Patoutunut viha

Olen yrittänyt poistaa itsestäni kaikkia pahoja ja raskaita tunteita tämän kirjoittamisen kautta. Moni asia onkin helpottanut, kun pohdin sitä monelta kantilta kirjoittaessani. Vihan ja katkeruuden tunteet tulevat kuitenkin ihan yhtä rajuina pintaan, kun ennenkin. Niin, kuin olen aiemmin kirjoittanutkin, niin moni elokuva laukaisee minussa vanhat vihan tunteet.

Jos elokuvassa on väkivaltaa (ja nykyäänhän lähes kaikissa on) koen jotenkin suorastaan fyysistä ahdistusta ja alan muistella väkivaltaista Aarnea. Erostamme on lähes kaksikymmentä vuotta ja tuntuu suorastaan ärsyttävältä miksi se inhottava äijä kummittelee päässäni. Sitten, kun se palautuu mieleeni, niin alan taas enemmän pohdiskelemaan asiaa. Ja aina kysymys on miksi minä olin niin hölmö, etten ajoissa jättänyt häntä!

Saankohan koskaan itseäni tyydyttävää vastausta kysymykseeni ja pääsenkö asian kanssa vielä sinuiksi. Ehkä meidän yhteiskunnassakin asenne on se, että olet aivan tyhmä nainen, kun et ole jättänyt väkivaltaista miestäsi. Vieläkin  on niitä ihmisiä mitkä eivät ollenkaan ymmärrä asian ydintä ja syyllistävät myös väkivaltaa kokeneen puolisin. Yksi tuttavani kysyi minulta, että miksi et lähtenyt heti akan väkivalta kerran kohdalla, vaikka huutaan kadulle, niin varmasti joku olisi auttanut. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt asiaan liittyvää häpeää. Sehän olisi hitsin helppoa, jos oman puolison kohdalla asia toimisi niin, kuin vieraan ryöstäjän kanssa. On kuitenkin täysin eri asia pelätä omaa puolisoaan, kun jotain vierasta hyökkääjää.

Markku Salon kirja narsismista

Löysin kirjakaupasta viime viikolla asianajaja Markku Salon kirjan Narsisti parisuhteessa, työpaikalla, naapurina, oikeussalissa. Olin jo pitkään etsinyt hänen kirjojaan, mutta syksyllä ymmärsin, että niiden painos oli loppu. Nyt kuitenkin minulla on kirja käsissäni ja parikymmentäsivua luettuna. Ja miten siinä kirjassa kuvataankin juuri minun tuntemaa elämää.

Tämä on kuulemma tyypillistä, että narsistien tapa piinata puolisoaan on niin samankaltainen kaikilla, että jokainen narsistin puoliso löytää yhtymäkohtia tarinoiden ja oman elämänsä välillä. Vaikka en ole lukenut, kuin parikymmentäsivua jo moni asia on selventynyt. Nyt ymmärsin, että narsisteille on tyypillinen tapa kiusata perhettään vaarallisella liikenne käyttäytymisellä. Se myös oli uutta, että jos tämän pystyisi todistamaan, niin se katsottaisiin pahoinpitelyksi. Omalla kohdallani nimenomaan auto oli se vallan väline millä Aarne minua kiusasi. Kirjassa kuvattiin juuri samankaltaisia mielettömiä ralliretkiä pikkuteillä, ilman valoja ja täysin holtittomasti kaasutellen. Luulin, että tuo valojen sammuttaminen ja minun pelotteleminen sillä ettei autosta edes nähnyt mihin ajoi oli Aarnen ihan oma keksintö, mutta se onkin ihan tyypillistä. Auto ilmeisesti tuo vallan tunteen ja kokemuksen siitä, että minun henki oli hänen käsissään.

Jatkan lukemista ja kerron lisää jutuista mitä löydän.

Painajaisia osa 1

Sen jälkeen, kun tiemme erosivat tuon exavokkini kanssa olen nähnyt samaa painajaista. Aluksi useammin, nykyään onneksi vain pari kertaa vuodessa. Se toistaa aina itseään. Näen unta, että elämäni hänen kanssaan jatkuu, olen jossain todella hankalassa tilanteessa hänen kanssaan. Unessa tajuan koko ajan, että se uusi elämä onkin vain ollut unta ja todellisuudessa elän edelleen Aarnen ylläpitämässä helvetissä.

