Narsistien vuosisata

Tuntuu kummalta, että viime vuosien varrella olen kuullut useammalta taholta, kun joku tuttu kertoo narsisti puolisostaan tai läheisestään. Ihan, kuin meidän viisikymppisten maailmassa olisi tavallista suurempi osa jotenkin häiriintyneitä.

Olin aika järkyttynyt, kun tapasin joulun tienoilla vanhan luokkatoverini, jota en ollut tavannut pariinkymmeneen vuoteen. Oikeastaan ystävyytemme katkesi, kun hän aikanaan avioitui. Hän on erittäin hyvässä asemassa oleva, koulutettu ja aika tunnettukin nainen. Hän kertoi olleensa häiriöisen puoliso ja vasta pari vuotta sitten lastensa kannustamana päätynyt eroon. Hassua, että olimme kokeneet hyvin samanlaisen kohtalon, mutta en koskaan olisi uskonut, että hänelle käy niin. Hän sanoi samaa minusta, jotenkin sitä kuvittelee, että narsistin puoliso on joku reppana jonka tunnistaa jo kaukaa. Vasta nyt lähiaikoina olen alkanut huomata, että se on melkein päinvastoin, narsistin puoliso onkin hyvin vahva ja voimakas ihminen.

Mietimme tämän luokkakaverini kanssa mikä siinä on, että nyt viime aikoina on tullut esiin näitä häiriötapauksia. Voi tietysti olla, että narsistileima annetaan ajattelemattomasti, mutta siltikin tuntuu, että itsekeskeisyyttä on enemmän, kuin esimerkiksi sodan käyneessä sukupolvessa. Vai onko?

Anopin erikoinen

Yksi outo piirre anoppini käytöksessä on vielä kertomisen arvoinen. Tapasin Ilkan vanhempia 4-5 kertaa vuodessa ja joka tapaaminen aloitettiin sillä, että keskustelimme miten monella tapaa ravintolassa voi tilata alkoholittoman juoman tai miten kieltäytyä juhlissa alkoholista. Se oli minusta tosi omituista, yritin kysyä Ilkalta, että kenellä teidän perheessä on alkoholi ongelma, kun se on nostettu niin silmätikuksi.

Olin omassa lapsuudenkodissani tottunut aika vapaaseen alkoholikäytökseen. Meillä tarjottiin vieraille alkoholia ja olen itse suhtautunut asiaan aika neutraalisti. Omassa lapsuuden perheessäni ei ole ollut kenessäkään alkoholismia. En voinnut tajuta, että kun tapasimme monen kuukauden päästä, niin muuta puhuttavaa ei ollut, kuin alkoholittomat juomat. Jotain outoa oli myös siinä, että ensimmäisenä vuotena, kun kävin anoppilassa he eivät antaneet Ilkalle alkoholia. Ihan, kuin kysymyksessä olisi hänen vieroituksena, kun kysyin siitä, niin hän sanoi sen olevan äitinsä kotkotuksia.

Sitäkään en osannut ottaa vakavasti, koska anoppi oli niin omituinen, että hänestä voi uskoa mitä vaan. Sen Ilkka kertoi, että hänen tätinsä, anopin sisar, oli sekakäyttäjä ja kuollut siihen. Hän muutamaan kertaan kertoi lapsuusmuistojaan, kun oli pelännyt tätiään, kun hän oli ollut ihan tokkurassa. Kukaan ei tiennyt ottiko hän lääkkeitä liikaa vahingossa vai tahallaan. Luulin, että hän oli kuollut jo parikymmentävuotta sitten, kun Ilkka oli ollut alakoululainen. Avioeromme jälkeen vasta selvisi, että hän oli kuollut noin vuosi ennen tapaamistamme. Tädin tytär, Ilkan serkku oli ollut myös pitkään Tanskan Kristianstadissa narkkarina. Hän otti kuulemma yhteyttä Ilkkaan eromme jälkeen ja oli päässyt kuiville ja Suomeen. Hän kertoi myös Ilkalle, että täti oli ollut vankilassakin, mutta syytä ei oikein tiedetty. Ymmärsin sen olleen yllätys Ilkallekin.

Sieltä suvusta ja Ilkan menneisyydestä nousi jos mitä vaarallisia sotkuja ja perintötekijöitä. Jos olisin sen kaiken tiennyt tutustuessamme olisin arvioinnut miehen ihan toisin.

