Patologinen valehtelija

Näin jälkeenpäin voin sanoa, että Ilkka oli patologinen valehtelija. Hän valehteli aivan kaikesta, kaikki asiat hän muutti omaksi parhaakseen ja hän uskoi itsekin valheisiinsa. Omituisin valhe mitä hän viljeli oli se, että hän oli kotiorja. Hän kuulemma teki meillä aivan kaikki kotityö ja minä orjuutin häntä enkä arvostanut ollenkaan. Hän ei kuulemma ollut kissanpaskankaan arvoinen minun mielestäni.

Ne jutut kuulosti ihan hulluilta, koska kaikki tiesivät, että hän ei todellakaan laittanut tikkua ristiin meillä kotona. Hän käyttäyi niin ettei hän vahingossakaan tehnyt mitään hyödyllistä kotona. Se liittyi myös minun tuhoamiseen, ettei hän millään tavoin edes pikkuasioissa auttanut minua, vaan systemaattisesti tuhosi. Mihinkään kodin asioihin hän ei osallistunut, kaikki jäi minulle. Hän oli myös ehkä jotenkin lapsenomaisen kateelinen kissoilleni, kun tykkäsin niistä. Kaikki ihailu olisi pitänyt kohdistua, vaan häneen.

Jos meille tuli vieraita ja he kehuivat, että ompas hyvää kakkua, niin Ilkka ilmoitti heti tehneensä sen, vaikka kaikki tiesi ettei se ollut totta. Hän itse ilmeisesti uskoi niin, että kaikki hyvä oli aina hänestä lähtöisin. Kaikille hän kertoi johtavansa minun yritystäni ja minusta se oli vaan huvittavaa, koska kyllähän kaikki minun läheiseni tiesivät, että minä olin oman putiikkini luonnut. En ollenkaan osannut ajatella, että jotkut uskoivat häntä ja siitä tuli olemaan vielä paljon haittaa minulle.

Stressiä ja hätäännystä

Eilen kerroinkin, että äitini vanheneminen alkaa jo näkyä ja hän entistä enemmän turvautuu minuun ja puolisooni. Tällä viikolla olen selvästi huomannut ettei hän oikein kestäisi enää stressiä. Vanhenmillani on ollut kissaongelmia, he ovat kissaihmisä niin, kuin minä ja puolisonikin. Heillä on kaksi vanhaa kissaa jotka ovat jo yli kaksikymmentä ja pari nuorempaa.

Toinen noista vanhuksista nimeltään Paavo oli satuttanut häntänsä ulkona, vanhempani asuvat maalla ja vanhuskissat ulkoilevat vapaasti. Ilmeisesti joku toinen kissa oli purrut hännän tyveen. Tietysti oli sunnuntai-ilta ja lääkäriä yleensä vaikea löytää. Onneksi tuonne Kuopion lähelle on tullut isompi eläinlääkäriasema, joka on auki jatkuvasti. Vanhemmillani oli sunnuntai-iltana paljon vieraita eikä he pystyneet itse lähtemään kissaa viemään. Äitini oli ihan poissa tolaltaan, kun hän soitti minulle. En millään saanut selvää mitä oli tapahtunut, oliko he itse satuttaneet itsensä vai kissoistako oli kysymys.

Hän oli ihan hengästynyt ja sekava, että tulkaa heti tänne ja hakekaa Paavo, hän laittaa sen kantokoriin jo odottamaan. Tottakai minäkin olin huolissani ja ilman muuta lähdimme avuksi ja siitä taas kiitos nykyiselle puolisolleni, että hän lähti mukaan ilman mitään jupinoita enkä joutunut ajamaan yksistäni. Paavo käyttäytyi automatkan tosi hyvin ja hän ei ollut ollenkaan kivuloinen. Tietysti pelkäsin mitä tästä oikeen tulee kestääkö parikymppinen katti enää hoitoja.

