Lapsetonkin voi olla onnellinen

Anteeksi hyvät lukijani, olen ollut muutaman viikon kirjoittamatta, mutta en ole teitä unohtanut. Toisaalta muutaman viikon tauko osoittaa kai sitä, että olen tervehtymässä koska ei ole enää pakonomaista tarvetta kirjoittaa asioita uloa. Toisaalta paljon on vielä kertomatta ja pohtimatta syntyjä syviä. Olen myös todella kiitollinen teille kaikille jotka olette kommentoineet ja kannustaneet minua.

Nyt sain kirjoitusinnon, koska luin Iltalehden lööpistä Mari Rantasillan surusta lapsettomuuden takia. Juttu jotenkin ärsytti minua, koska jutussa myös kerrotaan, että hänellä on yksi lapsi. Haluan myös tuoda sen puolen esiin, että lapsettomuuden surusta voi selvitä myös ilman lasta. Ei ihminen ole tuomittu lopuksi elämää suruun ja murheeseen, vaikka lasta ei koskaan tulisikaan. Ihmisen on pakko elää eteenpäin ja elämään löytyy monia hyviä asioita.

Minusta on väärin, että julkisuuden henkilöt tuovat oman lapsettomuutensa esiin vasta sitten, kun lapsi on kuitenkin syntynyt. Se antaa tukea ja toivoa hoidoissa oleville, mutta pitää nähdä myös se puoli asiasta, että aina on pariskuntia jotka jäävät kokonaan lapsettomaksi. Elämä voi olla ihan yhtä rikasta ja monipuolista ilman lapsia ja maailma on täynnä lapsia, jotka tarvitsevat turvallisen aikuisen. Omaa äitiyttään ja isyyttään on mahdollista toteuttaa monella tavoin.

Oma lapsettomuuteni on jalostanut minua ihmisenä ja opettanut hyväksymään asioita joille ei voi mitään. Lapsettomuushoidot aiheuttavat niin paljon suuria pettymyksiä, että ne jotenkin myös kasvattaa ja opettaa ihmistä. En olisi ollenkaan tällainen, kun nyt olen jos olisin tullut äidiksi, voi olla, että olisin ollut paljon itsekeskeisempi ja omahyväisempi. Maailmassa on paljon asioita vielä nykyäänkin mille ihminen ei voi mitään ja niihin pitää vain tyytyä. Itse kipuilin useamman vuoden, mutta nyt viisikymmentä täytettyäni olen jo monta vuotta hyväksynyt asian.

Avioliittoni tarina lyhyesti

Pompin varmaan ihan epäloogisesti tapahtumista ja muistikuvista toiseen. Ajattelinkin tehdä lyhyesti selvityksen avioliitostani narsistin kanssa eli expuolisoni Ilkan. Tässä siis tapahtuneet faktat, kerron tunteista lisää myöhemmin.

Menin naimisiin 90-luvun lopulla ja olin ollut yksin jo viitisen vuotta avoliittoni jälkeen. Kun tapasin Ilkan hän oli armeijan palveluksessa, hyvin urallaan edennyt sotilas. Hän manipuloi ja painosti minua alusta pitäen saadakseen minusta taloudellista hyötyä. Hän muutti talooni suorastaan väkisin ja puhui rakastamisesta parin viikon jälkeen. Minulle selvisi vasta pari vuotta sitten, että hän luuli minua ja vanhempiani varakkaisi ja uskoi voivansa huijata meiltä rahaa. En ollut mitenkään hurmaantunut häneen, vaan olin kai niin kyllästynyt yksin oloon ja halusin palavasti lapsia.