Olen unessa hätääntynyt ja haen ulos pääsyä tilanteesta ja kauhistelen, miten olen luullut olleeni irti hänestä. Sitten, kun siitä herää en millään meinaa tajuta mikä oli unta mikä totta. Kauhistelen, miten olenkin luullut, että pääsin Aarnelta karkuun. Helpotus on suunnaton, kun vihdoinkin tajuan, että nykyinen puolisoni nukkuu vieressäni. Unen ahdistus on niin piinaava, että menee koko päivä, yleensä useitakin päiviä, että pääsen pahasta olosta eroon.

Ihmettelen, kuinka kauan Aarne kummittelee minulle, kun tapahtumista on lähes kaksikymmentävuotta. Jossain pääni sisällä on kuitenkin pysyvästi se tunne mitä elämä oli hänen kanssaan.

Tukehtumisia

Katsoin elokuvaa sukeltajista joilla oli ongelmia veden alla. Heti mielleeni tuli tunne siitä, millaiselta tuntuu, kun vetää vettä henkeensä. Opin Aarnen kanssa jo heti alkuvaiheessa ettei hänen kanssaan pidä mennä uimaan. Hänestä oli aivan välttämätöntä yrittää hukuttaa uimakaverinsa.

Hän yritti sitä kaikille, kukaan hänen harvoista tutuistaan ja vanhoista koulukavereistaan ei meidän mökillä ollessaan meneen uimaan yhtäaikaa hänen kanssaan. Kaikki olivat sen kokeneet ja se oli kamalaa. Aarnen mielestä se oli suorastaan hauskaa, kun ihmiset pelkäsi häntä. Se myös aiheutti sen ettei meillä enää ollut ketään ystäviä. Minun vanhat ystävät ja koulukaverit pitivät häntä sen verran hulluna etteivät halunee häntä tavata.

Toinen pelon aihe oli etten koskaan mennyt parvekkeelle hänen kanssaan. Se oli myös hänelle välttämätöntä, että piti yrittää pudottaa toinen parvekkeelta. Varsinkin matkustaessa hotelli huoneissa oli usein parveke, mutta sen pidin tarkasti mielessäni, että sinne en mennyt.

Nyt, kun muistelen oli lukemattomia tapoja mitä yhteiselomme aikana opin, että säilyisin hengissä. Nyt jälkikäteen tuntuu ihan omituiselta miten ihmeessä kukaan on sellaista sietänyt. Jos lukisin tätä jonkun muun tarinana pitäisin kertojaa jo ihan tyhmänä, miksi ihmeessä ei häipynyt mokomasta ansasta. Se onkin niin kamalaa, että narsisti lamauttaa kumppaninsa niin, ettei hän pysty enää tekemään mitään.

Hengenpelastaja

Selvisin tappavasta avoliitostani hengissä, koska rakastuin poliisiin. Loppujen lopuksihan avoliittoni päättyi siihen, että Aarne yritti kuristaa minut. Onneksi isäni oli juuri sattumalta tulossa meille ja ehti apuun. Oli sekunneista kiinni etten kuollut, olin jo tajunnan rajamailla. Aarne häipyi tilanteen jälkeen ovesta pihalle ja lähti ehkä jonnekin ajelemaan. Isäni olisi halunut soittaa poliisit hänen peräänsä, koska hän oli myös humalassakin. Pelkäsin kuitenkin häntä niin, että kielsin soittamasta hätänumeroon, vaan yritin saada kiinni tätä rakastettuani Mikkoa.

Sillä aikaa, kun Aarne oli poissa pakkasin laukkuuni kaikki mitä ehdin ja luulin tarvitsevani ja soitin ystävättärelleni jonka luo lähdin. Sitten en enää koskaan palannut tuohon liittoon, elin kolme kuukautta noiden pakkaamieni tavaroiden varassa ja ystävieni avustuksella. Sain asua ystävättäreni tilitoimiston takahuoneessa. Nukuin patjalla lattialla ja siivoisin kaikki aamulla pois näkyvistä ja lähdin omaan putiikkiini ennen, kuin tilitoimiston asiakkaat tulivat. Joskus varasin huoneen hotellista, että pääsin kunnolla pesulle ja sain nukkua oikeassa sängyssä.

