Onko flunssankin jälkeen elämää?

Nyt on ollut aika pitkä tauko kirjoittamisessa, kun olen tehnyt kuolemaa elämäni kamalammassa räkätaudissa. En ole vuosiin sairastanut flunssaa ja toivottavasti en ihan äkkiä sairastakaan uudestaan. Pää on vieläkin ihan puuroinen ja räkää täynnä. Onneksi oli niin hieno tilanne, että sain olla neljä päivää pois työstä, koska työntekijäni sisar lupautui auttamaan kaupassa. Yleensä yrittäjän on pakko sairastaa pystyssä, mutt amitä vanhemmaksi tulen sitä heikommin kestän rasitusta. Kymmenen tunnin työpäivä jaloillaan 38 asteen kuumeessa ei oikein enää onnistu. Eikä tarvikkaan onnistua, en ole yli-ihminen, mutta sairastaminen on niin jumlattoman kallista yrittäjälle.

Sängyssä makoillessa tuli mieleen ne lukemattomat kerrat, kun olen ollut sairaana ilman, että kukaan auttaa. Jo lapsena huomasin, että äitini lähti suorastaan karkuun jos olin kipeä. Onneksi olen sairastanut erittäin vähän, en ole ollut edes missään lastentaudissa. Toisaalta hiukan epäilen sitä, etten olisi saanut tuhkarokkoa ja vesirokkoa, kun hyvin muista koulukavereideni sairastaneen. En varmaan lapsena aina itse hoksannut olevani kipeä ja äitini leikki viimeiseen asti, että olin terve. Se on kummallinen taito kieltää täysin kaikki tosiasiat ja käyttäytyä niin, kuin totuutta ei olisikaan.

Lapsettomuushoitojen aikana olin usein tosi kipeä ja tuskainen. Varsinkin silloin, kun hyperstimulaatio vaivasi, mutta Ilkka ei minua mitenkään auttanut. Hän tuli yhden ainoan kerran sairaalaan minua katsomaan sen viikon aikana. Vanhempani eivät tulleet kertaakaan, olin aivan yksin. Muistan miten usein makasin vessan lattialla kotona ja oksensin, Ilkka oli pois kotoa. Luulin hänen olleen työmatkalla, mutta nyt tiedän, että hän oli tyttöystävänsä luona. Ainoastaan rakkaat kissani pitivät minusta huolta, puskivat ja nuolivat. Kissoiltani olen aina saanut ainoata vilpitöntä myötätuntoa.

Nyt, kun oli flunssassa oli suuri onni, kun puolisoni kantoi jaffaa ja keitti teetä. Eikä hermostunut, vaikka yskin ja niistin yökaudet ja hänenkin uni kärsi. Toivottavasti itse osaan olla yhtä hyvä ja myötätuntoinen hoitaja, sitten kun hän on kipeä. On paljon helpompaa olla kipeänä, kun voi jättää kaikki koti-ja työasiat toisten huoleksi ja keskittyä vaan omaan paranemiseen.

Nyt loppui valitus flunssasta, taas iski kirjoittamis into päälle.

Suuri huijaus

Ilkan ja minun avioliitossa oli kysymys suuresta huijauksesta. Olin joutunut huijarin kynsiin jolla oli tarkoitus hyötyä minusta. Alkuun en asiaa voinut uskoa, koska eihän pienellä yrittäjällä ole mitään rahoja huijattavaksi. Hän oli kuitenkin niin hölmö, että kuvitteli minulla olevan rahaa, koska asuin isossa omakotitalossa ja oli oma yritys.

Tapasimme Helsingissä ravintolan baaritiskillä ja aloimme juttelemaan. Hän oli myyntimies joka matkusti paljon sekä Suomessa, että ulkomailla. En pitänyt häntä hyvännäköisenä ja jotenkin hän vaikutti lapsenomaiselta. Seuraavalla viikolla hän tuli työreissulle kotipaikkakunnalleni ja tapsimme uudestaan. Jo sillä kerralla hän ihmetteli miten paljon minulla oli käteistä rahaa mukanani. Kun maksoin osuuteni ruuasta hän kurkisteli pussiini, silloin pidin sitä vaan epäkohteliaana. Hänen taustastaan oli vaikeaa saada selvää, hän oli eronnut reilu vuosi sitten ja samoihin aikoihin heidän lapsi oli kuollut auto-onnettomuudessa. Hän oli myös muuttanut asuinpaikka ja työpaikkaa vuoden sisällä. En osannut sitä ihmetellä, koska avierohan ajaa ihmisiä muutoksiin.

Jotain outoa hänessä kuitenkin oli mitä en ottanut tarpeeksi vakavasti, lähinnä säälin häntä. Usein hän otti esiin raha-asiat ja aina kun oli tilaisuus hän maksatti minulla kaikki. Se oli tuttua minulle koska Aarne oli samanlainen, jos minulla vain oli rahaa, niin hän ei koskaan käyttänyt omiaan. Sama ilmiö on äitini kohdalla, minusta on helppo tehdä maksumies. Parin kuukauden tuntemisen jälkeen hän alkoi painostaa yhteen muutamista. Minä asuin yksin isossa omakotitalossa, josta olin velkaa kurkkua myöden, mutta eihän hän sitä tajunnut. Hän suorastaan väkisin tuli tavaroinen kotiini ja sanoi vanhan asuntonsa irti. Silloin ihan oikeesti luulin hänen olevan rakastunut.