Menimme naimisiin noin parin vuoden seurustelun jälkeen. Koko ajan tunsin ettei kaikki ole kohdallaan, mutta en vaan halunut uskoa sitä todeksi. Hän ei suostunut avioehtoon ja perusteli sitä mormooniuskonnollaan. Alusta lähtien Ilkka varasti minulta ja yritykseni kassasta rahaa. Ilkka jätti armeijan ja siirtyi matkatöihin reissaten Euroopassa pitkin poikin. Seksielämä loppui meiltä hääpäivään eikä lasta tietenkään kuulunut. Päädyimme hedelmöityshoitoihin, minä yritin kertoa seksielämän puutteesta, mutta miesgynekologi halusi mieluummin kuunnella Ilkaa joka vihjaili minun olevan ihan nymfomaani.

Mormooniuskonto ei muuten näkynyt Ilkan elämässä, siitä hän oli jo päässyt irti, mutta asenne naista kohtaan oli keskiaikainen. Osa mormooneistahan hyväksyy moniavioisuuden ja se kai oli Ilkankin maailmankuva. Naista hän piti jotenkin alempi arvoisena, kun miehiä. Sitten hoksasin, että Ilkka oli lääkeriippuvainen, hän oli välillä aivan sekaisin. Hän käytti sekä unilääkkeitä, että kipulääkkeitä ja joutui myös psykiatriseen hoitoon. Psykiatrian osastolla hän vedätti henkilökuntaa täysin ja kaatoi kaiken minun syyksi. Minä olin se narkkari ja paholainen joka kiusasi pientä miestä. Ei ihme, että minäkin alkuun häneen sorruin, kun ammattilaisiakin vietiin, kun kuoriämpäriä.

Yritin vielä uskoa, että kaikki kääntyy hyväksi ja menimme adoptio neuvotteluihin. Ei Ilkalla koskaan ollut mitään adoptio tarkoitusta, mutta sekin oli yksi temppu siihen, että pysyin hänen elättäjänään. Loppujen lopuksi hänellä oli tarkoitus hakea sairaseläkkeelle mielenterveysongelmista ja saada avioerossa minulta hyvät rahat. Sehän oli ihan hieno suunnitelma, ei tarvinnut tehdä töitä ja rahaa tuli. Taloustilanteemme oli ihan katastrofaalinen Ilkka ei koskaan osallistunut sentilläkään talouteemme. Hänellä oli maaninen kiinnostus kaikkia tekniikkaa kohtaan, hän osteli tietokoneita, televisioita, musiikkilaitteita yms. Kaikki kaatui minun maksettavaksi. Sitten jossain vaiheessa hänen avovaimonsa soitti minulle, hän oli saanut selville, että mies olikin naimisissa. He olivat olleet yhdessä pari vuotta eli Ilkka eli täydellistä kaksoiselämää. Hänellä oli ilmeisesti paljon muitakin naisia, mutta minä en ollut mustasukkainen luonne enkä osannut edes epäillä häntä. Tällä avovaimolla oli ihailtavaa selkärankaa ja hän pystyi jättämään Ilkan heti. Ja voi sitä Ilkan itkua, kun hänet niin hylättiin. Täysin uskomaton tilanne, minä yritin lohduttaa, kun tyyppi syyteli minua siitä, että menetti elämänsä naisen. Kyllä minäkin olen yksi ääliö.

Sitten hän eräänä päivänä häipyi, jätti käytetyn kirjekuoren päälle viestin ettei tule enää kotiin ja vei vähäiset tavaransa. Hän löysi itselleen uuden elättäjän. Tämä uusi nainen tuli tutuksi sairaalassa, koska Ilkka oli hänen kuolevan miehensä huonetoveri. Siinä taas manipuloitiin kumpaakin ja kunnolla. Kuoleva mies piti Ilkaa ihmeenä, joka auttaa hänen vaimoaan ja vaimo taisi rakastua. Siinä löytyi taas uusi uhri. Narsistit ovat aivan uskomattomia tekemisissään.

