Patoutunut viha

Olen yrittänyt poistaa itsestäni kaikkia pahoja ja raskaita tunteita tämän kirjoittamisen kautta. Moni asia onkin helpottanut, kun pohdin sitä monelta kantilta kirjoittaessani. Vihan ja katkeruuden tunteet tulevat kuitenkin ihan yhtä rajuina pintaan, kun ennenkin. Niin, kuin olen aiemmin kirjoittanutkin, niin moni elokuva laukaisee minussa vanhat vihan tunteet.

Jos elokuvassa on väkivaltaa (ja nykyäänhän lähes kaikissa on) koen jotenkin suorastaan fyysistä ahdistusta ja alan muistella väkivaltaista Aarnea. Erostamme on lähes kaksikymmentä vuotta ja tuntuu suorastaan ärsyttävältä miksi se inhottava äijä kummittelee päässäni. Sitten, kun se palautuu mieleeni, niin alan taas enemmän pohdiskelemaan asiaa. Ja aina kysymys on miksi minä olin niin hölmö, etten ajoissa jättänyt häntä!

Saankohan koskaan itseäni tyydyttävää vastausta kysymykseeni ja pääsenkö asian kanssa vielä sinuiksi. Ehkä meidän yhteiskunnassakin asenne on se, että olet aivan tyhmä nainen, kun et ole jättänyt väkivaltaista miestäsi. Vieläkin  on niitä ihmisiä mitkä eivät ollenkaan ymmärrä asian ydintä ja syyllistävät myös väkivaltaa kokeneen puolisin. Yksi tuttavani kysyi minulta, että miksi et lähtenyt heti akan väkivalta kerran kohdalla, vaikka huutaan kadulle, niin varmasti joku olisi auttanut. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt asiaan liittyvää häpeää. Sehän olisi hitsin helppoa, jos oman puolison kohdalla asia toimisi niin, kuin vieraan ryöstäjän kanssa. On kuitenkin täysin eri asia pelätä omaa puolisoaan, kun jotain vierasta hyökkääjää.

Mahdoton ihminen

Markku Salon kirjassa tulee esille myös eri nimityksiä narsistiselle ihmiselle. Olen itse pohtinut näitä nimityksiä koska koen, että voi sanoa ketään narsistiksi, kun en ole lääkäri eikä sellaista virallista diagnoosia ole tehty. Salo käyttää termiä häiriöinen ja minusta se kuulostaa neutraalimmalta. Lakimiespiireissä kirjan mukaan käytetään suorasukaista nimitystä mahdoton ihminen.

Minusta tuo kuvaus mahdoton ihminen osuu naulan kantaan kummankin expuolisoni kohdalla. Joulun pyhinä, kun on aikaa ollut miettiä niin moni asia tuli taas uudelleen mieleeni. Kuvaisin kokemusta Ilkan kanssa ihan, kuin olisin ollut pesukoneen rummussa. Asiat vaan tapahtui, kauhea vauhti eteen ja taakse, mistään ei saanut otetta. Täydellinen sekamelska elämässä ja mistään ei saanut otetta. Juuri, kun oli jotain sovittu ja elämä alkoi rullaamaan taas Ilkka teki jotain katastrofaalista ja elämä meni ihan rikki. Ihmettelen, että olen vielä näinkin terveenä ja tasapainoisena hengissä.

Tuossa Markku Salon kirjassa sanottiin, että valvottaminen on myös yksi narsistien konsti kiusata. Sen kyllä huomasin Ilkan kanssa, varmaan 3-4 viimeistä vuotta avioliitostani en nukkunut koko yötä yhteen menoon.Onneksi Ilkka oli niin paljon matkatöissä, muuten en olisi kestänyt. Hän itse ei pystynyt mitenkään kontroloimaan vuorokauden aikoja, vaan välillä valvoi parikin vuorokautta peräjälkeen. Joka yö heräsin siihen, että musiikki kai TV rämäytettiin täysillä päälle. Meteli oli niin kova ettei hän kuullut, vaikka kuinka käskin hiljentää. Oli pakko aina nousta sängystä ja käydä itse vääntämässä volyymit pienemmälle. Ja sama toistui tunnin päästä. Pari vuotta hän ei kestänyt nukkua hiljaisuudessa ja pimeässä ollenkaan. Me siis nukuimme telvisio päällä ja valot palaen.