Se oli yksi elämäni rankimpia vaiheita, mutta selvisin siitäkin. Pahinta oli, että äitini painosti minua muuttamaan takaisin Aarnen luo. Kuitenkin he itsekin pelkäsivät Aarnea valtavasti, koska Aarne oli luvannut aina myös tappavansa heidät. He hankkivat turvalukkoja yms.ja huolehtivat omasta hengestään, mutta äitini mielestä minä aiheutan liikaa skandaalia, että olisi vaan parempi palata kotiin.

Onneksi pidin pääni, olin tilanteen ja eron niin perinpohjin miettinyt etten koskaan ole katunut hetkeäkään, ainoastaan sitä etten päässyt siitä pois jo aikaisemmin.

Näin pääsin irti helvetistä

Olin avoliitossa yli 15v.eli kuusitoistavuotiaasta yli kolmekymppiseksi. Tavallaan minulla ei ollut nuoruutta ollenkaan, en tiedä mitään esim.musiikista kahdeksankymmentäluvulta. Me emme käyneet missään, eikä meillä ollut ystäviä, varsinkin ne vuodet, kun olimme ulkomailla olin ihan avomieheni armoilla. Yritin kuitenkin sitkeästi pitää yllä jotain omaakin, kävin työssä mistä vaan sitä sain. Kiersin kaikki kielikurssit ja ulkomalaisille tarkoitetut tapahtumat, yksin, koska avomieheni ei halunnut tavata ketään. Hän myös ihmetteli miksi tarvitsen vielä hänen lisäkseen jotain muuta elämää.

Suomeen palattuamme avasin heti vaateliikkeeni ja yritin päästä yhteyteen kouluaikaisiin ystäviini. Muutamalle yritin sanoa, että jos minutblöydetään kuolleena he alkaisivat epäillä Aarnea ja kertoisivat poliisille. Heistä se oli huvittavaa hölynpölyä. Menin ensimmäistä kertaa terapeutille, epäilin itseäni alkoholistiksi. Sekin oli aivan kumma juttu, kun Aarne oli alkoholisoitumassa, niin minä pidin itseäni alkoholistina. Aarne yritti pakottaa myös minua juomaan, mutta onneksi se jäi vähäiseksi.

Terapeutti otti puheeksi, että miksi en jätä Aarnea. Se oli ensimmäinen kerta, kun uskalsin edes asiaa ajatella ja tyrmäsin sen heti täysin. Pidin sitä täysin mahdottomana ajatuksena, en uskonut selviäväni siitä hengissä. Aarnen uhkailut kävi aina vaan pahemmiksi viimeisen parin vuoden aikana, hän lähes päivittäin suunnitteli minun tappamista. Hän suorastaan hekumoi,mkun kertoi millä kaikilla tavoin hän voisi minut tappaa.

Toivon hänen kuolemaansa, suorastaan rukoilin, että hän ajaisi kolarin. Mietin jopa mielessäni saisinko itse hänet myrkytettyä tai jotain muuta, olin valmis menemään vankilaankin, jotta pääsisin hänestä eroon. Terapeuttini varoitti minua koko ajan, että elän erittäin hengenvaarallisessa tilanteessa. Äitini taas höpötti, että erota ei saa, jokaisen kuuluu kantaa taakkansa, niin kuin hän teki oman isäni suhteen.

Sitten kerran olin lapsuuden ystäväni kanssa syömässä ja kerroin hänelle koko tarinan. Olin edistynyt niin pitkälle, että pystyin pukemaan sanoiksi kokemani. Tämä ystävätär on ollut turvani ja tukeni siitä lähtien, ilman häntä en olisi enää elossa. Samana iltana tapasimme sattumalta meidän entisen luokkakaverin, pojasta oli tullut poliisi. Me rakastuimme ensi silmäyksellä. Ilman poliisin ammattitaitoa ja kannustusta en olisi tilanteesta irti päässyt. Psykoterapiassa ymmärsin terapeutin avulla, että hain itselleni pelastajaa, siksi rakastuminen oli niin äkkinäistä.