Lisää hyperstimulaatiosta

Tulen aina muistamaan sen kivun ja henkisen tuskan mikä hyperstimulaatiosta syntyi. Minulle siirrettiin alkiot torstaina ja aikaisemmin oli poimittu talteen lähes parikymmentä munasolua. Torstaina minulle sanottiin, että vatsaonteloon on alkanut kerääntyä nestettä ja verta vuotaa edelleen munasarjoista. Silloin kuulin ensimmäistä kertaa sanan hyperstimulaatio gynekologin suusta. Hän varoitti minua aika tiukasti etten saa viikonloppuna liikkua yhtään, ei saa edes tehdä ruokaansa ainoastaan sängyn ja vessan väliä saa kävellä.

Niin kuin kerroin Ilkka oli häipynyt omille teilleen ja minä olin yksin kotona. Soitin äidilleni ja kerroin olevani pahassa tilanteessa, että jos hän voisi tuoda ruokaa, koska en saa yhtään liikkua. Hän ei suostunut auttamaan ja soitti parin tunnin kuluttua ja kysyi lähdenkö kävelylle hänen kanssaan. Siinä taas tuo ihmeellinen tosi asioiden kieltäminen, kun minä kerron etten saa liikkua yhtään, niin hän pyytää kävelylle.

Tuo viikonloppu oli kamala ja ihan painajainen. Kivut oli niin kummallisia etten osannut niitä paikallistaa mihinkään. Tunsin myös hengitykseni hankaloituvan, mutta luulin kuvittelevani, mutta sehän kuuluu hyperstimulaatioon. Kun vettä kerääntyy vatsaonteloon keuhkot työntyy kasaan ja hengitys vaikeutuu. Koska olin aivan yksin, läheiset ystävänikin oli matkoilla tilanne oli kamala. Pelkäsin ja olin kai niin sekaisin hormooneista, että tuli kaikkia kummallisia mielikuvia. Ihmisen ei missään tapauksessa tulisi jäädä yksin siinä tilanteessa. Voin myös ymmärtää, että puolisolle tuo tilenne on kamala kenellä on kunnollinen puoliso. Varmaan tuo hormooneista sekaisin oleva nainen vaikuttaa ihan hullulta. Ainakin koin itseni ihan sekavaksi ja itkuiseksi.

En yleensä ole mikään itkeskelijä, mutta kun maanantaina päädyin sairaalaan itkin koko ajan. Oli pelottavaa huomata ruumiissaan tapahtuvat muutokset, kun kaikki neste alkaa kerääntyä vatsaan. Minulta loppui sunnuntaipäivän aikana jo virtsan tulo ja jo silloin olisi pitänyt älytä tilata ambulanssi. Yksin ollessa on niin vaikea tehdä päätöksiä ja ajattelin koko ajan vain kuvittelevani oireeni, koska niitä ei oltu mitenkään yksityiskohtaisesti selitetty minulle. Se ainoastaan sanottiin, että jos virtsan tulo loppuu niin sitten sairaalaan.

Olisi kiva tietää miten nykypäivänä neuvotaan näissä asioissa. Kerrotaanko hedelmöityshoitojen alussa, että tällainen vaara on ja pahimmassa tapauksessa se johtaa kuolemaan. Olisi hienoa, jos joku toimittaja alkaisi tekemään tästä juttua. Tämäkin puoli pitää tulla ihmisten tietoon.

Muistikuvia hyperstimulaatiosta

Nostan vielä esiin tämän kokemukseni hyperstimulaatiosta haluaisin, että mahdollisimman moni itse sen saaneena kommentoisi juttua. Minusta nämä lapsettomuushoitojen kääntöpuolet saavat aivan liian vähän julkisuutta ja niistä ei klinikoilla kerrota. Halu rahastaa saa klinikat tekemään hoitoja aina, vaan lisää ja lisää eivätkä he välitä potilaan terveydestä. Tiedän, että paikallinen gynekologini vaihtoi myöhemmin yhteistyökumppania koska tuo minuakin hoitanut klinikka ei huolehtinut potilaiden terveydestä. Myös se aiheuttaa mielestäni ongelmia, että me jotka asumme kaukana lapsettomuushoitoklinikoista olemme osaksi myös paikallisen gynekologin hoidossa. Näin ei kukaan oikein ota vastuuta, omalla kohdallani koin ettei kumpaakaan osapuolta kiinostanut tipan vertaa mitä minulle tapahtui. He suorittivat vaan kylmästi tuon alkioiden siirron yms. mutta ketään ei kiinnostanut miten potilas voi.

