Lisää hyperstimulaatiosta

Tulen aina muistamaan sen kivun ja henkisen tuskan mikä hyperstimulaatiosta syntyi. Minulle siirrettiin alkiot torstaina ja aikaisemmin oli poimittu talteen lähes parikymmentä munasolua. Torstaina minulle sanottiin, että vatsaonteloon on alkanut kerääntyä nestettä ja verta vuotaa edelleen munasarjoista. Silloin kuulin ensimmäistä kertaa sanan hyperstimulaatio gynekologin suusta. Hän varoitti minua aika tiukasti etten saa viikonloppuna liikkua yhtään, ei saa edes tehdä ruokaansa ainoastaan sängyn ja vessan väliä saa kävellä.

Niin kuin kerroin Ilkka oli häipynyt omille teilleen ja minä olin yksin kotona. Soitin äidilleni ja kerroin olevani pahassa tilanteessa, että jos hän voisi tuoda ruokaa, koska en saa yhtään liikkua. Hän ei suostunut auttamaan ja soitti parin tunnin kuluttua ja kysyi lähdenkö kävelylle hänen kanssaan. Siinä taas tuo ihmeellinen tosi asioiden kieltäminen, kun minä kerron etten saa liikkua yhtään, niin hän pyytää kävelylle.

Tuo viikonloppu oli kamala ja ihan painajainen. Kivut oli niin kummallisia etten osannut niitä paikallistaa mihinkään. Tunsin myös hengitykseni hankaloituvan, mutta luulin kuvittelevani, mutta sehän kuuluu hyperstimulaatioon. Kun vettä kerääntyy vatsaonteloon keuhkot työntyy kasaan ja hengitys vaikeutuu. Koska olin aivan yksin, läheiset ystävänikin oli matkoilla tilanne oli kamala. Pelkäsin ja olin kai niin sekaisin hormooneista, että tuli kaikkia kummallisia mielikuvia. Ihmisen ei missään tapauksessa tulisi jäädä yksin siinä tilanteessa. Voin myös ymmärtää, että puolisolle tuo tilenne on kamala kenellä on kunnollinen puoliso. Varmaan tuo hormooneista sekaisin oleva nainen vaikuttaa ihan hullulta. Ainakin koin itseni ihan sekavaksi ja itkuiseksi.

En yleensä ole mikään itkeskelijä, mutta kun maanantaina päädyin sairaalaan itkin koko ajan. Oli pelottavaa huomata ruumiissaan tapahtuvat muutokset, kun kaikki neste alkaa kerääntyä vatsaan. Minulta loppui sunnuntaipäivän aikana jo virtsan tulo ja jo silloin olisi pitänyt älytä tilata ambulanssi. Yksin ollessa on niin vaikea tehdä päätöksiä ja ajattelin koko ajan vain kuvittelevani oireeni, koska niitä ei oltu mitenkään yksityiskohtaisesti selitetty minulle. Se ainoastaan sanottiin, että jos virtsan tulo loppuu niin sitten sairaalaan.

Olisi kiva tietää miten nykypäivänä neuvotaan näissä asioissa. Kerrotaanko hedelmöityshoitojen alussa, että tällainen vaara on ja pahimmassa tapauksessa se johtaa kuolemaan. Olisi hienoa, jos joku toimittaja alkaisi tekemään tästä juttua. Tämäkin puoli pitää tulla ihmisten tietoon.

Äiti tappoi kaksi lasta

Viime päivinä uutisotsikoihin on noussut tuo kauhea tapahtuma, jossa äiti oli ajautunut tappamaan kaksi pientä lastaan. Se on jäänyt mieltäni vaivaan, ennen tuota lopullista päätöstä on täytynyt olla mieletöntä tuskaa ja murhetta. Eikö kukaan huomaa, jos läheinen menee jo niin äärirajoilla. Tietenkään kukaan ei voi tietää, mitä oikein on tapahtunut ja ketään ei voi syyttää miksi ei auttanut.

Minusta tuntui myös pahalta, kun paikallinen kirkko ilmoitti uutisia myöden järjestävänsä rukouskirkon lasten muistoksi. Koin sen niin, että kirkko kerää jälkikäteen irtopisteitä, miksi ei ole auttanut aikonaan. Itse en ole mitenkään uskonnollinen ja näen usein epäkohtia seurakuntien toiminnassa. Omassa kotiseurakunnassani kaikki asiat on nostettu yleisöosasto käsittelyyn, kun työpaikan ihmissuhteet ovat niin tulehtuneet. Paheksun kovasti, että laitos jonka pitäisi tuoda myötätuntoa ja apua ihmisille, on työpaikkana ihan kamala. Jos kaikki asiat puidaan yleisönosastokirjoituksina eikä edes olla puheväliessä, niin lähimmäisenrakkaus on kaukana.

