Patoutunut viha

Olen yrittänyt poistaa itsestäni kaikkia pahoja ja raskaita tunteita tämän kirjoittamisen kautta. Moni asia onkin helpottanut, kun pohdin sitä monelta kantilta kirjoittaessani. Vihan ja katkeruuden tunteet tulevat kuitenkin ihan yhtä rajuina pintaan, kun ennenkin. Niin, kuin olen aiemmin kirjoittanutkin, niin moni elokuva laukaisee minussa vanhat vihan tunteet.

Jos elokuvassa on väkivaltaa (ja nykyäänhän lähes kaikissa on) koen jotenkin suorastaan fyysistä ahdistusta ja alan muistella väkivaltaista Aarnea. Erostamme on lähes kaksikymmentä vuotta ja tuntuu suorastaan ärsyttävältä miksi se inhottava äijä kummittelee päässäni. Sitten, kun se palautuu mieleeni, niin alan taas enemmän pohdiskelemaan asiaa. Ja aina kysymys on miksi minä olin niin hölmö, etten ajoissa jättänyt häntä!

Saankohan koskaan itseäni tyydyttävää vastausta kysymykseeni ja pääsenkö asian kanssa vielä sinuiksi. Ehkä meidän yhteiskunnassakin asenne on se, että olet aivan tyhmä nainen, kun et ole jättänyt väkivaltaista miestäsi. Vieläkin  on niitä ihmisiä mitkä eivät ollenkaan ymmärrä asian ydintä ja syyllistävät myös väkivaltaa kokeneen puolisin. Yksi tuttavani kysyi minulta, että miksi et lähtenyt heti akan väkivalta kerran kohdalla, vaikka huutaan kadulle, niin varmasti joku olisi auttanut. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt asiaan liittyvää häpeää. Sehän olisi hitsin helppoa, jos oman puolison kohdalla asia toimisi niin, kuin vieraan ryöstäjän kanssa. On kuitenkin täysin eri asia pelätä omaa puolisoaan, kun jotain vierasta hyökkääjää.

Häpeä ahdistaa

Tuo lääkärintodistus syvästä masennuksesta ja työkyvyttömyydestä vaivaa mieltäni jatkuvasti. Se on saanut aikaan myös syvän häpeän. Eikä tuon verottajan suhtautuminen ollenkaan parantanut tilannetta. Päinvastoin, koen suurta mielipahaa, kun joudun tekemisiin sellaisen ihmisen kanssa. Tunnen itseni perinpohjin huonoksi, mietin onko minussa mitään hyvää.

En kestäisi tätä tunnetilaani ilman puolisoni rauhallista suhtautumista minuun ja asioihini. Jos olisin nyt yksin tämän paineen alla voisin jopa päätyä itsemurhaan. Olen joskus ollut masennuksessani niin syvällä, että olen itsemurhaa miettinyt ja tiedän sen mekanismin miten sellainen halu ihmisessä syntyy. Siksi ihmettelenkin syvästi miten tuo verottaja uskaltaa ladata sellaista painetta ihmisen niskaan, siinä on suuri vaara sortaa toinen itsemurhaan asti. Se kohtelu mitä olen saanut on uskomatonta nykypäivän Suomessa.

Se kaikki saa minut lamaantumaan ja pyörimään, vain oman mitättömyyteni ympärillä. Koen itseni täysin epäonnistuneeksi ihmiseksi, minun verorahanikaan eivät kelpaa. En voi ketään muuta elämästäni syyttää, olen tehnyt pelkkiä vääriä ratkaisuja. Ilman avioliittoani Ilkan kanssa en olisi tässä tilanteessa, yritykseni voisi hyvin ja minä voisin ainakin paremmin. Oli ihan omaa hulluuttani sekaantua sellaiseen ihmiseen, kun Ilkka oli. Toisaalta kaikki jotka ovat narsistin kohdanneet tietäävät, että parisuhteessa toinen osapuoli voi joutua täysin pois raiteiltaan ja lopuksi ikää sairauseläkkeelle. Pahimmillaan narsisti sairastuttaa ympäristönsä.

Häpeän kuitenkin sitä, että olen ollut niin hölmö, että joku ihminen on päässyt tuhoamaan elämääni niin pahasti. Jos olisin työntänyt hänet pihalle heti, kun näin miten sekopää hän oli, niin olisin säästynyt paljolta. Mutta joku hiivatin moraali kielsi minua eroamasta heti, vaan halusin yrittää loppuun asti. Hyvä ettei minulle tullut siinä loppu.

