Painajaisia

En ymmärrä miksi viime yönä näin todella pahan painajaisen Aarnesta ja siitä tilanteesta, kun hän yritti minut kuristaa. Tapahtumastahan on jo kaksikymmentä vuotta. En edes muista ajatelleeni koko asiaa pitkiin aikoihin, mutta kai se taas jostain alitajunnasta pulpahti esiin. Unesta jäi todella paha olo ja ilmeisesti puolisonikin säikähti kiljumisiani. Uni oli niin elävästi sama tilanne, kun olin oikeassa elämässä kokenut. Huusin hirveästi apua ja mieheni onneksi herätti minut. Harvoin sillä tavoin unissani riehun, että mieheninkin siihen herää. Onneksi hän on olemassa, jos olin herännyt yksinäni siihen tilanteeseen olisi kestänyt kauan päästä uudestaan uneen.

Unien maailma on todella mielenkiintoinen ja aikanaan psykoterapiassa niistä paljon puhuimme. Olen aina uutta tai hankalaa elämän vaihettani työstänyt unissani. Silloin, kun jätin Aarnen koin ensimmäistä kertaa sen, miten aivot työstää raskasta tapahtumaa. Silloin näin useita kuukausia aina samaa unta, Aarnesta ja hän aina unessa vaati minua palaamaan takaisin. Hyvin usein varsinkin alkuvuosina, kun hänesta pääsin eroon näin unta, että elinkin hänen kanssaan. Se on ollut tyypillinen,aina sama uni mikä on minua seurannut nämä kaksivuosikymmentä. Siinä unessa näen aina, että elänkin vielä Aarnen kanssa ja tämä muu elämä onkin ollut unta. Uni on niin voimakas, että herättyäni menee pitkään ennen, kuin tajuan mikä on unta ja mikä totta. Se helpotus on aina aivan valtava, kun tajuan ettei Aarne ole enää elämässäni.

Patoutunut viha

Olen yrittänyt poistaa itsestäni kaikkia pahoja ja raskaita tunteita tämän kirjoittamisen kautta. Moni asia onkin helpottanut, kun pohdin sitä monelta kantilta kirjoittaessani. Vihan ja katkeruuden tunteet tulevat kuitenkin ihan yhtä rajuina pintaan, kun ennenkin. Niin, kuin olen aiemmin kirjoittanutkin, niin moni elokuva laukaisee minussa vanhat vihan tunteet.

Jos elokuvassa on väkivaltaa (ja nykyäänhän lähes kaikissa on) koen jotenkin suorastaan fyysistä ahdistusta ja alan muistella väkivaltaista Aarnea. Erostamme on lähes kaksikymmentä vuotta ja tuntuu suorastaan ärsyttävältä miksi se inhottava äijä kummittelee päässäni. Sitten, kun se palautuu mieleeni, niin alan taas enemmän pohdiskelemaan asiaa. Ja aina kysymys on miksi minä olin niin hölmö, etten ajoissa jättänyt häntä!

Saankohan koskaan itseäni tyydyttävää vastausta kysymykseeni ja pääsenkö asian kanssa vielä sinuiksi. Ehkä meidän yhteiskunnassakin asenne on se, että olet aivan tyhmä nainen, kun et ole jättänyt väkivaltaista miestäsi. Vieläkin  on niitä ihmisiä mitkä eivät ollenkaan ymmärrä asian ydintä ja syyllistävät myös väkivaltaa kokeneen puolisin. Yksi tuttavani kysyi minulta, että miksi et lähtenyt heti akan väkivalta kerran kohdalla, vaikka huutaan kadulle, niin varmasti joku olisi auttanut. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt asiaan liittyvää häpeää. Sehän olisi hitsin helppoa, jos oman puolison kohdalla asia toimisi niin, kuin vieraan ryöstäjän kanssa. On kuitenkin täysin eri asia pelätä omaa puolisoaan, kun jotain vierasta hyökkääjää.

Tieto olisi auttanut

Nyt, kun olen lukenut näitä kirjoja narsismista niin ajattelen, että jos näitä kirjoja olisi ollut jo 80-luvulla niin olisin säästynyt paljolta. Jos minulla olisi ollut tietoa, että sellaisia ihmisiä, kun narsistit on edes olemassa olisin osannut paremmin välttyä avomieheltäni.