Ihminen on myös niin heikoilla ja kipeä silloin ettei mitenkään jaksa taistella omista oikeuksistaan. Hormoonit jo vievät sen verran sekaisin ettei kaikkea edes osaa kysyä. Minulle myös jäi sellainen muistikuva, että tällaista hyperstimulaation vaaraa myös vähäteltiin. Kaikissa niissä hormoonipakkauksissa luki kyllä tästä ja sehän oli sana mitä en ikinä ollut kuullutkaan. Kysyin siitä tuon ensimmäisen tapaamisen yhteydessä klinikalla, mutta minun kohdallani oli myös se ongelma, että hoitava gynekologi oli portugalilainen ja puhui hyvin huonosti suomea. Hän vähätteli koko hyperstimulaatiota, että se mainitaan lääkkeissä vaan siksi, että on pakko mainita. Hän ei kuulemma ollut ikinä edes nähnyt kenelläkään hyperstimulaatiota. No, ehkei hän juuri siksi sitä kohdallani tunnistanut.

Sairastaminen tuo itseinhon

Alan varmaan masentua, kun pimeys valtaa maailmaa, tunnen itseni niin alakuloiseksi. Tuntuu, että reumakivut vaan pahenee ja joka paikka on kipeä. Voimat menee, niin että pienikin ponnistus hengästyttää ja puhuessakin hengästyy. En tiedä onko kyse Tramalin sivuvaikutuksista vai reumasta tai sitten alkavat vaihdevuodet riivaa.

Ehkä kyse on vaihdevuosista, kun tuskahiki pukkaa niskaan ja mieliala on ihan nollissa. Jos en joutuisi oman firmani takia nousemaan aamulla, niin en varmaan lähtisi mihinkään. Millaistahan elämä olisi silloin, jos olisi vieraalla töissä ja voisi jäädä sairauslomalle kipeänä. Naapurin rouva aina hehkuttaa kuinka hyvin hän selviytyy fibromyalgian kanssa, kun hän syksyllä aina jää sairaslomalle ja lepää mahdollisimman paljon. Sitten, kun pahin on ohi voi taas jatkaa muutaman viikon töitä. Turha valittaa, se on ammatinvalinta kysymys ja olen ihan tyytyväinen näin.

Kuitenkin, kun on oikein huono olo, niin katkeruus iskee ja muistan etten olisi ehkä ollenkaan kipeä ilman hedelmöityshoitoja ja mieheni valheita. Totuuttahan en saa koskaan tietää, sairastuinko vaan hyperstimulaation takia vai olsinko sairastunut kumminkin.

Rikottu ruumis

Niiden hedelmöityshoitojen jälkeen en ole tervettä päivää nähnyt. En tiedä onko kyse reumasta vai lääkkeiden sivuvaikutuksista, mutta taas kun tulee syksyn kosteat ilmat olen ihan kankea ja kipeä. Voihan se olla reumaoireitakin, mutta en enää jaksa asiaa selvitellä. Olen ravannut niin paljon lääkäreissä ja kokeissa rääkättävänä, eikä niistä tule hullua hurskaammaksi.

Jos tekisin jotain työtä missä tarvittaisiin sorminäppäryyttä, niin varmaan joutuisin ammattia vaihtamaan. Aamuisin ei tahdo viilipurkkia auki saada ja sormet on jäykät ja särkevät. Sen olen vuosien aikana huomannut, että käyttämäni Tramal lääkitys voi myös lisätä särkyjä ja kipuja. Määrätynlaiset jalkasärkyni jo tiedän Tramalin sivuvaikutuksiksi. Annoksen kanssa pitää olla todella tarkka, jos unohtaa ottaa lääkkeen niin vierotusoireet alkavat heti.