Jatkuva väsymys

Suurin ongelmani tällä hetkellä on jatkuva väsymys. Syytän siitä Tramal lääkitystäni, mutta voihan sen aiheuttaa myös tämä reuma. Olen aina tarvinnut paljon unta ja nauttinut päivätorkuista. Nykyään kuitenkin elämäni pyörii nukkumisen ympärillä. Yleensä nukun noin kymmenen tuntia yössä, menen työhönkin vasta klo 10 ja yleensä herään klo 9. Se ei kuitenkaan riitä minulle, ainakin parina iltana viikossa, kun tulen työstä noin kello kahdeksan, saatan illan maata puoliunessa sohvalla.

Viikonlopun nykyään nukun lähes kokonaan. Lauantaina saatan olla hereillä noin neljä tuntia, sunnuntaina ehkä kuusi. Vihaan itseäni ja laiskuuttani, eihän minulle jää aikaa tehdä mitään muuta, kuin nukkua. Vai olenkohan ottanut liikaa esimerkkejä kissoiltan?

Pelkään, että rakas mieheni vielä hermostuu minuun, koska ei ole ollenkaan kiva hänelle, että kumppani nukkuu kaikki vapaa-ajat. Tähän asti hän on suhtautunut ymmärtäväisesti, eikä ole mitään pahaa nukkumisestani sanonut, mutta tottakai ymmärrän miten kurjaa se on. Sitä vastoin äitini huutaa siitä todella usein ja jaksaa muistuttaa, ettei miheni minua kauaa siedä, kun vaan makoilen.

Väsymys on niin suuri, että se tuntuu ihan fyysisenä kipuna ja, kun väsymys menee tarpeeksi pitkälle tuntuu, että aivoni kulkee puurossa. En yksinkertaisesti saa itseäni nostettua sohvalta, vaikka kuinka haluaisin. Ystävättäreni eivät enää halua matkoille kanssani, koska olen niin huonoa seuraa. Ymmärrän sen hyvin, miten sitä seurustelee nukkuvan naisen kanssa. Toivon sydämestäni, että tämä joskus helpottaa, mutta en vaan keksi mikä sen voisi muuttaa. Ehkä pitäisi hakeutua taas kipuklinikalle, mutta olen lääkäreissä niin paljon ravannut, etten enää jaksa. Ja viimeksi sieltä jäi käteen, vaan Cymbalta resepti, mikä teki olon entistä kamalammaksi.

Minun pitäisi omatoimisesti vähentää Tramalia, ja kokeilla miten se auttaa. Mutta olen siinä ihan kierteessä, ilman vahvaa lääkitystä en pysty tekemään yli kymmentuntista työpäivää. Työni on myös niin raskasta, painavien laatikoiden purkamisia ja vaate pinkkojen kantamisia ja jaloillaan koko päivä. Olen niin kivulias, etten pysty työhöni, jos lääkitystä pienennetään. En myöskään voi vähentää työmäärääni, koska tällaisessa taloustilanteessa, en mitenkään voi ottaa lisää työvoimaa. Olen myös vielä niin velkainen, että senkin takia on pakko ponnistella. Vaikea yhtälö, on vaan yritettävä jaksaa päivä kerrallaan.

Hengenpelastaja

Selvisin tappavasta avoliitostani hengissä, koska rakastuin poliisiin. Loppujen lopuksihan avoliittoni päättyi siihen, että Aarne yritti kuristaa minut. Onneksi isäni oli juuri sattumalta tulossa meille ja ehti apuun. Oli sekunneista kiinni etten kuollut, olin jo tajunnan rajamailla. Aarne häipyi tilanteen jälkeen ovesta pihalle ja lähti ehkä jonnekin ajelemaan. Isäni olisi halunut soittaa poliisit hänen peräänsä, koska hän oli myös humalassakin. Pelkäsin kuitenkin häntä niin, että kielsin soittamasta hätänumeroon, vaan yritin saada kiinni tätä rakastettuani Mikkoa.