Minulla on se käsitys ettei 80-luvulla vielä suomenkielessä juurikaan käytetty koko narsisti sanaa. Esimerkiksi tuossa Markku Salon narsisti kirjassa on selvä kuvaus Aarnen käyttäytymisestä, että jos sen olisin lukenut jo seurustelumme alussa olisin edes epäillyt ettei tämä ihminen ole ihan hyvä kumppani. Menin sen jälkeen, kun Aarne oli yrittänyt kuristaa minut juttelemaan psykiatrin kanssa ja silloin hän käytti nimitystä psykopaatti tai sosiopaatti. Silloin myös itse tutkin asiaan liittyvää kirjallisuutta ja psykopaattin kuvaus sopi ihan Aarneen. Tietysti se on ihan sama miksi asiaa tai käytöstä nimitetään tärkeintä on, että ihmiset saavat siitä tietoa.

Tosin voi olla etten kyennyt vielä seurustelu suhteeni alkuaikoina edes sulattamaan sellaista tietoa. Muistan lukeneeni Tommi Helstenin Virtahepo olohuoneessa joskus 80-luvun lopulla ja myönnän etten silloin ymmärtänyt koko kirjaa. Olin silloin niin kokematon ja lapsellinen ettei sen kirjan sanoma avautunut minulle vielä. Vasta noin viisitoistavuotta sitten ymmärsin lukemaani, kun kävin läpi nuo Helstenin kirjat.

On varmaan ihan turhaa jossitella mitä elämässä olisi voinut tapahtua, se on nyt mennyttä.

Markku Salon kirja narsismista

Löysin kirjakaupasta viime viikolla asianajaja Markku Salon kirjan Narsisti parisuhteessa, työpaikalla, naapurina, oikeussalissa. Olin jo pitkään etsinyt hänen kirjojaan, mutta syksyllä ymmärsin, että niiden painos oli loppu. Nyt kuitenkin minulla on kirja käsissäni ja parikymmentäsivua luettuna. Ja miten siinä kirjassa kuvataankin juuri minun tuntemaa elämää.

Tämä on kuulemma tyypillistä, että narsistien tapa piinata puolisoaan on niin samankaltainen kaikilla, että jokainen narsistin puoliso löytää yhtymäkohtia tarinoiden ja oman elämänsä välillä. Vaikka en ole lukenut, kuin parikymmentäsivua jo moni asia on selventynyt. Nyt ymmärsin, että narsisteille on tyypillinen tapa kiusata perhettään vaarallisella liikenne käyttäytymisellä. Se myös oli uutta, että jos tämän pystyisi todistamaan, niin se katsottaisiin pahoinpitelyksi. Omalla kohdallani nimenomaan auto oli se vallan väline millä Aarne minua kiusasi. Kirjassa kuvattiin juuri samankaltaisia mielettömiä ralliretkiä pikkuteillä, ilman valoja ja täysin holtittomasti kaasutellen. Luulin, että tuo valojen sammuttaminen ja minun pelotteleminen sillä ettei autosta edes nähnyt mihin ajoi oli Aarnen ihan oma keksintö, mutta se onkin ihan tyypillistä. Auto ilmeisesti tuo vallan tunteen ja kokemuksen siitä, että minun henki oli hänen käsissään.

Jatkan lukemista ja kerron lisää jutuista mitä löydän.

Äiti tappoi kaksi lasta

Viime päivinä uutisotsikoihin on noussut tuo kauhea tapahtuma, jossa äiti oli ajautunut tappamaan kaksi pientä lastaan. Se on jäänyt mieltäni vaivaan, ennen tuota lopullista päätöstä on täytynyt olla mieletöntä tuskaa ja murhetta. Eikö kukaan huomaa, jos läheinen menee jo niin äärirajoilla. Tietenkään kukaan ei voi tietää, mitä oikein on tapahtunut ja ketään ei voi syyttää miksi ei auttanut.

Minusta tuntui myös pahalta, kun paikallinen kirkko ilmoitti uutisia myöden järjestävänsä rukouskirkon lasten muistoksi. Koin sen niin, että kirkko kerää jälkikäteen irtopisteitä, miksi ei ole auttanut aikonaan. Itse en ole mitenkään uskonnollinen ja näen usein epäkohtia seurakuntien toiminnassa. Omassa kotiseurakunnassani kaikki asiat on nostettu yleisöosasto käsittelyyn, kun työpaikan ihmissuhteet ovat niin tulehtuneet. Paheksun kovasti, että laitos jonka pitäisi tuoda myötätuntoa ja apua ihmisille, on työpaikkana ihan kamala. Jos kaikki asiat puidaan yleisönosastokirjoituksina eikä edes olla puheväliessä, niin lähimmäisenrakkaus on kaukana.