Syytän itseäni narkkariksi ja tunnen huonommuutta, kun ole jäänyt lääkekoukkuun. Toisaalta tiedän, että lääkeet koukuttavat kenen tahansa  keskushermoston jossain vaiheessa. Ehkä minä olen tavallista alttiimpi lääkeriippuvuudelle. Inhottavin vieroitusoire Tramalista on levottomuus, ymmärrän hyvin, että jotkut huumeiden käyttäjät tekevät mitä vaan saadakseen lisää. Levottomuus ja tuskaisuus on niin kamala tunne, että itsekin olisin valmis tekemään mitä vaan.

Onneksi minulla on nyt erittäin fiksu ja ymmärtäväinen lääkäri, joka tietää riippuvuuteni ja osaa tukea minua myös ihmisenä. Eikä anna minun liikaa itseäni asiasta syyllistää.

Oman onnensa nojassa

Minulle on ollut käsittämätöntä miten välinpitämättömästi äitini on suhtautunut sairastumisiini. Noiden hedelmöityshoitojen jälkeen olin pitkään todella sairas. Hyperstimulaation jälkeen vatsaontelooni vuosi verta puolisen vuotta, koska munasoluja oli poimittu niin valtavasti, eikä jäljet oikein parantuneet. Minulta poimittiin yhteensä 19 munasolua ja sekin jo kertoo, että joku meni ihan päin helvettiä minun hoidossani.

Nivelkivut vaivasi minua pitkään tuon hyperstimulaation jälkeen, ennen kuin reuma selvisi. Sopivaa lääkitystä etsittiin vuosikausia, kun mikään ei sopinut. Söin sellaista lääkettä, kun Somadrill comp, se on jo nykyään poistettu markkinoiltakin. Sain siitä epileptisenkohtauksen tyyppisiä kohtauksia.

Kerran ollessani yksin kotona, niin äitini tuli poikkeamaan kylässä. Muistan, että olin juuri ottanut iltalääkkeet ja tein ruokaa. Aloin vapista ja täristä ja jalat meinasi mennä alta. Sain itseni juuri ja juuri raahattua sohvalle ennen kuin taju katkesi. Muistan, että äitini kauhistuneena tuijotti minua ja sitten ryntäsi ovesta ulos ja lähti karkuun kotiinsa.

Makasin ehkä tunnin verran sohvalla, täysin mistään tietämättömänä, kun sitten heräilin ja yritin kuulostella mitä minulle oikein tapahtui. Olin ihan hyvässä kunnossa hirveän väsynyt vaan ja päätin mennä vasta aamulla työterveyslääkäriin. Isäni soitti parin tunnin kuluttua ja kyseli olinko elossa, kun äitini sanoi, että pyörryin.

Tuntuu ihan käsittämättömältä, että kaikki muut ihmiset olisivat soittaneet ambulanssin, mutta oma äitini lähti karkuun. Äitini myös on aina hävennyt sitä, että minulla on reuma. Sitähän ei näy ulospäin, se ei ole niin paha, mutta äitini ei halua, että siitä puhutaan kenellekään. Hänestä on häpeällistä ja jotenkin hänen huonouttaan, että hänen lapsensa on sairas.