Sillä aikaa, kun Aarne oli poissa pakkasin laukkuuni kaikki mitä ehdin ja luulin tarvitsevani ja soitin ystävättärelleni jonka luo lähdin. Sitten en enää koskaan palannut tuohon liittoon, elin kolme kuukautta noiden pakkaamieni tavaroiden varassa ja ystävieni avustuksella. Sain asua ystävättäreni tilitoimiston takahuoneessa. Nukuin patjalla lattialla ja siivoisin kaikki aamulla pois näkyvistä ja lähdin omaan putiikkiini ennen, kuin tilitoimiston asiakkaat tulivat. Joskus varasin huoneen hotellista, että pääsin kunnolla pesulle ja sain nukkua oikeassa sängyssä.

Se oli yksi elämäni rankimpia vaiheita, mutta selvisin siitäkin. Pahinta oli, että äitini painosti minua muuttamaan takaisin Aarnen luo. Kuitenkin he itsekin pelkäsivät Aarnea valtavasti, koska Aarne oli luvannut aina myös tappavansa heidät. He hankkivat turvalukkoja yms.ja huolehtivat omasta hengestään, mutta äitini mielestä minä aiheutan liikaa skandaalia, että olisi vaan parempi palata kotiin.

Onneksi pidin pääni, olin tilanteen ja eron niin perinpohjin miettinyt etten koskaan ole katunut hetkeäkään, ainoastaan sitä etten päässyt siitä pois jo aikaisemmin.

Näin pääsin irti helvetistä

Olin avoliitossa yli 15v.eli kuusitoistavuotiaasta yli kolmekymppiseksi. Tavallaan minulla ei ollut nuoruutta ollenkaan, en tiedä mitään esim.musiikista kahdeksankymmentäluvulta. Me emme käyneet missään, eikä meillä ollut ystäviä, varsinkin ne vuodet, kun olimme ulkomailla olin ihan avomieheni armoilla. Yritin kuitenkin sitkeästi pitää yllä jotain omaakin, kävin työssä mistä vaan sitä sain. Kiersin kaikki kielikurssit ja ulkomalaisille tarkoitetut tapahtumat, yksin, koska avomieheni ei halunnut tavata ketään. Hän myös ihmetteli miksi tarvitsen vielä hänen lisäkseen jotain muuta elämää.

Suomeen palattuamme avasin heti vaateliikkeeni ja yritin päästä yhteyteen kouluaikaisiin ystäviini. Muutamalle yritin sanoa, että jos minutblöydetään kuolleena he alkaisivat epäillä Aarnea ja kertoisivat poliisille. Heistä se oli huvittavaa hölynpölyä. Menin ensimmäistä kertaa terapeutille, epäilin itseäni alkoholistiksi. Sekin oli aivan kumma juttu, kun Aarne oli alkoholisoitumassa, niin minä pidin itseäni alkoholistina. Aarne yritti pakottaa myös minua juomaan, mutta onneksi se jäi vähäiseksi.

Terapeutti otti puheeksi, että miksi en jätä Aarnea. Se oli ensimmäinen kerta, kun uskalsin edes asiaa ajatella ja tyrmäsin sen heti täysin. Pidin sitä täysin mahdottomana ajatuksena, en uskonut selviäväni siitä hengissä. Aarnen uhkailut kävi aina vaan pahemmiksi viimeisen parin vuoden aikana, hän lähes päivittäin suunnitteli minun tappamista. Hän suorastaan hekumoi,mkun kertoi millä kaikilla tavoin hän voisi minut tappaa.

Toivon hänen kuolemaansa, suorastaan rukoilin, että hän ajaisi kolarin. Mietin jopa mielessäni saisinko itse hänet myrkytettyä tai jotain muuta, olin valmis menemään vankilaankin, jotta pääsisin hänestä eroon. Terapeuttini varoitti minua koko ajan, että elän erittäin hengenvaarallisessa tilanteessa. Äitini taas höpötti, että erota ei saa, jokaisen kuuluu kantaa taakkansa, niin kuin hän teki oman isäni suhteen.

Sitten kerran olin lapsuuden ystäväni kanssa syömässä ja kerroin hänelle koko tarinan. Olin edistynyt niin pitkälle, että pystyin pukemaan sanoiksi kokemani. Tämä ystävätär on ollut turvani ja tukeni siitä lähtien, ilman häntä en olisi enää elossa. Samana iltana tapasimme sattumalta meidän entisen luokkakaverin, pojasta oli tullut poliisi. Me rakastuimme ensi silmäyksellä. Ilman poliisin ammattitaitoa ja kannustusta en olisi tilanteesta irti päässyt. Psykoterapiassa ymmärsin terapeutin avulla, että hain itselleni pelastajaa, siksi rakastuminen oli niin äkkinäistä.