Olin aina ajatellut, etten saa sekoittaanketään muuta miestä elämääni, koska Aarne oli luvannut tappaa kaikki. Poliisille se ei ollut ensimmäinen tappouhkaus ja häneen se ei tehnyt mitään vaikutusta. Monenlaista ehti tapahtua ennen kuin olin vapaa nainen, mutta niistä sitten taas myöhemmin.

Nainen ja väkivalta

Katselin eilen dokumenttia moottoripyöräjengistä. Siinä poliisit kertoivat miehistä jotka jo pienestä pojasta lähtien olivat täysin hallitsemattomia ja aikuisenakin raivostuivat tyhjästä. Paljon näytettiin myös heidän mukanaan pyörineitä naisia, joita ei ilmeisesti mitenkään atvostettu. Näin niissä asioissa paljon omaa elämääni ja kokemuksiani.

Exavomieheni oli hyvää vauhtia sortumassa rikoksen tielle ellei hän olisi tavannut minua. Vaikka hän oli sekopää, jota pelkäsin, niin pystyin kuitenkin pitämään hänet kaidalla tiellä, koska minun elämääni ei sellainen kuulunut. Olen aivan varma, että ilman minua hänestä olisi tullut ammattirikollinen ja tappaja. Hän ei yhtään pystynyt käsittelemään tunteitaan, kun hän raivostui niin hänen olin pakko riuhtoa ja heitellä tavaroita ja karjua. Hän myös kiihtyi ja raivostui salmannopeasti ja tosi usein, pari kertaa illassa. Silloisessa elämässäni hoin tuhat kertaa päivässä rauhoitu, rauhoitu. Kun itse pysyin tyynenä ja jaksoin häntä rauhoitella, niin ohi se meni, mutta se oli erittäin raskasta elämää.

Ulkopuolinen voi sanoa, että miksi ihmeessä ihminen sellaisessa pysyy, miksi ei kerää tavaroitaan ja lähde. Se ei ole niin helppoa, koska koko energia menee sen tilanteen kestämiseen. Itse ainakin käytin kaikki tahdonvoimani, että sain sekopäisen exavokkini pysymään rauhallisena ja kaidalla tiellä. Ihan, kuin vahtisi neljän vanhaa, joka ei ymmärrä vielä mitään, mutta voimat ovat aikuisen.

Toinen syy miksi useimmat ei lähde on sama kuin minullakin. Aarne uhkaili minua niin paljon etten olisi uskalatanut jättää häntä. Hän lupasi, että joudun teho-osastolle, jos uskallan hänet jättää, samalla hän uhkaisi, että jos joskus löytäisin toisen miehen se ei eläisi kauaa. Kerron joskus myöhemmin miten pääsin hänestä eroon, koska se oli ihan omanlainen tarina.

Kirjoittaminen auttaa

Nyt alan huomata, etä tämä kirjoittamien todella auttaa asioiden sulattelemisessa. Tähän asti ole vaivannut nykyistä puolisoani vanhoilla muistoillani. Aina, kun TV:stä esimerkiksi tulee jotain mikä herättää muistoja, niin olen alkanut kauhistelemaan menneisyyttäni. Onneksi puolisoni on ollut ymmärtäväinen, mutta tajuanhan minä sen ettei ole kiva kuunnella yhtä ja samaa ja samoja juttuja moneen kertaan.

Olen selvästi lakannut kertoilemasta juttujani ääneen, vaan se on riittänyt, kun ajattelen, että kirjoitampa taas tuostakin. Tänään tuli mieleeni, kun katselimme telkusta jännäriä, miten monella tavoin avomieheni Aarne uhkaili minua. Ihan jo seurustelumme alkuviikkoina hän uhkasi minua ilmakiväärillä ja vuosien varrella hän kertoi lukemattomia tapoja millä minusta saisi hengen pois. Jos olisin ollut vähäkin järkevä, olisin heti ensimmäisen aseella uhkailun jälkeen häipynyt hänen elämästään. Olin silloin vain kuusitoista, enkä kehdannut kertoa kenellekään mitä Aarne teki.