Hyperstimulaatio

Kamalampia elämäni vaiheita on lapsettomuushoitojen aika. Olin yksityisellä klinikalla hoidossa ja se maksoi mansikoita, mutta minua hoidettiin todella huonosti. Pidän ihan sen klinikan virheenä, että sain hyperstimulaation. yritän selittää mikä se on niin kuin itse sen ymmärrän. Hyperstimulaatio on hormoonien yliannostustilanne, mikä on vaarallinen tilanne ja voi johtaa kuolemaan. Elimistö menee täysin epätasapainoon ja eri elimet eivät enää toimi yhteen.
Vatsaonteloon alkaa kerääntyä nestettä mikä voi mennä niin pahaksi, että se alkaa painaa keuhkoja ja ihminen alkaa tukehtumaan. Pahassa tapauksessa joudutaan tekemään reikä vatsaan ja valuttamaan neste ulos. Muuta hoitoa ei ainakaan kymmenen vuotta sitten ollut, kuin laittaa nestettä suoneen ja piti juoda litratolkulla. Samalla pistettiin nesteenpoistolääkettä lihakseen ja tavallaan huuhdellaan elimistöä. Muuta ei voi, kun antaa kipulääkettä ja toivoa, että elimistö palaa raiteelleen.

Kivut siinä on kovat, mutta minulle se ilmeisesti laukaisi reuman koska silloin alkoi pahimmat nivelkivut. Yleensä kun muut valittavat kovia kipuja vatsassa ja kohdussa, minulla oli sietämätön jalkasärky. Muistan aina sen päivän, kun jouduin sairaalaan. Olin senkin asian kanssa hyvin yksin, mieheni oli työmatkalla tai varmaankin taas jonkun naisen luona.

Minulle oli torstaina siirretty alkiot kohtuun ja silloin jo sanottiin, että minun on oltava täysin paikallani, koska nestettä oli kertynyt vatsaonteloon. Näin jälkeenpäin tiedän ettei niitä alkioita olisi edes saanut siirtää siinä tilanteessa. Kipuilin koko viikonlopun yksin kotona, sain ihan paniikin omaisia pelkotiloja, kun kivut oli niin ylivoimaisia. Sunnuntaina loppui jo virtsan tulo ja maanantai aamuna menin sairaalaan. Muistan miten jokainen auton nykäisy aiheutti repivän tuska-aallon.

Sairaalassa minun määrättiin heti paikalleen, koska tilanne oli jo hengenvaarallinen. Olin aivan puulla päähän löyty, en ollenkaan tiennyt mistään hyperstimulaatioista ja en ollut koskaan kuullutkaan, että hedelmöityshoidot  voisivat olla vaaraksi hengelle. olin ihan poissa tolaltani, en tiennnyt miten olisin ollut, itkin vaan. En myöskään ymmärtänyt kaikkea mitä hoitajat minulle sanoivat, jotkut olivat hyvin vihaisia, kun pyysin lisää kipulääkettä.

Tunsin niin syvää yksinäisyyttä ja kuoleman pelkoa, etten varmaan sitä ikinä unohda. Se oli niin epäoikeuden mukaista, ettei mieheni edes tullut katsomaan minua, eikä kukaan muukaan, ei edes äitini vaivaitunut. Olin ihan shokissa, ajattelin, että minähän olin vaan halunnut lasta ja nyt makaankin kuoleman kielissä sairalassa. En pystynyt ymmärtämään miksi niin kävi.

Jälkikäteen ajateltuna klinikan olisi pitänyt kertoa hoitojen aloituksen yhteydessä, että tällainenkin mahdollisuus  voi olla. Sairaalan lääkäri paheksui kovasti sitä mitä minulle oli tehty, hänen mukaansa tilanne oli ollut jo näkyvissä silloin, kun alkion siirto tehtiin. Sitten, kun otin asian puheeksi klinikalla, niin he kielsivät kaiken.

Nyt en enenpää jaksa kertoa tästä aiheesta jatkan sitten tunnempana.

Lapsettoman tunteet

Nyt joku voisi luulla, että olen syvästi katkera siitä, että jäin lapsettomaksi. En sitä kuitenkaan ole. Senkin asian sain vaan jotenkin purettua itsestäni ulos.

