Painajaisia

En ymmärrä miksi viime yönä näin todella pahan painajaisen Aarnesta ja siitä tilanteesta, kun hän yritti minut kuristaa. Tapahtumastahan on jo kaksikymmentä vuotta. En edes muista ajatelleeni koko asiaa pitkiin aikoihin, mutta kai se taas jostain alitajunnasta pulpahti esiin. Unesta jäi todella paha olo ja ilmeisesti puolisonikin säikähti kiljumisiani. Uni oli niin elävästi sama tilanne, kun olin oikeassa elämässä kokenut. Huusin hirveästi apua ja mieheni onneksi herätti minut. Harvoin sillä tavoin unissani riehun, että mieheninkin siihen herää. Onneksi hän on olemassa, jos olin herännyt yksinäni siihen tilanteeseen olisi kestänyt kauan päästä uudestaan uneen.

Unien maailma on todella mielenkiintoinen ja aikanaan psykoterapiassa niistä paljon puhuimme. Olen aina uutta tai hankalaa elämän vaihettani työstänyt unissani. Silloin, kun jätin Aarnen koin ensimmäistä kertaa sen, miten aivot työstää raskasta tapahtumaa. Silloin näin useita kuukausia aina samaa unta, Aarnesta ja hän aina unessa vaati minua palaamaan takaisin. Hyvin usein varsinkin alkuvuosina, kun hänesta pääsin eroon näin unta, että elinkin hänen kanssaan. Se on ollut tyypillinen,aina sama uni mikä on minua seurannut nämä kaksivuosikymmentä. Siinä unessa näen aina, että elänkin vielä Aarnen kanssa ja tämä muu elämä onkin ollut unta. Uni on niin voimakas, että herättyäni menee pitkään ennen, kuin tajuan mikä on unta ja mikä totta. Se helpotus on aina aivan valtava, kun tajuan ettei Aarne ole enää elämässäni.

Kuka on työkykyinen

Olen pohtinut monta päivää tuota työkyvyttömyyttäni syvän masennuksen takia. Ensin tunsin iloa ja ylpeyttä, että olen pystynyt sietämään sairauttani niin hyvin, että jaksoin työelämässä koko ajan. Sitten mieleeni on hiipinyt kauhukuva, että minä itse olen yritykseni pomo, kuka minulle tulee sanomaan, että et kykene työhösi. Voihan olla, että jos olisin ollut isossa työyhteisössä ja toisella työssä joku olisi kiinnittänyt huomiota sairauteeni ja todennut etten kuulu työelämään.

Toisaalta, jos olisin ollut ihan onneton työpaikallani, niin asiakkaat olisi kaikonnut ja niin ei ole käynnyt. Mietin niiden vuosien aikana usein, etten oikein jaksa mennä töihin ja nukuin kaikki vapaa-ajan, mutta aina kuitenkin menin. Ehkä pitkä yrittäjäura teki minusta niin sitkeän etten edes osannut ajatella sairauslomalle jääntiä. Toisaalta tiesin sen myös, että jos jään pitkälle sairauslomalle yritykseni on mennyttä ja minulta menee työpaikka. Jos muutkin sairastuneet olisivat sen asian edessä aika moni yrittäisi vain raahautua työhön.

En missään nimessä tarkoita, että ihmisten pitäisi kestää sairaana työelämässä. Sen kuitenkin haluan tuoda esiin miten eriarvoisessa asemassa yrittäjä on, kuin työntekijä. Kun Suomessa siirtyy yrittäjäksi menettää tavallaan sosiaaliturvastaan osan, pienen yrityksen toimibta on niin paljon kiinni yrittäjän omasta työpanoksesta ettei yritys pärjää ilman omistajaansa. Tietysti tämä on ammatinvalinta kysymys ja minä itse olen sisäistänyt sen jo vuosia sitten, mutta uudelle yrittäjälle se saattaa olla aika yllätys. Nyt, kun olen ongelmissa verottajan kanssa huomaan myös ettei yrittäjällä ole todellakaan oikeutta sairastaa. Olen saanut kuulla niin epämiellyttäviä ja loukkaavia kommentteja tuon miehen suusta jonka kanssa olen verojen maksusopimuksesta keskustellut. Eli verottajan silmissä yrittäjällä ei ole ihmisarvoa.