Hänellä oli ollut paljon työmatkoja Tallinnaan ja ilmeisesti vakionainen tai naisia siellä. Siitäkin olin niin naivi, että ajattelin ettei fiksu suomalainen mies käytä mitään huoria, mutta hänpä ei ollutkaan fiksu. Heti alkuunsa huomasin ettei hän paljoakaan välitä kotihommista ja muutenkaan ei ole ahkerammasta päästä ihmisiä. Hän tuli hyvin toimeen vanhempieni kanssa ja kissojeni kanssa mikä oli merkittävää ja aika pian hän esitteli minut vanhemmilleen ja ystävilleen. Silloin huomasin, että hän käytti nykyään eri etunimeä, kuin aikaisemmin eli hänen vanhempansa kutsuivat häntä hänen toisella nimellään. Kaikissa hänen tavaroissaan oli myös tämä toinen nimi eli hän oli muuttanut etunimensä. Hän ei myöskään halunnut osoitetietojaan väestörekisteriin julkisesti. Syyksi hän kertoi, että oli kuulunut uskonnolliseen lahkoon ja lähtenyt siitä ja heillä on tapana käydä käännyttämässä näitä karkulaisia joten hän ei halunnut tulla löydetyksi.

Hänellä oli tavaroissaan raamattu ja paljon uskonnollista aineistoa, joten niin varmaan olikin. Tämänkin olisi pitänyt minua hälyttää, koska itse olen melkein ateisti en todellakaan kaivannut mitään lahkolaista elämääni.

Tuntematon nainen

Nyt minuun iskee pelko, että joku tunnistaa minut. En haluaisi julkisuutta henkilökohtaisista asioistani. Olen ottanut riskin, koska tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi. Olen käsinyt aivan turhaan ellei tästä koskaan koidu mitään hyvää. Toivoisin voivani antaa muille samassa asemassa oleville toivoa paremmasta, ja toivon, että joku ottaisi opikseen, ja varoisi tämän kaltaisia ihmisiä.

Uskaltauduin tähän kirjoitus prosessiin, koska luotin siihen, että hukun tähän valtavaan netin maailmaan niin ettei kukaan tunnista tarinaani. Tiedän, että yksi luokkakaverini on pitänyt blogia jo pitkään tuntemattomana. Hän kertoo perhe-elämästään myös, ja mukana on valokuvia paljon, missä hän on itsekin. Niillä sivuilla on 30.000 kävijää eikä kukaan ole vielä hänen lähipiiristään tunnistanut häntä.

Samoin toinen tuttavani pitää meikki-ja muotiblogia, joka on ollut toiminassa jo usean vuoden, siinäkin on kuvia hänestä itsestään. Kuitenkin hän on saanut pysyä tuntemattomana. Toivon todellakin, että se onnistuu myös minun kohdalla, koska en kerro näitä tarinoita ihmisten juorua varten.

Toivon, että jos vähäkin epäilet tuntevasi minut, kunnioittaisit toivomustani, ja et kerro sitä muille. Toivon, että vihjaisisit minulle, että olen ehkä tunnistettu, niin osaan siihen varautua.

Pitkä askel eteenpäin

Olen jo kauan suunnitellut, että haluaisin jakaa kokemuksiani, aika erikoisista elämän vaiheistani. Toivoisin, että joku muu niistä voisi hyötyä, mutta ennen kaikkea, haluan kirjoittaa itsestäni ulos kaiken pahan.

Haluan pysyä tuntemattomana, koska kerron niin rankasta aiheesta, ja en missään nimessä halua, että entiset puolisoni tunnistaisivat minut. Se voisi koitua minulle hengenvaaralliseksi. Toivon siksi ettei lukijani edes vaivaisi päätään henkilöllisyydelläni. Voisin olla kuka tahansa. Sinun työkaverisi,sisaresi,opettajasi,naapurisi,ihan kuka vaan. Et koskaan tiedä mitä lähipiirisikään kotona tapahtuu. Kukaan joka tuntee minut omassa kotikaupungissani, ei koskaan voisi uskoa, mitä minulle on tapahtunut. Kulissini ovat pysyneet kuosissaan, en niitä erityisesti ole halunnut ylläpitää, vaan se on tapahtunut ihan luontaisesti.

En tiedä miten usein jaksan tätä blogia päivittää. Sen näkee sitten, mitä tämä tuo tullessaan. Tunnen kuitenkin tehneeni todella ison askeleen eteenpäin, olen aivan innoissani, toisaalta peloissani. Olen, nyt avannut sellaisen kaapin oven etten sitä enää voi sulkea.