Toivottavasti tämä traaginen lasten murha herättäisi meitä huomaamaan läheistemme olotilan. Joulu on tulossa ja ihmiset ovat tosi yksinäisiä. Kaupassani käy paljon ikäihmisiä ihan vaan juttelemassa, vähän ostoksien varjolla. Moni sanoo suoraan, että pelkää olevansa sairastunut masennukseen ja tämä synkkä vuoden aika pahentaa tilannetta. Ikäihminen joka ei jaksa paljoakaan kotoaan liikkua on entistä pahemmin yksin talvella, kun ei pysty menemään edes kerrostalon pihaan istuksimaan.

Toivottavasti me kaikki vielä hyvin voivat ihmiset keräisimme voimavaramme ja tekisimme jotain yksinäisten lähimmäisiemme hyväksi.

Minä olen onnellinen

Voin myöntää ihan suoraan, että olen nykyään onnellinen parisuhteesani ja kotielämässäni. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Nykyisen kumppanini tapaaminen oli minulle ihme ja toivottasti en ärsytä lukijoitani liiallisella kehumisella. Ennen tätä suhdetta en ollut koskaan kokenut, että joku välittäisi minusta. Se oli musertava tieto silloin, kun elin yksin. Se osoitti minut täysin epäonnistuneeksi ihmiseksi.

Exaviomieheni Ilkka teki myös kaikkensa, että sai minut vakuutettua siitä ettei kukaan voi minua koskaan rakastaa ja en koskaan löydä itselleni kumppania. Nyt pystyn ne jutu pistämään omaan arvoonsa, mutta silloin kun elin yksin, olin varma, että hän oli oikeassa. Ilman rakkaita kissojani en varmaan olisi selvinnyt yksinelon vaiheesta. Kissoihinhan olen koko ikäni purkanut surut ja murheet. Jo pikkutyttönä auttoi kummasti ottaa kissa syliin ja itkeä sen turkkia varten.

Koen suurta onnea ja helpotusta siitä, että voin luottaa kumppaniini. Hän on ihan tavallinen suomalainen duunari, mutta se juuri tekeekin elämän helpoksi. Hänen käytöksensä on ennalta arvattavaa eikä elämä ole yhtävuoristo rataa. Aamuöisin vielä joskus herään ns.suden hetkellä ja koen ahdistusta ja pelkoa menneestä ja tulevasta. Tunne kuitenkin helpottaa heti, kun havaitsen puolisoni nukkuvan vieressäni. Hänen pelkkä läsnäolonsa rauhoittaa minua. Ja tietysti sängystä nytkin löytyy kissat, välillä yksi ja välillä jopa kolme.

Huonoa seuraa

Olen mnettänyt uskon itseeni ja pelkään ettei kukaan halua seuraani. En ole enää varma, että haluaako parhaat ystäväni lähteä kanssani edes matkoille. Sen tiedän, että olen reumakipujen vuoksi väsynyt, enkä jaksa kävellä yhtä kovaa, kuin muut. Joudun myös yleensä lähtemään iltapäivällä hotelliin, kun on pakko päästä lepäämään. Pelkään myös etten ole muutenkaan mieleistä seuraa. En ole mikään hienostunut ja rauhallinen ihminen, olen äänekäs, näkyvä ja enkä kontroloi koko aikaa käytöstäni. Olen aina ollut hyvin huumorintajuinen ja se puoli on vaan korostunut, koska nykyisen puolisoni kanssa verbaalinen huumori on yhteinen juttu. Ehkä huumorini vaikuttaa rahvaanomaiselta ja seurassani ei viihdytä.