Jatkuva kipu

Nyt kun sain tuon lääkärintodistuksen kymmenen vuotta kestäneestä syvästä mesennuksesta ajattelin heti, että sairastinhan saman aikaisesti ohutsäieneuropatiaa. Samapa tuo mikä minut teki työkyvyttömäksi, mutta ohutsäieneuropatia ei ole mikään vähättelyn aihe. Tietysti nämä kaksi sairautta masennus ja ohutsäieneuropatia pahensivat toinen toistaan. Minähän sai kipuklinikan fysiatrilta diagnoosin ohutsäieneuropatia vasta 2008, vaikka se vaivasi minua jo 2000- vuodesta lähtien. Tauti on kuitenkin vasta nyt tullut tunnetuksi, niin sain vaivoilleni nimen vasta paljon jälkeenpäin.

Ohutsäieneuropatia aiheuttaa lähes jatkuvaa kovaa kipua ja hermosärkyä sekä väsymystä. Minulle jalat ovat olleet pahimmat ja onneksi en ole ylävartalossa ja käsissä kokenut kipuja juuri ollenkaan. Jalkasäryt oli aluksi joka öisiä ja valvoin aina aamuyön kivussa ja kuumotuksessa. Jalat olivat todella levottomat ja tuskaiset. Onneksi nykyään Tramal lääkitys aika hyvin tehoaa kipuun.

Jatkuva kipu kuluttaa ja masentaa joten se edes auttoi syvän masennuksen lisääntymistä. Samalla masennus ja väsymys lisäsi kipuja ja särkyjä. Se oli aika kamala kierre ja jossain välissä uskoin etten ikinä voi siitä selvitä. Kipuunkin alkaa jotenkin tottua, etten enää pidä sitä niin dramaattisena. En enää jaksa huomioida sitä ja ajatella sitä, vaan se alkaa automaattisesti työntyä takaalalle. Nyt kun tiedän, että tuskin kipu loppuu koskaan ja vietän lopun elämääni näin. Niin ajattelen, että särje sitten perkele, kun et puheesta huoli. He halua antaa sille valtaa ja voin vakuutta, että kipuunkin voi tottua ja sen kanssa oppii elämään.

Psykoanalyysi

Näin jälkeenpäin voin sanoa, etten olisi ikinä selvinnyt syvästä masennuksestani ellen olisi käynyt säännöllisesti psykiatrin vastaanotolla. Näin maallikon on vaikea selvitellä termejä mikä on terapiaa, mikä psykoanalyysianja voihan olla, että psykoanalyysi on niin vanha nimitys ettei sitä enää käytetä. Joka tapauksessa kävin 2-3 viimeistä vuotta tapaamisissa 3 kertaa viikossa ja aloitin käynnit aikanaan käynnillä pari kertaa kuussa.

Siinä vaiheessa, kun selvisi, että aviomiehelläni on toinen perhe muualla ja hän itse makasi hengityskoneessa teholla sovittiin, että alan käymään kolme kertaa viikossa vastaanotolla. Uskoisin, että tuo tiuha käynti auttoi myös minua pysymään työelämässä. Tiedän, että se kuulostaa ihan tosi suurelta käynti määrältä ja ystäväni kyllä sitä kritisoi. Kalliiksihan se tuli,koska maksoin kaiken itse. Siitä olenkin katkera, että miksi psykiatrini ei ikänä kertonut, että voisin hakea Kelan maksamaa terapiaa ainakin vuodeksi.

En kuitenkaan koskaan kokenut turhaksi käydä psykiatrilla niin usein. Jos nyt ravaisin siellä kolme kertaa viikossa en varmaan keksisi mitään puhuttavaakaan. Silloin se siis oli erittäin tarpeellista, joka kerta mennessäni olin ihan täynnä asiaa. Se oli loistava tapa purkaa pahaaoloa ja se piti minut työkykyisenä. Opin myös niin paljon itsestäni ja samalla myös ihmisestä yleensä, että se terapia oli varsinainen elämän yliopisto.