Kun tapasin nykyisen mieheni, olisimme halunneet lasta yhdessä. Olin kuitenkin jo sen ikäinen, ja reuman takia huonokuntoinen, ettemme sitten enää lähteneet mihinkään hoitoihin. Ja nyt on hyvä näin, kummallekin, meillä on kolme kissaa, jotka korvaavat lapset. Ymmärrän myös, että jos olisin hankkinut vielä yli nelikymppisenä lapsen, ja olisin nyt leikki-ikäisen äiti en oli todellakaan jaksanut. Oma sairauteni, kuluttaa sen verran voimia, että vaikka se ei muussa näykkään, niin tiedän itse etten olisi ollut enää hyvä äiti.

Silloin, kun tuo kaikki oli vielä tuoretta tuskaa, ennen avioeroani, olisi halunut hakata, ja potkia miestäni, Ilkkaa. En koskaan käynyt häneen käsiksi, ja hän ei ollut fyysisesti väkivaltainen, mitä hän aina kyllä muisyi korostaa. Minun raivoni oli niin tukehduttava, etten ymmärrä miten pystyi olemaan lyömättä häntä. Hän eli koko avioliittomme ajan kaksoiselämää, enkä ollenkaan hoksannut, että hänellä oli vakio tyttöystävä muualla, eikä tuo tyttöystävä tiennyt minusta. Että sellainen sankari.

Lapseton nainen

Katsoin tilastoja mitä kautta lukijat oli tähän blogiin, jo heti tuoreeltaan löytäneet Blogilistan kautta, ja lapsettomuus sanan kautta. Otankin sen sitten heti puheeksi, tai siis kirjoittamisen alle.

Lapsettomuus on varmaankin ainoa pysyvä, ja muuttumaton asia, mikä jäi tulokseksi menneestä elämästä. Menin hiukan yli kolmekymppisenä naimisiin, varmaan siksi hätiköidenkin, kun halusin niin kovasti lasta. Silloin en edes pystynyt ajattelemaan mahdollisuutta että jäisin lapsettomaksi. Aviopuolisollani, sanotaan häntä, vaikka Ilkaksi, oli ollut edellisessä avioliitossaan lapsi, joka oli kuollut vauvana. Uskoin täysin, kun hänkin kertoi halauvansa lapsen.

Narsistisen persoonan kanssa asia, ei kuitenkaan ollut näin yksinkertainen. Hän "unohti" kertoa minulle, että tämä vauva syntyi hedelmöityshoidolla, koska hänen siittiöidensä laatu oli niin heikko. Hän myös "unohti" kertoa ettei pysty seksiin normaalissa ihmissuhteessa, vaan ilmeiseti vain lyhytaikaisten kumppanien kanssa.

Huomasin olevani avioliitossa miehen kanssa, joka ei halua seksiä, eikä siihen kykene, ei koko seitsemän vuoden liiton aikana. Hedelmöityshoidot aloitettiin, kuitenkin jo seurusteluaikana, kun satunnaista seksiä vielä oli, miestä ei edes tutkittu, kun kaikille oli selvää, ettei hänessä ole vikaa, kun oli jo ollut yksi lapsi. Minustakaan ei löytynyt vikaa, ja sain todellisia hevoskuureja hormooneja, koska 90-luvun lopulla määrät oli suunnattomia. Ensimmäinen koeputkihedelmöitys päättyi hyperstimulaatioon johon meinasin kuolla, silloin tuntui, että taivas romahti päähäni. Halusin lapsen, mutta makasinkin sairaalassa hengenvaarassa. Miestäni ei näkynyt, hänellä oli, kuinkas muuten muuta menoa.

Hyperstimulaatio laukaisi minussa reuman, josta kärsin vieläkin, tämäkin sadepäivä, alkaa taas luitani jäytää. Tuo hyperstimulaatio onneksi pysäytti hoidot, ja nyt myös mieheni tutkittiin tarkemmin. Hän todella kertoi unohtaneensa, että hänen ensimmäinen lapsensa syntyi koeputkihedelmöityksenä, ja hän oli lähes steriili.