Onneksi kaikki meni hyvin, eläinlääkäri kehui Paavon hyvää kuntoa, nukutti hänet ja tikkasi hännän. Nyt pitää antaa viikon verran antibioottia ja kipulääkettä ja suihkuttaa häntää. Äitini on aivan selvästi täysin pois tolaltaan kissan hoidon takia. Meille kissan hoitaminen pitäisi olla jo niin rutiinia, kun sitä on aina tehty. Tosin onhan se huoli ja suru, kun rakas kaveri sairastaa. Äitini on kuitenkin ihan stressaantunut, hän ei muista mitään ja kuvaillee Paavon olotilaa ihan ahdistuneeksi ja kamalaksi eli hän puhuu itsestään, koska Paavon vointi on hyvä ja hän on esimerkillisen rauhallinen potilas. Aina kun autan lääkkeiden annossa äitini ihan tärisee hermostumisesta ja hengästyy, kuin maratoonari. Mihinkään hän ei uskalla lähteä, vaikka Paavo nukkuu suurimman osan päivää aivan rauhallisesti.

Äitini ei ilmeisesti uskalla oikein nukkua, kun hän pelkää, että Paavolle sattuu yön aikana jotain. Hän myös syyllistää itseään koko ajan, ettei hän osaa hoitaa Paavoa kunnolla ja pelkää, että se kärsii hänen hoidossaan. Ihan epärealistisia ajatuksia, Paavo saa ihan ylenpalttista huomiota ja hoitoa. Äitini ei ole koskaan suhtaunut tällaisessa tilanteessa näin, kissojen kanssa on ollut paljon vakavampiakin tilanteita ja kissan lääkitseminen on meille rutiinia, vaikka ei ihan helppoa. Jotenkin äitini on tullut todella lapselliseksi.

Kaksoiselämää

On aivan uskomatonta, että joku ihminen voi elää kaksoiselämää, niin kuin puolisoni Ilkka teki. Hän oli paljon työnsä puolesta poissa, ja minulle oli helppo kertoa, olevansa ihan muualla, kuin olikaan. En ole mustasukkainen luonne, ja inhoan vahtimista. Mielestäni terveen parisuhteen tulee perustua vapaaehtoisuuteen, ei vahtimiseen.

Olimme ehkä olleet viitisen vuotta naimisissa, kun minulle soitettiin työhön, ja mieheni tyttöystävä kertoi kuka hän on. Hän oli alkanut epäillä Ilkan puheita, ja joistakin reksitereistä selvittänyt, että mies onkin naimisissa. He olivat seurustelleet pari vuotta, ja myös lasten hankkiminen oli puheena. Ilkka siis eli kahdessa paikassa, jälkikäteen mietin olisiko minun pitänyt huomata se jostain, mutta en vaan huomannut, en edes osannut epäillä, että hän oli niin tyhmä.

Tässä kohtaa olen myös vihainen psykiatrilleni. Hän nimenomaan oli keväällä kannustanut minua uskomaan, että Ilkan poissaolevuus, oli masennusta, ja suurta työmäärää. Sitten, kun tämä paljastui kesällä, hän sanoi, että sehän olisi pitänyt minun kyllä huomata. Psykiatri alkoi käyttäytymään, niin kuin hän olisi muka tiennyt, että näinhän siinä käy. Vaikka hän itse aina haki muita selityksiä Ilkan käytökselle.

No, mitäpä minä siinä tilanteessa tein. Menin puhelimesta asiakaspalveluun, ja yritin koota ajatuksiani. Olen putiikipitäjä eli yrittäjä, ja tupa oli täysi asiakkaita, en voinut jäädä takahuoneeseen itkemään. Tästä olen joskus katkera, että olen elinkeinoni takia joutunut työntämään suruni taustalle. Vähä niin, kuin Tuulen viemässä Scarlet O' Hara, suren sitten huomenna.