Masennus

Tarvitsin lääkärintodistusta todistamaan työkuntoani viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Palasin pitkästä aikaa tutun psykiatrini luo joka sen pystyi kirjoittamaan. Kävinhän hänen vastaanotollaan kymmenen vuotta enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Hän kirjoitti todistukseen, että olen ollut vuodesta 1999-2010 hänen hoidossaan vaikean masennuksen vuoksi. Lisäten vielä, että olisin tarvinnut useita ja pitkiä sairaslomia, mutten yrittäjyyteni takia voinut niitä vastaan ottaa.

Tuntui aika kamalalta lukea lyhyt, tyly todistus, että olen ollut kymmenen vuotta työkyvytön. Ensimmäiseksi tulee mieleen, että minkähänlaista olisi, jos olisin työkykyinen. Tiedän voivani jo paljon paremmin, mutta terve en missään tapauksessa ole vieläkään. En ymmärrä miten olen kyennyt roikkumaan työelämässä siinä tilanteessa, kun suurin osa muista syvän masennuksen kokeneista eivät ehkä koskaan enää pysty työelämään. En oikeastaan vieläkään tajua mitä kaikkea minulle on viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunut. Elämä on ollut niin sekavaa ja olen ollut kuin unessa etten oikeastaan osaa vielä edes analysoida mitä minulle oikein on tapahtunut.

Psykiatrini puhui myös pitkään siitä, että minun kannattaisi tehdä kirja elämästäni tai tulla muuten julki kertomaan narsismin puolison tarinaa. Tarinani on niin erikoinen ja uskomaton, että yli kolmekymmentävuotta psykiatrinani toiminut lääkärikään ei ole koskaan vastaavaan törmännyt. Nythän olen jo hiukan kirjoittamisen alussa, kun tämä blogi on aloitettu. Se jää nähtäväksi mitä muuta tästä syntyy.

Ainakin voin todistettavasti sanoa ettei syvä masennus aina johda työkyvyttömyyteen eikä sairauseläkkeeseen. Työhön kykeneminenkin on mahdollista riippuen tietenkin työstä ja monesta muusta tilanteesta. Omalta kohdaltani on ollut ehdottomasti parempi, että olen pysynyt työelämässä. Jos olisin kymmenen vuoden sairastamisen jälkeen palaamasta työelämään en tiedä miten se onnistuisi. Meidän yhteiskunnassa ihminen myös leimattaisiin niin sekopääksi, jos olisi ollut masennuksen takia pois työstä, että sekin tekisi palaamisen vaikeaksi.

Väkivaltainen nainen

Tänään tuli MOT:ssa juttu väkivaltaisista naisista ja se herätti monia tunteita menneisyydestä. Todella hieno asia, että uskalletaan ottaa esille naisten väkivaltaisuus. Uskon, että aivan yhtälailla naiset, kuin miehetkin voivat olla kykenemättömiä hallitsemaan vihaansa. Tämä ei kuitenkaan ole se asia minkä tuo ohjelma herätti muistoistani, vaan se, että exmieheni Ilkka syytti minua väkivaltaisuudesta.

Se oli yksi niistä kummallisuuksista mitä tällainen persoonahäiriöinen keksii tehdä, kaikki keinot käytetään. Olimme avioliittomme loppusuoralla perheterapiassa, kun minä halusin vielä kerran ymmärtää miestäni. Siinä vaiheessa oli jo tullut esiin hänen toinen vaimonsa ja se etten tule koskaan saamaan lasta hänen takiaan. Syitä minulla vihaani oli ja myönnän, että melkein halkesin vihasta ja pahasta mielestä. En kuitenkaan koskaan käynyt Ilkaan käsiksi enkä heitellyt millään esineillä. Minun tapani raivota oli itkeä ja huutaa ja kysyä miksi helvetissä hän teki minulle näin. Miksi hän rikkoi minun elämäni ja teki minusta pysyvästi lapsettoman. Varmaan pari kuukautta heräsin joka aamuyö ja itkin ja ulisin tuskaani.