Huumeet

On eräs kohta minun ja Ilkan välisessä keskustelussa mikä erityisesti harmittaa etten siihen reagoinnut tarpeeksi. Olimme tunteneet muutaman viikon ja katselimme jotain elokuvaa jossa oli jotain huumejuttuja. Kauhistelin sitä miten kamalaa olisi jos jäisi huumekoukkuun ja ettei koskaan pidä koskeakkaan huumeisiin. Ilkka sanoi minulle ettei huumeet ole vaarallisia, kun hänkin on päässyt niistä eroon.

En oikein tajunnut kuulemaani. Minun maailmassa huumeet olivat niin kaukaisia, vaikka Aarne oli alkoholistumaan päin hänelle riitti pelkkä viina. En osannut oikein reagoida Ilkan sanomisiin, yritin kysyä mitä hän tarkoitti, mutta hän ilmeisesti katui sanojaan ja alkoi puhumaan muusta. Sen keskustelun olisi pitänyt herättää minua ja miettiä mitä hänen taustallaan oikein oli. Otin sen kuitenkin lähinnä vitsinä, maalaispojan uhona. Ehkä hän oli kerran kokeillut jotain ja sitten kertoi siitä suurin sanoin.

En koskaan saanut tietää mikä oli totuus asiasta, hän kuitenkin sortui todella herkästi lääkkeiden väärinkäyttöön suhteemme jatkuessa. Hän myös selvästi ihaili narkkarijulkkiksia, Ozzy Osbornea, Jim Hendrixiä, Jim Morrisonia yms. Hänestä oli kivaa katsella elokuvia ja dokumentteja joissa muusikot örvelsi ihan huumehöyryissä.

Aloittamisen vaikeus

Olen nyt pitkään kirjoitellut nuoruuden avoliitostani ja Aarnesta, mutta en tahdonpäästä aiheesta eteenpäin. Haluaisin jo Aarnesta irti, ei hänestä ole paljon enempää sanottavaa tässä vaiheessa. Jotenkin en saa ottetta seuraavasta elämänvaiheestani, avioliitosta Ilkan kanssa.

Se oli niin kauheaa ja sekaista aikaa elämässäni etten oikein halua sitä näköjään muistella. Varmaankin myös häpeän sitä ja se aiheuttaa itseinhoa, koska olin siinä liitossa ihan omaa naivia tyhmyyttäni. Tein niin monia asioita väärin, että muistelemalla sitä vaihetta elämässäni joudun muistamaan omat mokani. Olisi aina paljon helpompaa, kun voisi vaan syyttää toista, mutta enhän minä ollut mikään tahdoton uhri, vaan aikuinen ihminen jonka olisi pitänyt osata huolehtia itsestään.

Suhteessani Aarneen voin aina vedota siihen, että olin viisitoistavuotias lapsi, kun tapasimme ja helppo manipuloitava. Ilkan kanssa naimisiin mennessä olin kolmekymmentäviisi ja jo paljon kokenut aikuinen nainen. En vaan halunut uskoa kenestäkään mitään pahaa, enkä kai oikeasti edes tiennyt, että niin pahoja ihmisiä olikaan, kun Ilkka oli. Hän erosi Aarnesta siinä, että hän oli joissakin asioissa äärettömän älykäs. Hän myös tuhosi minua suunnitelmallisesti, mikään ei ollut sattumaa, vaan hän oli etukäteen suunnitellut kaikki tekemisensä.

Taas uusi persoonahäiriöinen

Selviydyn tämän poliisiystäväni avulla Aarnesta irti enkä uskaltanut tehdä rikosilmoitusta, vaikka hän niin vaati. Pelkäsin Aarnen kostoa ja pelkäsin sitä lähes kymmenen vuotta. Tunsin Mikon, tämän poliisin jo lapsuudessani ja siksi häneen oli helppo tutustua ja luottaa. Näin jälkeenpäin tiedän, että hänelläkin oli joku persoonallisuuden häiriö, en voi kaikkia nyt narsistiksikaan nimittään.

Hänen luonteessa ei ollut hyvä ja toivon ettei kaikki poliisit ole sellaisia. Hän oli rasisti, sovinisti, homokammoinen alkohoilisoituva besserwisser. Hän kuvitteli olevansa kaikkien yläpuolella ja naisia hän halveksi. Voin kuvitella miten hankala työkaveri hän oli, jos naisia oli porukassa. Jotain suurta vetovoimaa koin häntäkin kohtaan, enkä silloin ollenkaan tajunnut, että siirryn toisesta hullusta toiseen.