Hän oikein hekumoi sillä, että keksii niin monia tapoja tappaa minut. Ensimmäisenä oli, että hän tukehduttaa minut tyynyllä, kun nukun. Usein hän kertoi vetävänsä muovipussin päähäni ja jättävänsä minut tukehtumaan pikkuhiljaa. Tukehduttaminen oli ilmeisesti hänen tapansa tappaa, koska kun hän vihdoinkin viidentoista seurusteluvuoden jälkeen yritti tappaa minut, niin se tapahtui kuristamalla.

Viikonloppun ahdistus

Viikonloppuna minulle on usein tullut outo tunne, alan jotenkin surra menneisyyttäni. Se tosin on selvästi helpottamaan päin, kun nykyinen parisuhteeni on niin hyvä.

Menneisyydessäni pahimmat ajat oli aina viikonloppuna, ensimmäinen avopuolisoni oli yleensä kännissä viikonlopun. Aina toivoin, että hän vetäisi sen verran, että sammuisi. Tietysti kännissä hän oli vielä oikukkaampi, hän myös yritti pakottaa minua juomaan. Senkin jutun ymmärsin vasta jälkeenpäin, kun puhuin siitä psykiatrilleni. Joskus alkoholistit haluavat, että kumppanikin alkoholisoituu.

Onneksi pystyin pitämään pintani ja alkoholin kulutukseni jäi aika vähiin. Jos ihmisen pitää pelätä kumppaninsa takia viikonloppuja tai juhlapyhiä, silloin pitäisi hälytyskellojen soida. Jotain on pahasti vialla silloin parisuhteessa, itse en sitä tajunnut aikanaan. Sitten kaikki menikin liian pitkälle ja meinasin kuolla.

Syyllisyyden varjo

Yksi syy miksi kirjoitan on se, että tunnen suurta syyllisyyttä miksi ihmeessä pysyin tuollaisissa pari-suhteissa. Yleensähän pahonpideltyä naista syyllistetään sillä, että mitäs oli siinä, olisi ottanut eron. Pidän itseäni ihan vahvana ja fiksunakin naisena ja kukaan ei uskoisi mikä perhehelvetti takanani ona, mutta en vaan ällynnyt liitoistani lähteä.

Suurin viha ja katkeruus on itseäni kohtaan, miksi ihmeessä suostuin sellaiseen. Äitini kanssa, kun olen asiasta puhunut, niin hänen mielestään olen yksikertaisesti tyhmä ja voimaton ihminen. Sekin loukkaa minua ja lisää syyllisyyttä.Tosin en myöskään voinut odottaa mitään tukea vanhemmiltani tai edes äidiltäni, jos olisin avopuolisoni aiemmin jättänyt. Voin myös suoraan sanoa etten silloin edes kunnolla tajunnut mitä minulle tapahtui. Elin jossain ihmeellisessä kieltämisen maailmassa. Jos minulta olisi kysytty phoinpidelläänkö minua olisin ilman muuta vastannut, että ei. En yksinkertaisesti osannut asioita erottaa enää, olin jatkuvan manipuloinnin alaisena.

Eniten minua tänä päivänä rasittaa se etten pysty antamaan itselleni anteeksi, että olen sellaiset virhearviot tehnyt. Sen vielä jotenkin sulatan, että nuorena siedin avopuolisoani, mutta, että menin uudestaan naimisiin narsistin kanssa on minulle käsittämätöntä. Kun erosin avopuolistona Aarnesta, hän oli myös jo aika alkoholisoitunut. Hän joi joka ilta, ja oli myös humalassa silloin, kun yritti tappaa minut. Hänellä oli aina ollut taipumusta alkoholismiin ja se tietysti aiheutti raivokohtauksia entistä enemmän. Kun hänestä erosin kävin muutaman kerran terapeutilla, koska pelkäsin, että nain taas seuraavallakin kerralla alkoholistin. Pelkäsin alkoholismia niin paljon, etten sitten huomannutkaan miehessä muita vikoja.