Ilkka otti tämän esille terapiassa siten, että hän pelkää minua ja ei uskalla nukkua, koska herätän hänet huutamalla. Katsoin häntä suu auki enkä yhtään ymmärtänyt mistä hän puhui. Hän käänsi minun suuren tuskan itselleen pisteiksi, hän keräsi sääliä sillä, että vaimo on ihan kauhea, pelottava hakkaaja. Olin aivan lyöty ja näin jälkikäteen vasta tajuan, kuinka paljon hän ihmisiä huijasi kääntämällä kaikki asiat omaksi edukseen. Näin hän myös sai lääkäreiltä lisää unilääkettä johon hän oli koukussa. Hänellä oli hyvä syy käyttää unilääkkeitä, kun vaimo ei kamaluuksissaan anna hänen nukkua rauhassa. Voi miten tekopyhästi hän selitti olevansa niin rauhan mies ettei mitenkään kykene lyömään naista tai uskalla minua vastustaa, kun olen niin pelottava. Voi kuinka raivostuttavaa se olikaan!

Vikaa on myös minussa

En oikein osaa aian ilmaista itseäni tarpeeksi selkeästi kirjoittamalla. Kun kirjoitan nopeasti ja inspiraation vallassa ei kaikki ole niin tarkkaan harkittuabja lukija voi saada väärän käsityksen. Voi myös olla, että lukija joka ei ole lukenut juttujani alusta saakka saa väärän käsityksen, kun hyppää mukaan keskenkaiken. Toivon, että jos joku asia kuulostaa ihan epäloogiselta laittaisitte siitä kommentin. Jos olette erimieltä johtopäätöksistäni nekin viestit ottaisin mielelläni vastaan, koska blogien tarkoitus on käydä keskustelua.

On myös syytä muistaa, että kirjoitan tätä juttua jälkiviisaana. On paljon helpompi kertoa jälkikäteen mitä tapahtui. Moni asia jäi huomaamatta silloin, kun se tapahtui, mutta pitkän miettimisen tuloksena se on nyt selvää. Olen myös paljon vanhempi ja pakko myöntää, että myös viisaampi.

Joku voi ajatella, että olin kamala ihminen, kun menin naimisiin Ilkan kanssa, vaikka en ollut sokeasti rakastunut. Ne on kuitenkin elämän tosiasioita, loppujen lopuksi harva menee naimisiin ihan terveen ja pyyteettömän halun takia. Suurella osalla on takana yksin jäämisen pelko, niin kuin minullakin oli. Enhän minä sitä silloin tajunnut, vaan sekin on tullut ilmi, vasta psykoanalyysin tuloksena, kun olen pystynyt miettimään omia vaikuttimiani. Halusin myös epätoivoisesti lapsia, sekin on monen syy avioitumiseen. Jos minulle olisi sanottu viisitoistavuotta sitten, etten tule saamaan koskaan lapsia, en tiedä miten olisin jaksanut elää. Sekin asia on pitänyt käsitellä pikku hiljaa pala palalta.

Kummassakin parisuhteessa olen tehnyt monia virheratkaisuja. Paras ja viisain ratkaisu olisi ollut, kun olisin älynnyt lähteä kauas niiden miesten lähettyviltä. En kuitenkaan osannut tehdä viisaita ratkaisuja ja jäin narsistin manipuloitavaksi. Erittäin harva pystyy näkemään läpi narsistin manipuloinnista, siihen lankaan menemisestä en itseäni syytä, koska he ovat uskomattoman taitavia toisten pyörittäjiä. Ilkka huijasi koko psykiatrianosaston henkilökuntaa, kun puhuin asian läpi oman psykiatrini kanssa hänkin ihmetteli miten ammattilaisetkin on välillä niin höynäytettävissä.

Tyhmäkö?

Minulla on koko ikäni ollut pelko siitä, että olen keskimääräistä tyhmempi, tai omaan tavallista enenmän huonoja ominaisuuksia. Se voi liittyä huonoon itsetuntoon tai masennukseen. Toisaalta itsetuntoni korjaantui paljon pitkässä psykoterapiassa. Varmaan myös narsististen ihmisten läheisyys on luhistanut itsetuntoani. Sehän on naristin perustarkoitus, alentaa toista, jotta voi tuntea itsensä ylivertaiseksi. Narsistithan myös ilman muuta uskovat, että kaikki muut on heitä tyhmempiä.