Se olisi minulle kuoleman vakava paikka jos menettäisin ainoat ystäväni. En kuitenkaan voi itseäni muuttaa, vaan minut pitää hyväksyä sellaisena, kun olen. Olen aivan liikaa joutunut elämäni varrella luopumaan omasta persoonastani. Viime syksynä olimme Lontoossa ja käytin nopea vaikutteista Tramalia, joka aiheutti pahoinvointia koko ajan. Oksensin lentoasemalla pois lähtiessä, mutta onneksi oli sentään oksenuspussi taskussa. Ei varmaankaan ole mukavaa, kun yksi yrjöilee melkein päälleen. Tietysti olin myös erittäin väsynyt, kun ruoka ei pysynyt kunnolla sisällä. No, onneksi se vaiva katosi, kun vaihdoin pitkävaikutteiseen Tramaliin. Sellaistahan ne myrkyt aiheuttaa.

Koen myös, että nykyään ystäväni helposti hermostuvat minuun, ehkä olen heidän mielestään harmittavan veltto ja luuserimainen. Tiedän, että he eivät pidä väsymystäni muuna, kuin huonona kuntona ja liikunnan puutteena. Onhan se tietysti sitäkin, mutta suurin merkitys on reumalla ja Tramalilla. Vaan minä itse tiedän miltä minusta tuntuu, ne makaa laiskuuttani, vaan en yksinkertaisesti jaksa lähteä liikkeelle. Olen myös aina inhonnut liikuntaa ja se ei minua viehätä, siksikään ei ole edes motivaatiota lähteä harrastamaan jotain liikuntaa.

Masennusta ilmassa

Nyt alkaa tuntua siltä, että marraskuun pimeys alkaa viedä mielialaa pelkkää alamäkeä. Voihan se johtua siitäkin, että kaikki asiakkaat ja tuttavat puhuvat omasta masennuksestaan. Mitään tämä ei kuitenkaan ole siihen verrattuna, mitä viime marraskuun masennus oli. Silloinhan olin lopettanut Cymbaltan elokuussa ja syksy oli aivan kamala. Tietysti sitä ei olisi pitänyt niin äkkiseltään lopettaa, mutta kun se hikoilukin oli niin sietämätön sivuvaikutus.

Olin viime syksynä todella vaikea ihminen, masennus toi myös kiukkuisuuden ja toisaalta itse pahoitin mieleni joka asiasta. Olimme Lissabonissa mieheni kanssa viikon verran viime itsenäisyyspäivänä ja se matka oli aika epäonnistunut hankalan mielialani takia. Onneksi kumppanini taas jaksoi senkin. Tunsin itseni niin huonoksi, että itkin koko ajan. Koin, että hyvät ystäväni halveksivat minua ja eivät halua enää olla kanssani. Tunsin jääneeni täysin yksin.

Ne ei ollut todellisia asioita, vaan aivojen kemian tuomia juttuja joka kesti niin kauan kunnes toivuin Cymbaltasta. Tämä aina pitäisi muistaa, että lääkkeet voivat vääristää kaikkia tunteita. Kuinkahan moni on tehnyt itsemurhan näiden kemiallisten aineiden sekoittavan vaikutuksen takia. Sitä sekavuutta on myös vaikea tunnistaa ellen olisi sitä itse kokenut. Onneksi minulla oli turvallinen ja hyvä kumppani joka auttoi jaksamaan viim esyksyn huonon elämän.

Siihen verrattuna tämä alakulon tunne on ihan normaalia pimeänajan väsymystä. Olemme tänä itsenäisyyspäivän lähdössä Teneriffalle. Sitä vaan ei oikein kehtaisi edes sanoa, kun tuntuu, että niin monella menee nykyään huonosti eikä ole varaa tavallisiinkaan asioihin. Itsekin olen tätä säästänyt pitkään ja joutunut monesta tinkimään. Tosin ei tässä iässä oikein enää mitään tavaroita haluakkaan mieluummin satsaa matkustamiseen.

Elämää yksinään

Kun avoliittoni Aarnen kanssa vihdoinkin loppui pääsin elämään rauhassa omaa elämääni kahden kissani kanssa. Alkuun se oli hyvin vaikeaa ja ilman hyvää, rakasta ystävääni Maikkia en olisi jaksanut. Maikin oma elämän tilanne oli muuttunut, hän jäi leskeksi aivan silmänräpäyksessä, kun miehensä kuoli sydänkohtaukseen. Me kumpikin tarvitsimme toisiamme ja minä en ainakaan tiedä miten olisin selvinnyt ilman häntä.