Olin aina ajatellut, etten saa sekoittaanketään muuta miestä elämääni, koska Aarne oli luvannut tappaa kaikki. Poliisille se ei ollut ensimmäinen tappouhkaus ja häneen se ei tehnyt mitään vaikutusta. Monenlaista ehti tapahtua ennen kuin olin vapaa nainen, mutta niistä sitten taas myöhemmin.

Käpertymisen halu

Pahimmillaan häpeä tekee itse vihan. Haluaisin satuttaa itseäni. Varsinkin aamuöisin jos herään itseinho on niin kova, että haluaisin repiä ja viillellä itseäni.

Onneksi ikäni ja elämän myötä oppimani sietokyky jotenkin sen estää. Ymmärrän erittäin hyvin nuoria jotka viiltelee itseään. Kaikien pitäisi kuitenkin tietää ettei se auta. Tuskin koskaan tuska päätyisi siihen , että tosiaan satuttaisin itseäni. Enkä halua sitä tehdä, koska se olisi aivan kamala asia miehelleni ja ystävilleni. He voivat luottaa siihen etten sitä tee.

Tuska käy välillä ylivoimaiseksi. Ylivoimakin voi aina vastustaa.

Rikottu ruumis

Niiden hedelmöityshoitojen jälkeen en ole tervettä päivää nähnyt. En tiedä onko kyse reumasta vai lääkkeiden sivuvaikutuksista, mutta taas kun tulee syksyn kosteat ilmat olen ihan kankea ja kipeä. Voihan se olla reumaoireitakin, mutta en enää jaksa asiaa selvitellä. Olen ravannut niin paljon lääkäreissä ja kokeissa rääkättävänä, eikä niistä tule hullua hurskaammaksi.

Jos tekisin jotain työtä missä tarvittaisiin sorminäppäryyttä, niin varmaan joutuisin ammattia vaihtamaan. Aamuisin ei tahdo viilipurkkia auki saada ja sormet on jäykät ja särkevät. Sen olen vuosien aikana huomannut, että käyttämäni Tramal lääkitys voi myös lisätä särkyjä ja kipuja. Määrätynlaiset jalkasärkyni jo tiedän Tramalin sivuvaikutuksiksi. Annoksen kanssa pitää olla todella tarkka, jos unohtaa ottaa lääkkeen niin vierotusoireet alkavat heti.

Syytän itseäni narkkariksi ja tunnen huonommuutta, kun ole jäänyt lääkekoukkuun. Toisaalta tiedän, että lääkeet koukuttavat kenen tahansa  keskushermoston jossain vaiheessa. Ehkä minä olen tavallista alttiimpi lääkeriippuvuudelle. Inhottavin vieroitusoire Tramalista on levottomuus, ymmärrän hyvin, että jotkut huumeiden käyttäjät tekevät mitä vaan saadakseen lisää. Levottomuus ja tuskaisuus on niin kamala tunne, että itsekin olisin valmis tekemään mitä vaan.

Onneksi minulla on nyt erittäin fiksu ja ymmärtäväinen lääkäri, joka tietää riippuvuuteni ja osaa tukea minua myös ihmisenä. Eikä anna minun liikaa itseäni asiasta syyllistää.

Häpeälamaannus

Olen useaan otteeseen tuntenut niin syvää häpeää elämästäni, että lamaannun enkä oikein pysty mitään tekemään. Tässä haluan tarkentaa, että minun kohdallani lamaannus ei tarkoita sitä, että voisin jäädä sairauslomalle ja lepäämään. Yrittäjälle on aika mahdottomuus jäädä sairauslomalle, vaikka sen tarpeessa olisikin. Minun kohdallani se merkitsisi sitä, että vaateputiikkini olisi parissa viikossa pois tämän kylän katukuvasta. Jos jää sairauslomalle, niin yritystoiminta loppuu ja saat sanoa hyvästi firmallesi.

Tuo sana häpeälamaannus kuvaa erittäin hyvin sitä tunnetta mikä minulla on ollut. Sanan opin terapeutiltani. Sitä tuntee itsensä niin huonoksi, että tekesi mieli lyyhistyä häpeästä. Hartiat menee kasaan ja pää roikkuu. Minulle häpeä tulee siitä, että tunnen itseni todella tyhmäksi etten tajunnut exaviomieheni käyttävän minua hyväksi alusta asti. Minun olisi pitänyt jättää hänet ajat sitten, heti siinä vaiheessa, kun tajusin hänen metsästävän rahaa. Tässäkin kohtaa vetoan lamaannukseen, olin niin tunteideni syövereissä etten nähnyt ulos pääsyä.