Toivottavasti tämä traaginen lasten murha herättäisi meitä huomaamaan läheistemme olotilan. Joulu on tulossa ja ihmiset ovat tosi yksinäisiä. Kaupassani käy paljon ikäihmisiä ihan vaan juttelemassa, vähän ostoksien varjolla. Moni sanoo suoraan, että pelkää olevansa sairastunut masennukseen ja tämä synkkä vuoden aika pahentaa tilannetta. Ikäihminen joka ei jaksa paljoakaan kotoaan liikkua on entistä pahemmin yksin talvella, kun ei pysty menemään edes kerrostalon pihaan istuksimaan.

Toivottavasti me kaikki vielä hyvin voivat ihmiset keräisimme voimavaramme ja tekisimme jotain yksinäisten lähimmäisiemme hyväksi.

Hulluja liikenteessa

Moni autoilija on varmaan elämänsä aikana kironnut miten hulluja ihmisiä on liikenteessä ja miten he vaarantavat muut ja itsensä. Aarne oli juuri tälläinen todella hullu. Hän oli valtansa huipulla, kun hän sai kiusata minua ja muita liikenteessä. Minulla oli ajokortti ja ajoin vielä kuorma-autokortin heti täytettyäni kahdeksantoista ja Aarnella oli vain henkilöautokortti, niin se oli verinen loukkaus hänelle. Hän ei koskaan antanut minun ajaa autoa eli en koskaan hänen kanssaan oppinut autonajoa.

Hän piti valtaa minuun myös sillä tavoin, että en päässyt liikkumaan ilman häntä ja olin hänestä riippuvainen. Auto oli hänen vallankäytön väline, useaan otteeseen hän yritti työntää minut liikkuvasta autosta ulos. Hän nautti kaahaamisesta ja siitä, että minä pelkäsin hänen kyydissään. Hän ei ollenkaan tajunnut vaarantavansa myös oman henkensä, kun hänestä oli niin kivaa pelotella minua ja säikäytellä muuta liikennettä. Hän koki kaikki muut autoilijat vihollisikseen joita piti kiusata.

Jos hän yhtään koki, että joku yritti kiilata tai etuilla häntä, niin hänen piti kostaa. Oli samantekevää mihin olimme matkalla, kun hänen piti jarrutella ja kiusata toista autoilijaa ja ajella auton perässä puolen metrin päässä. Hän saattoi ajella monta kymmentä kilometriä viittäkymppiä satasen rajoituksella, vaan kiusatakseen toisia eikä tahtonut päästää ketään ohitse.

Jos joskus liikenteessä mietitte, että onko joku kuski ihan hullu, niin voin kokemuksella sanoa, että aivan varmasti näin voi olla.

Sairasta kateutta

Exavopuoliso Aarne oli niin kateellinen ihminen, etten samanlaista toista tiedä. Olenhan kertonut, että hän ei mitenkään ollut työssään kunnianhimoinen tai eteenpäin pyrkivä. Hän halusi päästä aina mahdollisimman helpolla ja koki aina, että työpaikka riistää häntä. Koskaan hän ei suostunut ylitöihin, eikä mihinkään joustoihin työpaikallaan.

Hän oli sitä mieltä, että kaikki ihmiset jotka oli jotenkin menestyneet elämässä olivat saaneet sen aikaan vääryydellä. Hän ei nähnyt mitään yhtäläisyyttä siinä, että jos ponnisteli ja kouluttautui ja sai hyvinpalkatun työn, että se olisi omaa ansiota. Noin kerran viikossa hän joutui suorastaan "kateusshokkiin". Hän alkoi paasaamaan, vaikka jostain ihan tuntemattomasta kaupunginvaltuutetusta miten helpolla se pääsee ja miten rahaa tulee eikä tarvitse mitään tehdä. Hän lietsoi itsensä suorastaan orgasmiin, kun hän kuvitteli miten toiset rikastui jollain vääryydellä. Ääni kohosi ja vapisi, kun hän paasasi jonkun hyvästä asemasta ja siihen ei ollut vastaan väittämistä.

Ilmeisesti hän oli oppinut sen kotiperheeltään ja hän luuli kaikkien olevan samaa mieltä. Hän oli kateelinen aivan kaikesta ja oli vakuuttunut, että ihmiset leuhkivat asioista juuri hänelle. Jos joku ajoi hienolla autolla hänen ohitseen, niin hänen mielestään tuo aivan vieras ihminen näyttelee autoaan hänelle.