Viimeisinä vuosina äitini on paljon vaikuttanut minäkuvaani. Hän hokee, että minä en itse näe ollenkaan omia vikojani, vaan minä pidän itseäni ylivertaisena. Hän on saanut minut uskomaan, että en vaan itse ole huomannut huonoja puoliani. Hän ei myöskään ole koskaan löytänyt minusta yhtään hyvää puolta, eikä kehujen aihetta. Isäni on aivan samaa mieltä, olen ihan epäonnistunut yksilö heidän silmissään. Voi olla, että he ovat oikeassa tai sitten he ovat vaan saaneet minut niin uskomaan.

Muistan, myös kerran, että hyvä lapsuuden ystäväni hermostui minuun totaalisesti ja kauhisteli moneen kertaan tyhmyyttäni. Se on jäänyt mielleeni erittäin hyvin, koska hän on ainoa joka on suoraan minulle sanonut, että olen tyhmä. Pelkään aina erilaisissa yrittäjäkoulutuksissakin, että en ymmärrä asioita, niin kuin muut enkä opi yhtä hyvin. Kielitaitoni on myös erittäin huono ja minun on vaikea oppia kieliä. Missään muussa en olekaan konkreettisesti huomannut, että en pärjäisi siinä, kuin muutkin ihmiset.

Tämä elämäni poliisi, Mikko myös yleensä korosti omaa älykkyyttään ja naureskeli minua, etten pääse Mensan jäseneksi. Aina, kun oli tilaisuus hän mollasi minun ammattiani ja koulutustani. Olen käynyt, vaan keskikoulun ja hän mielellään toi julki ettei ihmisellä ole juurikaan älyä jos ei edes lukioo ole suorittanut. Ne puheet loukkasivat minua, mutta toisaalta tiedän, että hän itse oli sivistymätön moukka. Häneltä puuttui sydämen sivistys ja hän narsistisesti uskoi olevansa ehdottomasti viisaampi ja parempi, kuin muut.

Joudun vielä usein miettimään tätä tyhmyys aihetta. Senhän olen sanonut, että ensimmäinen avopuolisoni Aarne ei ollut mikään ruudinkeksijä ja sekin teki hänen ilkeydestään niin pahaa. Suhteessa häneen tiesin olevani älykkäämpi. Tyhmyyden pelko on heikko kohtani ja joudun varmaan joka elämänvaiheessa miettimään sitä. Pelkään myös, että joku kerta minulle itselleni todella paljastuu miten hionoja luonteen piirteitä minulla on. Olen jo pitkään yrittänyt kasvattaa itseäni paremmaksi ihmiseksi, ehkä se joskus tuo jotain hedelmääkin.

Näin pääsin irti helvetistä

Olin avoliitossa yli 15v.eli kuusitoistavuotiaasta yli kolmekymppiseksi. Tavallaan minulla ei ollut nuoruutta ollenkaan, en tiedä mitään esim.musiikista kahdeksankymmentäluvulta. Me emme käyneet missään, eikä meillä ollut ystäviä, varsinkin ne vuodet, kun olimme ulkomailla olin ihan avomieheni armoilla. Yritin kuitenkin sitkeästi pitää yllä jotain omaakin, kävin työssä mistä vaan sitä sain. Kiersin kaikki kielikurssit ja ulkomalaisille tarkoitetut tapahtumat, yksin, koska avomieheni ei halunnut tavata ketään. Hän myös ihmetteli miksi tarvitsen vielä hänen lisäkseen jotain muuta elämää.

Suomeen palattuamme avasin heti vaateliikkeeni ja yritin päästä yhteyteen kouluaikaisiin ystäviini. Muutamalle yritin sanoa, että jos minutblöydetään kuolleena he alkaisivat epäillä Aarnea ja kertoisivat poliisille. Heistä se oli huvittavaa hölynpölyä. Menin ensimmäistä kertaa terapeutille, epäilin itseäni alkoholistiksi. Sekin oli aivan kumma juttu, kun Aarne oli alkoholisoitumassa, niin minä pidin itseäni alkoholistina. Aarne yritti pakottaa myös minua juomaan, mutta onneksi se jäi vähäiseksi.