Pelkäsin myös jäädä yksin. Se varmaan oli suurin syy miksi avioliitossa roikuin, pelkäsin yksinäisyyttä ja sitä ettei kotona ole ketään odottamassa. Exmieheni oli myös luhistanut itsetuntoni niin, että hän sai minut uskomaan ettei kukaan koskaan voisi minua rakastaa. Tunsin olevani aivan yksin maailmassa.

Huipputaitava valehtelija

Aviomieheni oli aivan ilmiömäinen valehtelija ja sai toiset uskomaan mitä vaan. Se on tietenkin aika tyypillinen ominaisuus narsistille. Katkerin olen, että omat vanhempani uskoivat aivan kaiken mitä Ilkka puhui. Mitään ei ole auttanut nyt jälkikäteenkään, kun olen yrittänyt selittää Ilkan valehdelleen minusta. Äitini vaan toteaa aina, että ne asiat kuulosti niin uskottavilta. Yksi syy siihen, että he niin helposti uskoivat kaikki jutut oli se, että vanhempani tunsivat minut todella huonosti. Hehän eivät koskaan oikeastaan eläneet perhe-elämää minun kanssa, vaan olin aina isovanhempieni hoidossa. Olen myös aivan varma , että jos isovanhempani olisivat eläneet he eivät olisi uskoneet minusta kaikkea sitä pahaa mitä Ilkka keksi kertoa.

Mieheni uskotteli vanhemmilleni olevansa ihan väärin ymmärretty reppana, jota minä kylmänä ihmisenä ohjailen. Hän osasi hyvin kerätä myötätuntoa itselleen. Vieläkin joskus tulee mieleen, että kaikki ne ihmiset jotka koskaan tapasivat mieheni saivat minusta ihan kummallisen kuvan. Hän vähän lapsenomaisesti kertoi kaikille kuinka kamalaa hänellä on, kun vaimo on ihan kylmäkiskoinen businessnainen. Jos jaksaisin enää jotain hävetä, niin se hävettäisi, kun niin moni tietää minusta ihan vääriä asioita.

Näistä tapahtumista opin myös sen, että ihmiset mielellään uskovat toisesta pahaa. Ihmiset myös erittäin mielellään kuuntelevat, kun joku puhuu pahaa jostakin. Minulla oli ja on ainoastaan kolme ystävää jotka eivät uskoneet Ilkkaa. Läheisin ystäväni, jonka olen tuntenut kouluajasta lähtien, sitten toinen ystävättäreni jonka olen tuntenut yli kaksikymmentävuotta. Suuri apu on ollut myös naapuriyrityksen omistaja, johon olen tutustunut kymmenkuntavuotta sitten. Hänestä on vähän tullut kuin työkaveri, mutta hänellekin mieheni jaksoi tilittää kauheuttani todella usein. Arvostan häntä kovasti, että hän kykeni ajattelemaan omilla aivoillaan ja tajusi ettei jutut ole totta.

Oman onnensa nojassa

Minulle on ollut käsittämätöntä miten välinpitämättömästi äitini on suhtautunut sairastumisiini. Noiden hedelmöityshoitojen jälkeen olin pitkään todella sairas. Hyperstimulaation jälkeen vatsaontelooni vuosi verta puolisen vuotta, koska munasoluja oli poimittu niin valtavasti, eikä jäljet oikein parantuneet. Minulta poimittiin yhteensä 19 munasolua ja sekin jo kertoo, että joku meni ihan päin helvettiä minun hoidossani.

Nivelkivut vaivasi minua pitkään tuon hyperstimulaation jälkeen, ennen kuin reuma selvisi. Sopivaa lääkitystä etsittiin vuosikausia, kun mikään ei sopinut. Söin sellaista lääkettä, kun Somadrill comp, se on jo nykyään poistettu markkinoiltakin. Sain siitä epileptisenkohtauksen tyyppisiä kohtauksia.

