaikka näyttäisin siltä miltä tuntuukin eli täysin lyödyltä ihmiseltä. Niin, kuin olen aikaisemmin kirjoittanutkin, niin en vaan osaa näyttää tuntemuksiani ulospäin. Varmaan parhaiden ystävienikin on vaikeaa ymmärtää, kuinka tuskainen olen, kun kuulemma näytän ihan hyvältä. Se on varmaan samoin monen muunkin kohdalla, että sisällä riehuu helvetti, mutta eivät sitä näe.
Osaan jo arvioida itsestäni, milloin masennus alkaa ottaa mielessäni valtaa. Suhtautumiseni ihmisten sanomisiin vääristyy, loukkaannun pienistäkin asioista. Olen hyvin lyhyt pinnainen tässä tilassa ja siitä tietysti rakas avomieheni kärsii. Ärsyynnyn hyvin pienestä ja vaikka yritän itseäni hillitä se ei aina onnistu. Tunne tilani myös heittelee jyrkästi välillä olen hyvinkin innostunut ja välillä ihan surkeana. Itken myös öisin ilmeisesti jotenkin unen ja valveen rajamailla. Samoin höpötän itsekseni varsinkin öisin mikä häiritsee mieheni unta. Ahdistus näyttäytyy niin monella tapaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Hei! Onneksi löysin sivusi :) Tuntuu, että olen ollut aivan yksin näiden asioiden kanssa. Mm kuitenkin tämä kirjoitus oli lähes kokonaan kuin minun päästäni. Elin narskumiehen kanssa vajaata kymmenen vuotta, elämäni oli henkisen ja fyysisen väkivallan varjostamaa, myös miehen sukulaisia osallistui tähän henkiseen puoleen. Nyt erosta on nelisen vuotta. Puolitoista vuotta olen seurustellut nykyiseni kanssa (joka on aivan yli-ihana, niin että ahdistaa). Muutettiin yhteen tämän vuoden alussa ja siitä alkoi minun oirehtiminen vyörymään. Aivan järjetöntä on pääni kanssa. Järki ja opittu tunne-elämä taistelevat koko ajan päässäni. Koen ihmisten katseet ja sanomiset aivan toisin kuin ne on tarkoitettu tai järkeni mukaan. Tuntuu että olen fyysisesti ja henkisesti totaalisessa jumi tilassa. Kaikki on ulospäin hyvin, olen ihmisten mielestä sosiaalinen ja iloinen, aina hymyilen. Pääni sisällä vaan kaikki on toisin :( Olen koittanut opettaa väkisin aivoni toiseen malliin, pois aivopesun tuloksista. Vaan on helvetin vaikeaa. Kuten jo sanoin mieheni on ihana, ja kärsivällinen. Hän kärsii varmasti paljon minun takiani, vaikka tukeen voinen luottaa. Siinä määrin kun luotan yhtään mihinkään tässä elämässä. Itse olen lääkeriippuvainen ja siksi en halua mennä edes mitään hakemaan. Se on oikeastaan ainut mistä voin olla ylpeä, olen ollut nelisen vuotta ilman rauhottavia tai kipulääkkeitä. Ja toki, olen myös saanut lapseni kasvatettua hyvin tämän kaiken kaaoksen keskellä, siihen olen alkanut pikkuhiljaa uskomaan, koska siitä niin kehutaan. MUTTA onko tämä minkään arvoista jos päässä on tällainen ahdistus ja pyörremyrsky koko ajan. Painajaiset vain pahenevat ja hereillä ollessa tulleet kohtaukset lisääntyvät. En päästä miestäni lähelleni näiden kohtausten ollessa, menen johonkin omaan maailmaan, paniikkihäiriöt ovat tulleet vuosien jälkeen takaisin. Mieleni huutaa vaan katkerasti että miksi nyt? Vaan kai ne on nämäkin asiat käsiteltävä, ja nähtävästi ne eivät olleet käsitelty, koska tällainen tilanne on laukaistu. Uskon itse että yhteen muutto (tein todella ison työn itsenäistymiseen ja naiseksi kasvamiseen yksin ollessa) on yksi laukaiseva tekijä ollut. Olen käynyt mtt:ssä useita vuosia, ja hoitsuni oli aivan ihana, hän jäi pois ja en haluaisi mennä kenellekään muulle koska tuntuu että en jaksa aloittaa ihan pisteestä nolla. Koen siis kuitenkin edistyneeni jonkin verran. Vaan tässäpä tätä. Kiitos vielä sinulle, helpotti kun tietää et joku voi kokea myös tällaisia tuntemuksia. Aurinkoisia syyspäiviä!
VastaaPoista