Terapeutti otti puheeksi, että miksi en jätä Aarnea. Se oli ensimmäinen kerta, kun uskalsin edes asiaa ajatella ja tyrmäsin sen heti täysin. Pidin sitä täysin mahdottomana ajatuksena, en uskonut selviäväni siitä hengissä. Aarnen uhkailut kävi aina vaan pahemmiksi viimeisen parin vuoden aikana, hän lähes päivittäin suunnitteli minun tappamista. Hän suorastaan hekumoi,mkun kertoi millä kaikilla tavoin hän voisi minut tappaa.

Toivon hänen kuolemaansa, suorastaan rukoilin, että hän ajaisi kolarin. Mietin jopa mielessäni saisinko itse hänet myrkytettyä tai jotain muuta, olin valmis menemään vankilaankin, jotta pääsisin hänestä eroon. Terapeuttini varoitti minua koko ajan, että elän erittäin hengenvaarallisessa tilanteessa. Äitini taas höpötti, että erota ei saa, jokaisen kuuluu kantaa taakkansa, niin kuin hän teki oman isäni suhteen.

Sitten kerran olin lapsuuden ystäväni kanssa syömässä ja kerroin hänelle koko tarinan. Olin edistynyt niin pitkälle, että pystyin pukemaan sanoiksi kokemani. Tämä ystävätär on ollut turvani ja tukeni siitä lähtien, ilman häntä en olisi enää elossa. Samana iltana tapasimme sattumalta meidän entisen luokkakaverin, pojasta oli tullut poliisi. Me rakastuimme ensi silmäyksellä. Ilman poliisin ammattitaitoa ja kannustusta en olisi tilanteesta irti päässyt. Psykoterapiassa ymmärsin terapeutin avulla, että hain itselleni pelastajaa, siksi rakastuminen oli niin äkkinäistä.

Olin aina ajatellut, etten saa sekoittaanketään muuta miestä elämääni, koska Aarne oli luvannut tappaa kaikki. Poliisille se ei ollut ensimmäinen tappouhkaus ja häneen se ei tehnyt mitään vaikutusta. Monenlaista ehti tapahtua ennen kuin olin vapaa nainen, mutta niistä sitten taas myöhemmin.

Takautumia

Ilmeisesti on niin, että ihmisen pää on kummallinen tieto - ja muistipankki. Kun on kokenut joskus jonkun shokeeraavan asian se ei koskaan pyyhkiydy aivoista pois. Olen itse kokenut sen useaan otteeseen.

Elämässäni on ollut muutama vaihe, että olen kokenut voimakkaita takautumia eli flashbackeja. Muutettuani yhteen nykyisen puolisoni kanssa viitisen vuotta sitten, sain yhtenään takautumia entisestä elämästään. Se oli kummallista, että takautumat koski nuoruuden avomiestäni eikä edellistä aviomiestäni, ne siis hyppäsivät parinkymmenen vuoden taakse.

Olin jo tottunut asumaan yksikseni ja kun nykyinen puoliso muutti luokseni, näin yhtenään silmäkulman vilauksella, että takani seisoi exavomies eikä puolisoni. Päähäni välähteli tapahtumia mitä en ollut ajatellut vuosiin. Se tuntui todella ahdistavalta, ihan kuin joku olisi alkanut kummittelemaan. Puhuin siitä psykiatrilleni terapiassa ja hän selitti sen olevan ihan normaalia. Se menikin ohi noin puolen vuoden kuluttua ja onneksi nykyinen puolisoni jaksoi kuunnella, kun selitin mitä taas koin.

Tuntui kamalalta, kun vanha uhka ja pelko kotona heräsi eloon. Kummallista myös siksi ettei nykyinen puolisoni muistuta millään tavalla tätä exavomiestäni, ei ulkonäoltään eikä luonteeltaan. Selvisinkin ehkä niistä takautumista aika nopeasti, koska nykyinen puolisoni on niin turvallinen ja rauhallinen.

