Erikoista suhtautumista

Osaan sen verran katsoa näitä bloggerin tilastoja, että näen jos jostain sivuilta tulee kovasti liikennettä minulle päin. Nyt on tuolla Suomi24 keskusteluissa menossa useampi keskustelu eri aihe alueilla, missä on mainittu tämä blogi.

Suurin osa on ihan myönteistä asiaa ja blogia lukeneet suosittelee tätä toisille ja kertoo omia näkemyksiään narsismista. Osa vastauksista näihin aloituksiin on ihan omituisia, siinä mielessä omituisia, että he sanovat ettei nämä elämäni tapahtumat ole totta. Se saa aikaan minussa moninaisen tunneryöpyn. Tuntuu pahalta, että joku pitää elämääni niin kamalana ettei se voi olla totta. Heidän mielestä ei ole mahdollista kohdata niin montaa narsistia elämän aikana. Toisaalta on tietysti ihanaa, että on vielä ihmisiä jotka ovat pysyneet siinä luulossa ettei elämässä tapahdu paljoa pahaa. Varmaan on todella paljon ihmisiä joita ei ole koskettanut elämän synkät asiat ja niin pitääkin olla, koska muutenhan maailma olisi ihan kamala. Heidän on tietysti vaikea uskoa muita tapahtumia, kuin niitä mistä on oma elämän kokemus.

Olisihan joku voinut valita sen, että tekee blogistaan mielenkiintoisen tarinan ilman todellisuuspohjaa. Sekin olisi ollut hyvä vaihtoehto jollekin, kirjoittaa romaani. Minulle siitä ei olisi ollut hyötyä, koska haluan kirjoittaa itsestäni ulos pahanolon. Silloin ei auta jos kirjoittelisin keksittyjä tarinoita. Kaikki asiathan tässä blogissa on kuitenkin minun näkökulmastani kirjoitettu. Se ei koskaan ole koko totuus, koska jokaisella ihmisellä on oma totuutensa tapahtumista.

Yhdessä keskustelussa joku mainitsi saaneensa blogin osoitteen terapeutiltaan ja se sai muut repeämään. Voin ihan uskoa, että näin saattaa olla. Oma psykiatrini ja eräs toinen psykiatri tietää tästä blogista. Keskustelin kummankin kanssa ennen, kuin aloitin ja kysyin heidän mielipidettään. Kumpikin on kovasti kannustanut minua ja kertoneet sanoneensa blogista joillekin, joka kaipaisi tällaista "vertaistukea". Myös eräs paikkakuntani terapeutti yrittäjä tietää tästä eli tällä hetkellä seitsemän ihmistä.

Ihmettelin myös, kun keskusteluissa väitettiin, että rahastan tällä blogilla. Siitä en nyt oikein ymmärtänyt, vaikka yrittäjä olenkin, että miten voi rahastaa blogilla. Tässä on kaksi mainosta, joista en ole saanut penniäkään rahaa, niillä on aivan muu tarina. Ja muita mainoksia ei tule ja ei kai niistä mainoksista makseta, kuin siinä tapauksessa, että kävijöitä on satojatuhansia. Mielenkiintoista vaan se, että moni luulee ettei ihmisellä ole muuta motiivia, kun raha. Se kertoo tietenkin heidän ajatusmaailmasta ja on aika surullista ja henkisesti köyhää.

Pikkukaupungin ongelmat

Asun sydänsavossa, ja olen koko ikäni asunnut. Vanhempani ovat aikoinaan muutaneet pohjanmaalta tänne työn perässä, ja minä synnyin jo täällä. Ehkä minulla on sen verran pohjalaista perimää, etten oikein jaksaisi savolaista uteliaisuutta, ja toisten asioihin sekaantumista. Tai voihan se olla samanlaista kaikkialla pikkupaikkakunnilla.

Julkinen häpeä ottaa koville, ja sen koin varsinkin erottuani. Tuntui, että kaikki tiesivät mitä oli tapahtunut. Mieheni oli hyvin sosiaalinen, ja ilmeisesti hän käytti aikaansa pyörimällä ympäriinsä valittelemassa miten kamala vaimo hänellä oli. Hän halusi jotenkin julkista myötätuntoa, ja kertoi asiat juuri päinvastoin, kun ne olivat. Psykiatrini sanoi niitä projektioiksi, eli hän kertoi itsestään, kun puhui minusta.

Kun hän esimerkiksi kertoi ympäriinsä, ettei hänen vaimonsa halunut lapsia, niin hän puhui itsestään, mutta käänsi mielessään asiat toisin päin. Näin hän sai ihan läheisetkin ystäväni ihan sekaisin, että kuka teki mitäkin. Hän kertoi auliisti kaikille, etten minä pysty saamaan lapsia, ja lopulta etten edes niitä halunnut. Hän jotenkin unohti, että tilanne oli ihan päinvastoin.

Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntee kaikki, ja jonkun avioero on mehevä juoru. Savolaiseen tapaan sillä pitää oikein mässäillä, ja aika moni kysyi suoraan, että olen kuullut sitä, ja sitä, mietn se oikein menikään.

Sain kovettaa itseäni todella, että pystyin kulkemaan pääpystyssä. Ei ole kiva olla julkisesti säälittävä. Jokainen haluaa kantaa petetyksi tulemisen ihan rauhassa, eikä käydä siitä julkista keskustelua.