Kerran ollessani yksin kotona, niin äitini tuli poikkeamaan kylässä. Muistan, että olin juuri ottanut iltalääkkeet ja tein ruokaa. Aloin vapista ja täristä ja jalat meinasi mennä alta. Sain itseni juuri ja juuri raahattua sohvalle ennen kuin taju katkesi. Muistan, että äitini kauhistuneena tuijotti minua ja sitten ryntäsi ovesta ulos ja lähti karkuun kotiinsa.

Makasin ehkä tunnin verran sohvalla, täysin mistään tietämättömänä, kun sitten heräilin ja yritin kuulostella mitä minulle oikein tapahtui. Olin ihan hyvässä kunnossa hirveän väsynyt vaan ja päätin mennä vasta aamulla työterveyslääkäriin. Isäni soitti parin tunnin kuluttua ja kyseli olinko elossa, kun äitini sanoi, että pyörryin.

Tuntuu ihan käsittämättömältä, että kaikki muut ihmiset olisivat soittaneet ambulanssin, mutta oma äitini lähti karkuun. Äitini myös on aina hävennyt sitä, että minulla on reuma. Sitähän ei näy ulospäin, se ei ole niin paha, mutta äitini ei halua, että siitä puhutaan kenellekään. Hänestä on häpeällistä ja jotenkin hänen huonouttaan, että hänen lapsensa on sairas.

Muistojen pätkiä

Jotkut pienet ihan mitättömät asiat ovat painuneet mieleeni. Esimerkiksi muistan sellaisen tilanteen avoliitossani joskus 25-vuotta sitten, kun Aarne oli jossain oppilaitoksessa kurssilla. Hän kertoi, että siellä on pari ihmistä pyörätuolissa ja heillä on avustaja. Sitten hän sanoi, että opettaja kertoi heillä olevan MS-taudin. Minulle hän selvensi, että MS tarkoittaa mielisairas.

Olin mielessäni täysin pöyristynyt johtopäätöksestä ja hänen tyhmästä tietämättömyydestä. En kuitenkaan uskaltanut väittää hänelle vastaan. Pelkäsin häntä niin paljon, että vaikka hän puhui silkkaa sontaa en uskaltanut sitä korjata.

Jos olisin kertonut hänelle mitä MS-tauti todellisuudessa on, niin hän olisi saanut raivokohtauksen kuinka uskallan olla erimieltä, kuin hän. Hänen mielestään pariskunnan piti aina olla samaa mieltä kaikesta. Ja kun hän kerta omasta mielestään tiesi kaiken, niin olisihan se pöyristyttävää, että avovaimo olisi hänen tietonsa kyseenalaistanut.

Tämäkin on sellainen asia, että häpeän sitä vieläkin. Miten selkärangaton olin. Varmaan sen häpeän ja syyllisyyden takia sen vuosikymmenten jälkeen muistankin. Aina kun kuulen MS-taudista niin syyllisyys tulvahtaa mieleeni. Toivottasti kaikki tautia sairastavat antavat tekoni anteeksi.

Suuri puhallus

Avioeroni jälkeen olen saanut selville, että exmieheni menikin alunperin kanssani naimisiin rahan takia. Aivan sekopään ajatus, että suomalainen pienyrittäjä olisi rikas. Muistan ensimmäisistä tapaamisista lähtien hän seurasi rahojani.

Ensimmäisillä treffeillämme hän ihmetteli miten minulla oli rahapussissa niin paljon rahaa. Hän oli niin hölmö, että kun maksoin oma osuuteni ravintolalaskusta hän kurkisti kukkarooni. En edes tajunnut, että joku voisi olla kiinnostunut vähistä rahoistani. Pistin kiinnostuksen merkille koko seurustelumme ajan, aina kun meni pankkiautomaatille hän kurkki selkäni takana. Kaupassa hän keräsi kärryn täydeltä tavaraa, mutta ei koskaan maksanut mitään. Ensimmäisellä etelämatkalla puoli viikkoa meni ennen kuin kehtasin sanoa, että nyt on sinun vuoro maksaa. Hän ei ollut siihen mennessä kertaakaan maksanut mitään.

Avopuolisoni kanssa olin jo oppinut sen, että minä olen perheen rahasampo ja yleensä maksan kaiken. Kun menin avioliittoon en osannut asiaa vastustella, kun olin tottunut, että miehiä aina elätetään. Minua käytettiin taloudellisesti hyväksi tosi rankasti. Kärsin siitä koko lupun ikääni.

Vihaan itseäni, kun annoin suhteen mennä siihen.