Takautuma mikä aina kulkee mukanani on kuristaminen. Aina, kun näen TV:ssä kuristamistilanteen niin tunnen omassa kurkussani miten henki salpaantuu. Siihenkin olen tottunut, enkä ajattele sitä enää sen pitemmälle. Sen voin sanoa, että TV ohjelmissa on usein näitä kuristamistilanteita ja niissä käyttäydytään ihN epätodellisesti. Jos joku on kuristanut sinua, niin siitä ei heti lähdetä juoksemaan pakoon, hapenpuute vie jaloisat kaiken voiman ja kestää monta minuuttia ennen, kuin pääsee jaloilleen.

Tappavaa masennusta

Kerroin lopettaneeni masennuslääke Cymbaltan tosi äkkiseltään, kun en kestänyt hikoilu. Kun aloiti lääkityksen, en mitenkään ihmeemmin huomannut, että se olisi vähentänyt masennusta. Sen pois jättäminen taas lisäsi masennuksen moninkertaiseksi.

Niin syvää masennusta en ole koskaan kokenut aiemmin. Onneksi tiesin, että se oli aivojen kemiaa ja elämän tilanteeni oli hyvä, joten kestin sen masennuksen. Kuitenkin, nyt ymmärrän miksi ihmiset ajautuu itsemurhaan. Pelkäsin jopa ajaa autoa, kun ajattelin jos vahingossa vippaan itseni vastaantulijan alle. Pelkäsin siis, mutten lopettanut autolla ajamista.

Koin niin voimakkaasti olevani taakka muille ihmisille ja perheelleni, että teen heille palveluksen jos tapan itseni. Nyt kun tätä kerron, älkää vaan kukaan ajattele, että nyt sellaista harkitsisin. Minä en tee itsemurhaa, koska osaan hakea apua ajoissa ja minulla on hyvä suhde puolisooni.

Olen usein miettinyt, että jos ihmisellä ei ole mitään kokemusta masennuksesta ja kokee sen tappavan syvänä, niin hän voi ajautua itsemurhaan, vaan siksi, että ajatusmaailma masentuneella on niin vääristynyt. Sitä ihan oikeasti kokee, että kaikki muut ihmiset pääsevät helpommalla, jos minä kuolen. Sen tuntee niin voimakkaasti, että kun rakastaa läheisiään tekee heille sen palveluksen, että ottaa hengen itseltään.

Olen myös kokenut terapiassa sen, että itsemurhasta ei saanut puhua. Se oli niin paheksuttava aihe, että ammattiauttajat ottavat heti nyrpeän ja vihaisen ilmeen ettei sellaisia saa puhua. Heille ilmeisesti opetetaan, että kun he suhtautuvat oikein negatiivisti, niin asiakaskin huomaa ettei saa tehdä itsemurhaa.

Syyllisyyden varjo

Yksi syy miksi kirjoitan on se, että tunnen suurta syyllisyyttä miksi ihmeessä pysyin tuollaisissa pari-suhteissa. Yleensähän pahonpideltyä naista syyllistetään sillä, että mitäs oli siinä, olisi ottanut eron. Pidän itseäni ihan vahvana ja fiksunakin naisena ja kukaan ei uskoisi mikä perhehelvetti takanani ona, mutta en vaan ällynnyt liitoistani lähteä.

Suurin viha ja katkeruus on itseäni kohtaan, miksi ihmeessä suostuin sellaiseen. Äitini kanssa, kun olen asiasta puhunut, niin hänen mielestään olen yksikertaisesti tyhmä ja voimaton ihminen. Sekin loukkaa minua ja lisää syyllisyyttä.Tosin en myöskään voinut odottaa mitään tukea vanhemmiltani tai edes äidiltäni, jos olisin avopuolisoni aiemmin jättänyt. Voin myös suoraan sanoa etten silloin edes kunnolla tajunnut mitä minulle tapahtui. Elin jossain ihmeellisessä kieltämisen maailmassa. Jos minulta olisi kysytty phoinpidelläänkö minua olisin ilman muuta vastannut, että ei. En yksinkertaisesti osannut asioita erottaa enää, olin jatkuvan manipuloinnin alaisena.