Hyvät ystäväni Maikki ja Pirkko ovat olleet kullan arvoisia elämäni raskaina aikoina, ilman ystävien tukea en olisi selvinnyt. Huomatkaa siis, että pystyn myös löytämään terveitä ihmissuhteita ja tavallisen persoonan omaavia ihmisiä. Jos nimittelisinkin aina kaikkia muita narsisteiksi, niin olisi helppo nähdä, että itsehän sellainen olen.

Erotessani uskoin, että Mikko jakaisi elämäni, kun saisin eron selväksi. Näin ei kuitenkaan käynyt, hänellä ei varmaan ollutkaan ihan tosi tarkoitus, vaikka minä niin kuvittelin. Nyt myös ajattelen, että se oli suuri onni etten päätynyt hänen puolisokseen. Yksin eläminen ei ollut kivaa, koin itseni hyvin turvattomaksi ja kaipasin hellyyttä ja kosketusta. Niinä vuosina vietin kuitenkin uuden teini-iän ja varsinkin, kun Maikki selvisi pahimmasta surustaan riekuimme kapakoissa ihan tarpeeksi. Toisaalta sekin oli onni, että sellainen vaihe on ollut, ei ainakaan tarviste katua ettei ole saanut rillutella. Nyt en lähtisi kapakkaan mistään hinnasta.

Sinkkunaisen elämä ei ollut minulle sopivaa, kärsin kumppanin puutteesta koko ajan. Ensimmäinen etelän matka yksin oli aikamoinen kynnys ylitettäväksi, mutta tulihan sekin tehtyä. Etupäässä kuitenkin vietin lomat Maikin kanssa ja kävimme yhdessä matkoilla. Uskon, että aika harva on loppujen lopuksi sinkku omasta halustaan, kysymys on siitä ettei sopivaa kumppania vaan löydy.

Parisuhteen helvetti

Kerroinkin jo,että nuuruuden avoliittoni oli kamala. Silloin elin perhehelvetissä, joka oli kapeuttanut näkökantojani niin etten edes itse ymmärtänyt missä helvetissä olin. Olin hyvin nuori, ja manipuloinnin helppoutta lisäsi se, että asuimme nelisen vuotta ulkomailla.

Avomieheni oli tavallinen duunari, eikä tosiaan mikään älykkö, mutta hän pääsi suomalaisen työpaikkansa kautta töihin Barcelonan satamaan. Hän oli metallimies ja teki jotain korjauksia mitä piti olla millinsadasosan tarkkuulella oikein. Tämä millin viilaus siirtyi työpaikalta myös kotiin, kaikki piti olla millilleen niin kuin hän halusi.

Olin taloudellisesti täysin hänen armoillaan, elimme hyvin eristäytynyttä elämää. Kaikki piti tehdä yhdessä, hän oli kotonaan tottunut ettei kotirouva äitinsä koskaan liikkunut kodin ulkopuolella yksinään. Elämäni oli varmaan samankaltaista,kun muslimi naisella, burkhaa en sentään käyttänyt. Omasta ammatistani ei ollut hyötyä Espanjassa, olin juuri valmistunut hammashoitaja.

Pelastukseni oli se, että löysin kaupungista suomalaissyntyisen naisen, joka piti vaate putiikkia. Hän antoi minulle osapäivätyötä, ja tavallaan myös henkireijän ulkomaailmaan. Häneltä myös opin yrittäjyyden alkeet, mitkä oli myöhemmin tarpeen. Kukaan ei huomannut mitä meidän kotona tapahtui, myös vanhempani sanoo etteivät tienneet mitään. Aarne vaikutti niin huolehtivalta mieheltä, siivosi ja teki ruuan aina. Minä en todellakaan saanut koskea keittiöön, kun en kuulemma osunnut tehdä mitään.Sitten, kun vihdoin elin omillani vietin ensimmäisen vuoden keittiössä, koska rakastan ruuanlaittoa.

Meillä tapeltiin joka ilta, Aarne raivostui ihan mitättömistä asioista. Ei hän minua kovin usein lyönnyt, mutta uhkasi väkivallalla jatkuvasti. Hän ei osannut mitenkään hallita vihaansa ja kaikki oli aina minun vika. Hän oli myös työkavereilleen hankala ja ei erityisemmin ystävystynyt kenenkään kanssa. Jos joku asia meni työpaikalla pieleen, hän ei muuta osannut, kun vetää jotakuta turpiin.Ihmettelen miksei kukaan tehnyt ilmoitusta poliisille hänen vakivallastaan, vai pelkäsivätkö he kostoa.