Hän huijasi ja valehteli minulla jatkuvasti, itkin tuhannet itkut hänen takiaan. Aina hän lupasi tulla ja minä odotin milloin missäkin. Sitten hän kovasti aina selitti ja vetosi siihen, että minä en ymmärrä poliisin työtä ja hän oli työasioiden vuoksi tulematta. Myöhemmin ymmärsin, että hän taisi juopotella ihan yksinään eikä tarvinnut siihen kaveria. Jostain syystä hän ei kuitenkaan päästänyt minusta irti. Suhteemme ei myöskään ollut erityisen seksuaalinen, mitään sellaista hän ei edes kaivannut.

Roikuimme toisissamme ennemmän ja vähenmmän aktiivisesti 3-4 vuotta ja vielä nykyäänkin pidämme yhteyttä satunnaisesti.

Se on kummallinen ilmiö, että ihastuu ja rakastuu toiseen ja kuitenkin tajuaa ettei arvosta toisen luonteen piirteitä ollenkaan. Alusta asti tajusin, että Mikolla oli naurettavan ylimielinen asenne toisiin ihmisiin. Hän arvosti ihmisiä ammatin mukaan, minä olin alinta kastia, kun en edes ollut ylioppilas. Naiset oli muutenkin hänen mielestään heikkolahjaisia ja vähä-älyisiä. On ikävää, että sellaisella ihmisellä on poliisin valtuudet, mutta toivottavasti siinäkin ammattikunnassa on hyviä ihmisiä.

Hengenpelastaja

Selvisin tappavasta avoliitostani hengissä, koska rakastuin poliisiin. Loppujen lopuksihan avoliittoni päättyi siihen, että Aarne yritti kuristaa minut. Onneksi isäni oli juuri sattumalta tulossa meille ja ehti apuun. Oli sekunneista kiinni etten kuollut, olin jo tajunnan rajamailla. Aarne häipyi tilanteen jälkeen ovesta pihalle ja lähti ehkä jonnekin ajelemaan. Isäni olisi halunut soittaa poliisit hänen peräänsä, koska hän oli myös humalassakin. Pelkäsin kuitenkin häntä niin, että kielsin soittamasta hätänumeroon, vaan yritin saada kiinni tätä rakastettuani Mikkoa.

Sillä aikaa, kun Aarne oli poissa pakkasin laukkuuni kaikki mitä ehdin ja luulin tarvitsevani ja soitin ystävättärelleni jonka luo lähdin. Sitten en enää koskaan palannut tuohon liittoon, elin kolme kuukautta noiden pakkaamieni tavaroiden varassa ja ystävieni avustuksella. Sain asua ystävättäreni tilitoimiston takahuoneessa. Nukuin patjalla lattialla ja siivoisin kaikki aamulla pois näkyvistä ja lähdin omaan putiikkiini ennen, kuin tilitoimiston asiakkaat tulivat. Joskus varasin huoneen hotellista, että pääsin kunnolla pesulle ja sain nukkua oikeassa sängyssä.

Se oli yksi elämäni rankimpia vaiheita, mutta selvisin siitäkin. Pahinta oli, että äitini painosti minua muuttamaan takaisin Aarnen luo. Kuitenkin he itsekin pelkäsivät Aarnea valtavasti, koska Aarne oli luvannut aina myös tappavansa heidät. He hankkivat turvalukkoja yms.ja huolehtivat omasta hengestään, mutta äitini mielestä minä aiheutan liikaa skandaalia, että olisi vaan parempi palata kotiin.

Onneksi pidin pääni, olin tilanteen ja eron niin perinpohjin miettinyt etten koskaan ole katunut hetkeäkään, ainoastaan sitä etten päässyt siitä pois jo aikaisemmin.

Näin pääsin irti helvetistä

Olin avoliitossa yli 15v.eli kuusitoistavuotiaasta yli kolmekymppiseksi. Tavallaan minulla ei ollut nuoruutta ollenkaan, en tiedä mitään esim.musiikista kahdeksankymmentäluvulta. Me emme käyneet missään, eikä meillä ollut ystäviä, varsinkin ne vuodet, kun olimme ulkomailla olin ihan avomieheni armoilla. Yritin kuitenkin sitkeästi pitää yllä jotain omaakin, kävin työssä mistä vaan sitä sain. Kiersin kaikki kielikurssit ja ulkomalaisille tarkoitetut tapahtumat, yksin, koska avomieheni ei halunnut tavata ketään. Hän myös ihmetteli miksi tarvitsen vielä hänen lisäkseen jotain muuta elämää.

