Äiti tappoi kaksi lasta

Viime päivinä uutisotsikoihin on noussut tuo kauhea tapahtuma, jossa äiti oli ajautunut tappamaan kaksi pientä lastaan. Se on jäänyt mieltäni vaivaan, ennen tuota lopullista päätöstä on täytynyt olla mieletöntä tuskaa ja murhetta. Eikö kukaan huomaa, jos läheinen menee jo niin äärirajoilla. Tietenkään kukaan ei voi tietää, mitä oikein on tapahtunut ja ketään ei voi syyttää miksi ei auttanut.

Minusta tuntui myös pahalta, kun paikallinen kirkko ilmoitti uutisia myöden järjestävänsä rukouskirkon lasten muistoksi. Koin sen niin, että kirkko kerää jälkikäteen irtopisteitä, miksi ei ole auttanut aikonaan. Itse en ole mitenkään uskonnollinen ja näen usein epäkohtia seurakuntien toiminnassa. Omassa kotiseurakunnassani kaikki asiat on nostettu yleisöosasto käsittelyyn, kun työpaikan ihmissuhteet ovat niin tulehtuneet. Paheksun kovasti, että laitos jonka pitäisi tuoda myötätuntoa ja apua ihmisille, on työpaikkana ihan kamala. Jos kaikki asiat puidaan yleisönosastokirjoituksina eikä edes olla puheväliessä, niin lähimmäisenrakkaus on kaukana.

Toivottavasti tämä traaginen lasten murha herättäisi meitä huomaamaan läheistemme olotilan. Joulu on tulossa ja ihmiset ovat tosi yksinäisiä. Kaupassani käy paljon ikäihmisiä ihan vaan juttelemassa, vähän ostoksien varjolla. Moni sanoo suoraan, että pelkää olevansa sairastunut masennukseen ja tämä synkkä vuoden aika pahentaa tilannetta. Ikäihminen joka ei jaksa paljoakaan kotoaan liikkua on entistä pahemmin yksin talvella, kun ei pysty menemään edes kerrostalon pihaan istuksimaan.

Toivottavasti me kaikki vielä hyvin voivat ihmiset keräisimme voimavaramme ja tekisimme jotain yksinäisten lähimmäisiemme hyväksi.

Narsismin uhrit ry

Kävin ensimmäistä kertaa katsomassa Narsismin uhrit ry:n sivuja ja vaikutti ihan mielenkiintoiselta. Enää en koe tarvitsevani itse apua, vaan mietin voisinko auttaa toisia. Tosin löysin sieltä paljon mielenkiintoisia kirjavinkkejä, jotka aion ostaa. Vielä pari vuotta sitten oli todella hankalaa saada kirjallisuutta narsismista, mutta nythän niitä jo näyttää olevan.

Toivon kovasti, että tämä blogini voisi olla avuksi toisille. Itselleni olisi todella tärkeää, että tarinani auttaisi jotakuta muuta, sitten en olisi kärsinyt ihan turhaan. Nyt jotenkin tuntuu kammottavalta miten paljon olen elämässäni kokenut pahuutta ja kärsimystä ja aivan turhaan.

Ajattelin, että jos kehtaisin niin vinkkaisin tuolle ry:lle, että tällainenkin blogi on olemassa. Tosin kuulosti aika pelottavalta, että heidän sivuillaan oli keskustelu palsta lopettu, kun siellä oli niin paljon epäasiallisuuksia. En haluaisi itse joutua epäasiallisen kritiikin tainhäirinnän kohteeksi.

Lapsettomuuteen tottuu

Rohkeimmat ystävistäni ovat kysyneet, miten olen jaksanut kestää lapsettomuuden tuskan. Varsinkin ne jotka ovat itse saaneet lapsensa hedelmöityshoitojen kautta, tuntevat minua kohtaan suurta myötätuntoa.

Voin lohduttaa kaikkia, jotka pelkäävät jäädä lapsettomiksi, ettei tämä niin kamala tilanne ole. Kaikkeen ihminen ilmeisesti tottuu, harvoin enää se aiheuttaa minulle mitään tunne myrskyjä. Siinä vaiheessa, kun avioliittoni oli päättynyt, ja olin yksin, tilanne oli repivä. Aina, kun näin raskaana olevan naisen, tai lastenvaunut, niin tunsin raivokasta vihaa. Halusin sanoa jotain oikein ilkeää raskaana olevalle, ja haukkua hänet pataluhaksi. Onneksi en koskaan toteuttanut halujani.

Kummallista miten siinä tulee vihan tunne, eikä itku ja suru, tai ainakin minulle tuli. Sitten, kun tapasin nykyisen puolisoni, surin eniten sitä, että hän jää lapsettomaksi minun takiani. Se on myös raadollinen puoli naiseudessa, että mies voi milloin tahansa perustaa perheen, on ikä mikä hyvänsä. Naisella, kun se vaihe on ohitse, se todella on ohi.

Ikä varmaan antaa myös kykyä käsitellä asioita, vaikka lapsettomuus on asia mihin ihminen törmää läpi elämänsä. Nyt ystävistäni tulee isovanhempia, ja he ovat aivan haltioissaan levittelemässä valokuvia. Joka kerta tunnen itseni kiusaantuneeksi, ne vauvajutut ei kiinnosta minua enää pätkän vertaa.

Ihminen voi toteuttaa äitiyttään niin monella tavalla. Jos olisi halunut, olisimme voineet nykyisen kumppanini kanssa hakeutua sijaisvanhemmiksi, tai viikonlopuksi antaa joillekin lapsille koti. Se ei kuitenkaan ole ainakaan vielä houkutellut meitä. Yritän toteuttaa omaa huolenpitoani, ja vastuullisuuta yhteiskunnasta muilla hyväntekeväisyys tavoilla. Osallistun paljon eläinsuojelutyöhön, ja erilaisin muihin hyväntekeväisyys yhdistysten jäsenyyksiin.