Luojan onni ettemme saaneet koskaan lapsia, en ikinä olisi pystynyt suojelemaan heitä tältä mahdottomalta ihmiseltä.

Minä olen onnellinen

Voin myöntää ihan suoraan, että olen nykyään onnellinen parisuhteesani ja kotielämässäni. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Nykyisen kumppanini tapaaminen oli minulle ihme ja toivottasti en ärsytä lukijoitani liiallisella kehumisella. Ennen tätä suhdetta en ollut koskaan kokenut, että joku välittäisi minusta. Se oli musertava tieto silloin, kun elin yksin. Se osoitti minut täysin epäonnistuneeksi ihmiseksi.

Exaviomieheni Ilkka teki myös kaikkensa, että sai minut vakuutettua siitä ettei kukaan voi minua koskaan rakastaa ja en koskaan löydä itselleni kumppania. Nyt pystyn ne jutu pistämään omaan arvoonsa, mutta silloin kun elin yksin, olin varma, että hän oli oikeassa. Ilman rakkaita kissojani en varmaan olisi selvinnyt yksinelon vaiheesta. Kissoihinhan olen koko ikäni purkanut surut ja murheet. Jo pikkutyttönä auttoi kummasti ottaa kissa syliin ja itkeä sen turkkia varten.

Koen suurta onnea ja helpotusta siitä, että voin luottaa kumppaniini. Hän on ihan tavallinen suomalainen duunari, mutta se juuri tekeekin elämän helpoksi. Hänen käytöksensä on ennalta arvattavaa eikä elämä ole yhtävuoristo rataa. Aamuöisin vielä joskus herään ns.suden hetkellä ja koen ahdistusta ja pelkoa menneestä ja tulevasta. Tunne kuitenkin helpottaa heti, kun havaitsen puolisoni nukkuvan vieressäni. Hänen pelkkä läsnäolonsa rauhoittaa minua. Ja tietysti sängystä nytkin löytyy kissat, välillä yksi ja välillä jopa kolme.

Painajaisia osa 2

Toinen painajainen koskee Mikkoa ja sekin on aina samanlainen. Unessa näen, että olemme taas yhdesänja olemme tosi onnellisia keskenään ja kaikki on hyvin. Sitten hän jättääkin minut taas yllättäen, tai jättää tulematta johonkin luvattuun paikkaan ja hukkuu minulta täysin. Etsin häntä hätääntyneenä ja sitten tajua, että hän onkin hylännyt minut.

Se painajainen on niin totaalinen muistutus hylätyksi tulemisen ahdistuksesta ja selvä muistuma mennesstä suhteestani. Mikon kanssa kävi aina juuri näin, että aina, kun tuntui elämä hyvältä hän katosi omille teilleen emmekä nähneet pitkään aikaan. Sitten hän taas ilmestyi muina miehenä elämääni muutaman viikon jälkeen. Painajainen siis toistaa mennyttä elämääni ja siitäkin jää kamalan paha olo.

Usein sen unen jälkeen tunnen syyllisyyttä, että olen tyhmä, kun unessa ensin uskoin häntä niin kuin tein tosi elämässäkin, vaikka minun pitäisi tietää, että hän huijaa. Tätä unta nään vielä nykyäänkin useamman kerran vuodessa. Ihmettelen lakkaako painajaiseni koskaan minua piinaamasta, en haluaisi olla loppuelämääni kiinni näissä menenisyyden kauhuissa.