Eniten minua tänä päivänä rasittaa se etten pysty antamaan itselleni anteeksi, että olen sellaiset virhearviot tehnyt. Sen vielä jotenkin sulatan, että nuorena siedin avopuolisoani, mutta, että menin uudestaan naimisiin narsistin kanssa on minulle käsittämätöntä. Kun erosin avopuolistona Aarnesta, hän oli myös jo aika alkoholisoitunut. Hän joi joka ilta, ja oli myös humalassa silloin, kun yritti tappaa minut. Hänellä oli aina ollut taipumusta alkoholismiin ja se tietysti aiheutti raivokohtauksia entistä enemmän. Kun hänestä erosin kävin muutaman kerran terapeutilla, koska pelkäsin, että nain taas seuraavallakin kerralla alkoholistin. Pelkäsin alkoholismia niin paljon, etten sitten huomannutkaan miehessä muita vikoja.

Ihminen on yleensä itse itsensä pahin tuomari.

Elämä on aina riski

Otan suuren riskin, kun tulen näin julkiseen välineeseen kertomaan elämästäni. En edes pystyisi tähän, jos ei nykyinen puolisoni kannustaisi minua.

Sen avun olen ainakin saanut psykoanalyysistä, että olen loppujen lopuksi kyennyt luomaan terveen parisuhteen. Pystyin välttämääm houkutukset luottaa vääriin ihmisiin, ja uskaltauduin vielä kerran rakastua. Totuushan kuitenkin on, että persoonallisuushäiriöisiä on todella vähän, en tiedä tutkittua prosenttia, mutta uskon, että kyse on korkeintaan parista prosentista. On paljon todennäköisempää osua ihmissuhteessa ihan terveeseen persoonaan. Parisuhteeni on nyt sen verran vanha, että jo tiedän osuneeni oikeaan, terveeseen ihmiseen. Nyt tiedän myös, että minä itse osaan olla terveessä parisuhteessa, ja osaan arvostaa toista ihmistä.

Yleensä käy niin, että kun ihminen on useamman kerran ajautunut suhteeseen narsistin kanssa, menee luottamus itseen, ja ihmisiin, eikä enää uskalla rakastua, tai edes ystävystyä. Yksi kirjoittamiseni tarkoitus on vakuuttaa toiset saman kokemuksen läpikäyneet uskomaan, että joskus voi käydä hyvinkin. Rakastuminen on kuitenkin aina riski, kun uskaltaa rakastua, sen mukana tulee aina menettämisen pelko. Voit menettää rakastettusi monella tavalla, myös kuoleman kautta.

Itse sain terapian, ja ajan myötä eheyttä, ja vahvuutta ottaa jälleen riski rakastua. Olen pohtinut puolisoni kanssa, olenko hölmö, kun uskallan lähteä niistä asioista kirjoittamaan. Luotan kuitenkin, että pysyn anonyyminä, ja en tee tätä ketään panetellakseni. Koen vain sen, että kirjoittaminen on aina auttanut minua, ja sanotaan, että kaikki jotka kirjoittavat päiväkirjaa, kirjoittavat sitä kuitenkin jollekulle. Nyt minä kirjoitan teille lukijani.

Olenko minä narsisti?

Varmaan monelle lukijalle tulee heti mieleen, miten minä kirjoitan muista ja nimeän heidät narsisteiksi, mistä tiedän etten itse ole sitä. Olen miettinyt asiaa lähes koko ikäni, ja joskus epäillytkin, että minä itse olen persoonaltani häiriintynyt. Varmaan jollain tapaa olenkin.

Kävin terapiassa psykiatrian erikoislääkärillä, noin kahdeksan vuotta. Välillä kerran kuussa, välillä jopa kolme kertaa viikossa. Terapian avulla opin jäsentämään omaa persoonaani, ja enkä itse pidä itseäni narsistina, eikä myöskään psykiatrini löytänyt minusta narsistia. Sen kuitenkin tiedän, että minulla on todella voimakas tapa vetää narsisteja puoleeni.

Sitä en ole vieläkään oppinut ymmärtämään, miten sen teen, mutta jos läsnä on narsisti, hän vääjäämättä löytää minut. Ehkä se, kun jo lapsuuden perheessäni olen tottunut narsistiseen käyttäytymiseen, viestin sanattomasti, että minua voi hallita. Ilmeisesti narsistisessa käytöksessä on jotain niin minuun vetoavaa, että valitsen aina uudestaan,ja uudestaan lähipiiriini heitä.