Ihminen on yleensä itse itsensä pahin tuomari.

Parisuhteen helvetti

Kerroinkin jo,että nuuruuden avoliittoni oli kamala. Silloin elin perhehelvetissä, joka oli kapeuttanut näkökantojani niin etten edes itse ymmärtänyt missä helvetissä olin. Olin hyvin nuori, ja manipuloinnin helppoutta lisäsi se, että asuimme nelisen vuotta ulkomailla.

Avomieheni oli tavallinen duunari, eikä tosiaan mikään älykkö, mutta hän pääsi suomalaisen työpaikkansa kautta töihin Barcelonan satamaan. Hän oli metallimies ja teki jotain korjauksia mitä piti olla millinsadasosan tarkkuulella oikein. Tämä millin viilaus siirtyi työpaikalta myös kotiin, kaikki piti olla millilleen niin kuin hän halusi.

Olin taloudellisesti täysin hänen armoillaan, elimme hyvin eristäytynyttä elämää. Kaikki piti tehdä yhdessä, hän oli kotonaan tottunut ettei kotirouva äitinsä koskaan liikkunut kodin ulkopuolella yksinään. Elämäni oli varmaan samankaltaista,kun muslimi naisella, burkhaa en sentään käyttänyt. Omasta ammatistani ei ollut hyötyä Espanjassa, olin juuri valmistunut hammashoitaja.

Pelastukseni oli se, että löysin kaupungista suomalaissyntyisen naisen, joka piti vaate putiikkia. Hän antoi minulle osapäivätyötä, ja tavallaan myös henkireijän ulkomaailmaan. Häneltä myös opin yrittäjyyden alkeet, mitkä oli myöhemmin tarpeen. Kukaan ei huomannut mitä meidän kotona tapahtui, myös vanhempani sanoo etteivät tienneet mitään. Aarne vaikutti niin huolehtivalta mieheltä, siivosi ja teki ruuan aina. Minä en todellakaan saanut koskea keittiöön, kun en kuulemma osunnut tehdä mitään.Sitten, kun vihdoin elin omillani vietin ensimmäisen vuoden keittiössä, koska rakastan ruuanlaittoa.

Meillä tapeltiin joka ilta, Aarne raivostui ihan mitättömistä asioista. Ei hän minua kovin usein lyönnyt, mutta uhkasi väkivallalla jatkuvasti. Hän ei osannut mitenkään hallita vihaansa ja kaikki oli aina minun vika. Hän oli myös työkavereilleen hankala ja ei erityisemmin ystävystynyt kenenkään kanssa. Jos joku asia meni työpaikalla pieleen, hän ei muuta osannut, kun vetää jotakuta turpiin.Ihmettelen miksei kukaan tehnyt ilmoitusta poliisille hänen vakivallastaan, vai pelkäsivätkö he kostoa.

Nuoruuden avoliitto

Olin hyvin nuori, kun tapasin ensimmäisen avomieheni. Hän oli paljon pahempi, kuin toinen. Pelkäsin häntä koko yhdessäoloajan. Suhteemme päättyi siihen, että hän yritti tappaa minut kuristamalla.

Hänestä näen vieläkin painajaisia, ja kuristumisen tunnetta en unohda koskaan. Aina, kun näen elokuvissa, että jotakin kuristetaan, tunnen sen kurkussani, ja hengityksessäni. Vaikka niistä tapahtumista on kaksikymmentä vuotta, en koskaan unohda sitä kauhistuttavaa pelkoa, missä elin.

Olin 17v, kun tapasin tämän miehen, sanotaan nyt häntä vaikka Aarneksi. Hän oli minua monta vuotta vanhempi, ja siksikin sai minusta helposti yliotteen. En siinä iässä ikinä ollut edes kuullut narsismista, saati sitten käsittänyt sellaisesta mitään. Tällä aikuisen järjellä tiedän, että Aarne käyttäytyi alkuhetkistä lähtien ihan tyypillisen narsistin tapaan. Minulla olisi pitänyt soida kaikki hälytyskellot, mutta en sitä lapsellisuuttani ymmärtänyt.