Suomeen palattuamme avasin heti vaateliikkeeni ja yritin päästä yhteyteen kouluaikaisiin ystäviini. Muutamalle yritin sanoa, että jos minutblöydetään kuolleena he alkaisivat epäillä Aarnea ja kertoisivat poliisille. Heistä se oli huvittavaa hölynpölyä. Menin ensimmäistä kertaa terapeutille, epäilin itseäni alkoholistiksi. Sekin oli aivan kumma juttu, kun Aarne oli alkoholisoitumassa, niin minä pidin itseäni alkoholistina. Aarne yritti pakottaa myös minua juomaan, mutta onneksi se jäi vähäiseksi.

Terapeutti otti puheeksi, että miksi en jätä Aarnea. Se oli ensimmäinen kerta, kun uskalsin edes asiaa ajatella ja tyrmäsin sen heti täysin. Pidin sitä täysin mahdottomana ajatuksena, en uskonut selviäväni siitä hengissä. Aarnen uhkailut kävi aina vaan pahemmiksi viimeisen parin vuoden aikana, hän lähes päivittäin suunnitteli minun tappamista. Hän suorastaan hekumoi,mkun kertoi millä kaikilla tavoin hän voisi minut tappaa.

Toivon hänen kuolemaansa, suorastaan rukoilin, että hän ajaisi kolarin. Mietin jopa mielessäni saisinko itse hänet myrkytettyä tai jotain muuta, olin valmis menemään vankilaankin, jotta pääsisin hänestä eroon. Terapeuttini varoitti minua koko ajan, että elän erittäin hengenvaarallisessa tilanteessa. Äitini taas höpötti, että erota ei saa, jokaisen kuuluu kantaa taakkansa, niin kuin hän teki oman isäni suhteen.

Sitten kerran olin lapsuuden ystäväni kanssa syömässä ja kerroin hänelle koko tarinan. Olin edistynyt niin pitkälle, että pystyin pukemaan sanoiksi kokemani. Tämä ystävätär on ollut turvani ja tukeni siitä lähtien, ilman häntä en olisi enää elossa. Samana iltana tapasimme sattumalta meidän entisen luokkakaverin, pojasta oli tullut poliisi. Me rakastuimme ensi silmäyksellä. Ilman poliisin ammattitaitoa ja kannustusta en olisi tilanteesta irti päässyt. Psykoterapiassa ymmärsin terapeutin avulla, että hain itselleni pelastajaa, siksi rakastuminen oli niin äkkinäistä.

Olin aina ajatellut, etten saa sekoittaanketään muuta miestä elämääni, koska Aarne oli luvannut tappaa kaikki. Poliisille se ei ollut ensimmäinen tappouhkaus ja häneen se ei tehnyt mitään vaikutusta. Monenlaista ehti tapahtua ennen kuin olin vapaa nainen, mutta niistä sitten taas myöhemmin.

Nainen ja väkivalta

Katselin eilen dokumenttia moottoripyöräjengistä. Siinä poliisit kertoivat miehistä jotka jo pienestä pojasta lähtien olivat täysin hallitsemattomia ja aikuisenakin raivostuivat tyhjästä. Paljon näytettiin myös heidän mukanaan pyörineitä naisia, joita ei ilmeisesti mitenkään atvostettu. Näin niissä asioissa paljon omaa elämääni ja kokemuksiani.

Exavomieheni oli hyvää vauhtia sortumassa rikoksen tielle ellei hän olisi tavannut minua. Vaikka hän oli sekopää, jota pelkäsin, niin pystyin kuitenkin pitämään hänet kaidalla tiellä, koska minun elämääni ei sellainen kuulunut. Olen aivan varma, että ilman minua hänestä olisi tullut ammattirikollinen ja tappaja. Hän ei yhtään pystynyt käsittelemään tunteitaan, kun hän raivostui niin hänen olin pakko riuhtoa ja heitellä tavaroita ja karjua. Hän myös kiihtyi ja raivostui salmannopeasti ja tosi usein, pari kertaa illassa. Silloisessa elämässäni hoin tuhat kertaa päivässä rauhoitu, rauhoitu. Kun itse pysyin tyynenä ja jaksoin häntä rauhoitella, niin ohi se meni, mutta se oli erittäin raskasta elämää.