Syyllisyyden varjo

Yksi syy miksi kirjoitan on se, että tunnen suurta syyllisyyttä miksi ihmeessä pysyin tuollaisissa pari-suhteissa. Yleensähän pahonpideltyä naista syyllistetään sillä, että mitäs oli siinä, olisi ottanut eron. Pidän itseäni ihan vahvana ja fiksunakin naisena ja kukaan ei uskoisi mikä perhehelvetti takanani ona, mutta en vaan ällynnyt liitoistani lähteä.

Suurin viha ja katkeruus on itseäni kohtaan, miksi ihmeessä suostuin sellaiseen. Äitini kanssa, kun olen asiasta puhunut, niin hänen mielestään olen yksikertaisesti tyhmä ja voimaton ihminen. Sekin loukkaa minua ja lisää syyllisyyttä.Tosin en myöskään voinut odottaa mitään tukea vanhemmiltani tai edes äidiltäni, jos olisin avopuolisoni aiemmin jättänyt. Voin myös suoraan sanoa etten silloin edes kunnolla tajunnut mitä minulle tapahtui. Elin jossain ihmeellisessä kieltämisen maailmassa. Jos minulta olisi kysytty phoinpidelläänkö minua olisin ilman muuta vastannut, että ei. En yksinkertaisesti osannut asioita erottaa enää, olin jatkuvan manipuloinnin alaisena.

Eniten minua tänä päivänä rasittaa se etten pysty antamaan itselleni anteeksi, että olen sellaiset virhearviot tehnyt. Sen vielä jotenkin sulatan, että nuorena siedin avopuolisoani, mutta, että menin uudestaan naimisiin narsistin kanssa on minulle käsittämätöntä. Kun erosin avopuolistona Aarnesta, hän oli myös jo aika alkoholisoitunut. Hän joi joka ilta, ja oli myös humalassa silloin, kun yritti tappaa minut. Hänellä oli aina ollut taipumusta alkoholismiin ja se tietysti aiheutti raivokohtauksia entistä enemmän. Kun hänestä erosin kävin muutaman kerran terapeutilla, koska pelkäsin, että nain taas seuraavallakin kerralla alkoholistin. Pelkäsin alkoholismia niin paljon, etten sitten huomannutkaan miehessä muita vikoja.

Ihminen on yleensä itse itsensä pahin tuomari.

Pikkukaupungin ongelmat

Asun sydänsavossa, ja olen koko ikäni asunnut. Vanhempani ovat aikoinaan muutaneet pohjanmaalta tänne työn perässä, ja minä synnyin jo täällä. Ehkä minulla on sen verran pohjalaista perimää, etten oikein jaksaisi savolaista uteliaisuutta, ja toisten asioihin sekaantumista. Tai voihan se olla samanlaista kaikkialla pikkupaikkakunnilla.

Julkinen häpeä ottaa koville, ja sen koin varsinkin erottuani. Tuntui, että kaikki tiesivät mitä oli tapahtunut. Mieheni oli hyvin sosiaalinen, ja ilmeisesti hän käytti aikaansa pyörimällä ympäriinsä valittelemassa miten kamala vaimo hänellä oli. Hän halusi jotenkin julkista myötätuntoa, ja kertoi asiat juuri päinvastoin, kun ne olivat. Psykiatrini sanoi niitä projektioiksi, eli hän kertoi itsestään, kun puhui minusta.

Kun hän esimerkiksi kertoi ympäriinsä, ettei hänen vaimonsa halunut lapsia, niin hän puhui itsestään, mutta käänsi mielessään asiat toisin päin. Näin hän sai ihan läheisetkin ystäväni ihan sekaisin, että kuka teki mitäkin. Hän kertoi auliisti kaikille, etten minä pysty saamaan lapsia, ja lopulta etten edes niitä halunnut. Hän jotenkin unohti, että tilanne oli ihan päinvastoin.

Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntee kaikki, ja jonkun avioero on mehevä juoru. Savolaiseen tapaan sillä pitää oikein mässäillä, ja aika moni kysyi suoraan, että olen kuullut sitä, ja sitä, mietn se oikein menikään.

Sain kovettaa itseäni todella, että pystyin kulkemaan pääpystyssä. Ei ole kiva olla julkisesti säälittävä. Jokainen haluaa kantaa petetyksi tulemisen ihan rauhassa, eikä käydä siitä julkista keskustelua.