Hänellä oli rikostekisteri ja hänet oli tuomittu rattijuoppoudesta jo kaksi kertaa. Minulle se oli kauhistus, koska en ollut ikinä ollut rikosten kanssa tekemisissä. Siitä olen ylpeä, ettei hän ikinä saanut minua luopumaan moraalikäsityksistäni, ja pysyin aina irti kaikesta rikollisesta. Ilman minua Aarnesta olisi tullut taparikollinen, hän oli jo hyvää vauhtia siihen menossa parikymppisenä.

Hänestä voin suoraan sanoa, että hän oli paha. Tietysti ihmisessä on monta puolta, mutta hän kykeni pahuuteen ja se oli hänen elämän tapansa. Hän oli jo kotiperheessään oppinut ihan kummallisia toimitatapoja. Väkivalta oli vastaus kaikkeen, kosto oli hänen mielestään aina oikeutettua.

Nyt kun alan taas miettimään elämääni hänen kanssaan, niin pelkään, että painajaiset palaa.

Lapsettoman tunteet

Nyt joku voisi luulla, että olen syvästi katkera siitä, että jäin lapsettomaksi. En sitä kuitenkaan ole. Senkin asian sain vaan jotenkin purettua itsestäni ulos.

Kun tapasin nykyisen mieheni, olisimme halunneet lasta yhdessä. Olin kuitenkin jo sen ikäinen, ja reuman takia huonokuntoinen, ettemme sitten enää lähteneet mihinkään hoitoihin. Ja nyt on hyvä näin, kummallekin, meillä on kolme kissaa, jotka korvaavat lapset. Ymmärrän myös, että jos olisin hankkinut vielä yli nelikymppisenä lapsen, ja olisin nyt leikki-ikäisen äiti en oli todellakaan jaksanut. Oma sairauteni, kuluttaa sen verran voimia, että vaikka se ei muussa näykkään, niin tiedän itse etten olisi ollut enää hyvä äiti.

Silloin, kun tuo kaikki oli vielä tuoretta tuskaa, ennen avioeroani, olisi halunut hakata, ja potkia miestäni, Ilkkaa. En koskaan käynyt häneen käsiksi, ja hän ei ollut fyysisesti väkivaltainen, mitä hän aina kyllä muisyi korostaa. Minun raivoni oli niin tukehduttava, etten ymmärrä miten pystyi olemaan lyömättä häntä. Hän eli koko avioliittomme ajan kaksoiselämää, enkä ollenkaan hoksannut, että hänellä oli vakio tyttöystävä muualla, eikä tuo tyttöystävä tiennyt minusta. Että sellainen sankari.

Pitkä askel eteenpäin

Olen jo kauan suunnitellut, että haluaisin jakaa kokemuksiani, aika erikoisista elämän vaiheistani. Toivoisin, että joku muu niistä voisi hyötyä, mutta ennen kaikkea, haluan kirjoittaa itsestäni ulos kaiken pahan.

Haluan pysyä tuntemattomana, koska kerron niin rankasta aiheesta, ja en missään nimessä halua, että entiset puolisoni tunnistaisivat minut. Se voisi koitua minulle hengenvaaralliseksi. Toivon siksi ettei lukijani edes vaivaisi päätään henkilöllisyydelläni. Voisin olla kuka tahansa. Sinun työkaverisi,sisaresi,opettajasi,naapurisi,ihan kuka vaan. Et koskaan tiedä mitä lähipiirisikään kotona tapahtuu. Kukaan joka tuntee minut omassa kotikaupungissani, ei koskaan voisi uskoa, mitä minulle on tapahtunut. Kulissini ovat pysyneet kuosissaan, en niitä erityisesti ole halunnut ylläpitää, vaan se on tapahtunut ihan luontaisesti.

En tiedä miten usein jaksan tätä blogia päivittää. Sen näkee sitten, mitä tämä tuo tullessaan. Tunnen kuitenkin tehneeni todella ison askeleen eteenpäin, olen aivan innoissani, toisaalta peloissani. Olen, nyt avannut sellaisen kaapin oven etten sitä enää voi sulkea.