Ulkopuolinen voi sanoa, että miksi ihmeessä ihminen sellaisessa pysyy, miksi ei kerää tavaroitaan ja lähde. Se ei ole niin helppoa, koska koko energia menee sen tilanteen kestämiseen. Itse ainakin käytin kaikki tahdonvoimani, että sain sekopäisen exavokkini pysymään rauhallisena ja kaidalla tiellä. Ihan, kuin vahtisi neljän vanhaa, joka ei ymmärrä vielä mitään, mutta voimat ovat aikuisen.

Toinen syy miksi useimmat ei lähde on sama kuin minullakin. Aarne uhkaili minua niin paljon etten olisi uskalatanut jättää häntä. Hän lupasi, että joudun teho-osastolle, jos uskallan hänet jättää, samalla hän uhkaisi, että jos joskus löytäisin toisen miehen se ei eläisi kauaa. Kerron joskus myöhemmin miten pääsin hänestä eroon, koska se oli ihan omanlainen tarina.

Viikonloppun ahdistus

Viikonloppuna minulle on usein tullut outo tunne, alan jotenkin surra menneisyyttäni. Se tosin on selvästi helpottamaan päin, kun nykyinen parisuhteeni on niin hyvä.

Menneisyydessäni pahimmat ajat oli aina viikonloppuna, ensimmäinen avopuolisoni oli yleensä kännissä viikonlopun. Aina toivoin, että hän vetäisi sen verran, että sammuisi. Tietysti kännissä hän oli vielä oikukkaampi, hän myös yritti pakottaa minua juomaan. Senkin jutun ymmärsin vasta jälkeenpäin, kun puhuin siitä psykiatrilleni. Joskus alkoholistit haluavat, että kumppanikin alkoholisoituu.

Onneksi pystyin pitämään pintani ja alkoholin kulutukseni jäi aika vähiin. Jos ihmisen pitää pelätä kumppaninsa takia viikonloppuja tai juhlapyhiä, silloin pitäisi hälytyskellojen soida. Jotain on pahasti vialla silloin parisuhteessa, itse en sitä tajunnut aikanaan. Sitten kaikki menikin liian pitkälle ja meinasin kuolla.

Syyllisyyden varjo

Yksi syy miksi kirjoitan on se, että tunnen suurta syyllisyyttä miksi ihmeessä pysyin tuollaisissa pari-suhteissa. Yleensähän pahonpideltyä naista syyllistetään sillä, että mitäs oli siinä, olisi ottanut eron. Pidän itseäni ihan vahvana ja fiksunakin naisena ja kukaan ei uskoisi mikä perhehelvetti takanani ona, mutta en vaan ällynnyt liitoistani lähteä.

Suurin viha ja katkeruus on itseäni kohtaan, miksi ihmeessä suostuin sellaiseen. Äitini kanssa, kun olen asiasta puhunut, niin hänen mielestään olen yksikertaisesti tyhmä ja voimaton ihminen. Sekin loukkaa minua ja lisää syyllisyyttä.Tosin en myöskään voinut odottaa mitään tukea vanhemmiltani tai edes äidiltäni, jos olisin avopuolisoni aiemmin jättänyt. Voin myös suoraan sanoa etten silloin edes kunnolla tajunnut mitä minulle tapahtui. Elin jossain ihmeellisessä kieltämisen maailmassa. Jos minulta olisi kysytty phoinpidelläänkö minua olisin ilman muuta vastannut, että ei. En yksinkertaisesti osannut asioita erottaa enää, olin jatkuvan manipuloinnin alaisena.

Eniten minua tänä päivänä rasittaa se etten pysty antamaan itselleni anteeksi, että olen sellaiset virhearviot tehnyt. Sen vielä jotenkin sulatan, että nuorena siedin avopuolisoani, mutta, että menin uudestaan naimisiin narsistin kanssa on minulle käsittämätöntä. Kun erosin avopuolistona Aarnesta, hän oli myös jo aika alkoholisoitunut. Hän joi joka ilta, ja oli myös humalassa silloin, kun yritti tappaa minut. Hänellä oli aina ollut taipumusta alkoholismiin ja se tietysti aiheutti raivokohtauksia entistä enemmän. Kun hänestä erosin kävin muutaman kerran terapeutilla, koska pelkäsin, että nain taas seuraavallakin kerralla alkoholistin. Pelkäsin alkoholismia niin paljon, etten sitten huomannutkaan miehessä muita vikoja.

Ihminen on yleensä itse itsensä pahin tuomari.