Ne oli minulle aivan ennen kokemattomia tunneryöppyjä, kun itse en ole erityisen kateellinen ja olen ihan tyytyväinen omaan elämääni. Minusta oli omituinen ajatus ettei kukaan menestynyt omilla ansioillaan. Hänen mielestään ei kukaan professori saanut hyvää palkkaa se takia, että hän oli älykäs ja kouluttautunut, vaan sen takia, että hän oli jollain vippaskonstilla päässyt asemaansa. Koskaan hän ei ajatellut lähtevänsä opiskelemaan eteenpäin ja hankkinut parempaa ammattia, vaan hänen mielestään sillä edetään, kun uhataan vetää työnantajaa turpaan ellei palkkaa koroteta.

Tukehtumisia

Katsoin elokuvaa sukeltajista joilla oli ongelmia veden alla. Heti mielleeni tuli tunne siitä, millaiselta tuntuu, kun vetää vettä henkeensä. Opin Aarnen kanssa jo heti alkuvaiheessa ettei hänen kanssaan pidä mennä uimaan. Hänestä oli aivan välttämätöntä yrittää hukuttaa uimakaverinsa.

Hän yritti sitä kaikille, kukaan hänen harvoista tutuistaan ja vanhoista koulukavereistaan ei meidän mökillä ollessaan meneen uimaan yhtäaikaa hänen kanssaan. Kaikki olivat sen kokeneet ja se oli kamalaa. Aarnen mielestä se oli suorastaan hauskaa, kun ihmiset pelkäsi häntä. Se myös aiheutti sen ettei meillä enää ollut ketään ystäviä. Minun vanhat ystävät ja koulukaverit pitivät häntä sen verran hulluna etteivät halunee häntä tavata.

Toinen pelon aihe oli etten koskaan mennyt parvekkeelle hänen kanssaan. Se oli myös hänelle välttämätöntä, että piti yrittää pudottaa toinen parvekkeelta. Varsinkin matkustaessa hotelli huoneissa oli usein parveke, mutta sen pidin tarkasti mielessäni, että sinne en mennyt.

Nyt, kun muistelen oli lukemattomia tapoja mitä yhteiselomme aikana opin, että säilyisin hengissä. Nyt jälkikäteen tuntuu ihan omituiselta miten ihmeessä kukaan on sellaista sietänyt. Jos lukisin tätä jonkun muun tarinana pitäisin kertojaa jo ihan tyhmänä, miksi ihmeessä ei häipynyt mokomasta ansasta. Se onkin niin kamalaa, että narsisti lamauttaa kumppaninsa niin, ettei hän pysty enää tekemään mitään.

Näin pääsin irti helvetistä

Olin avoliitossa yli 15v.eli kuusitoistavuotiaasta yli kolmekymppiseksi. Tavallaan minulla ei ollut nuoruutta ollenkaan, en tiedä mitään esim.musiikista kahdeksankymmentäluvulta. Me emme käyneet missään, eikä meillä ollut ystäviä, varsinkin ne vuodet, kun olimme ulkomailla olin ihan avomieheni armoilla. Yritin kuitenkin sitkeästi pitää yllä jotain omaakin, kävin työssä mistä vaan sitä sain. Kiersin kaikki kielikurssit ja ulkomalaisille tarkoitetut tapahtumat, yksin, koska avomieheni ei halunnut tavata ketään. Hän myös ihmetteli miksi tarvitsen vielä hänen lisäkseen jotain muuta elämää.

Suomeen palattuamme avasin heti vaateliikkeeni ja yritin päästä yhteyteen kouluaikaisiin ystäviini. Muutamalle yritin sanoa, että jos minutblöydetään kuolleena he alkaisivat epäillä Aarnea ja kertoisivat poliisille. Heistä se oli huvittavaa hölynpölyä. Menin ensimmäistä kertaa terapeutille, epäilin itseäni alkoholistiksi. Sekin oli aivan kumma juttu, kun Aarne oli alkoholisoitumassa, niin minä pidin itseäni alkoholistina. Aarne yritti pakottaa myös minua juomaan, mutta onneksi se jäi vähäiseksi.

Terapeutti otti puheeksi, että miksi en jätä Aarnea. Se oli ensimmäinen kerta, kun uskalsin edes asiaa ajatella ja tyrmäsin sen heti täysin. Pidin sitä täysin mahdottomana ajatuksena, en uskonut selviäväni siitä hengissä. Aarnen uhkailut kävi aina vaan pahemmiksi viimeisen parin vuoden aikana, hän lähes päivittäin suunnitteli minun tappamista. Hän suorastaan hekumoi,mkun kertoi millä kaikilla tavoin hän voisi minut tappaa.

Toivon hänen kuolemaansa, suorastaan rukoilin, että hän ajaisi kolarin. Mietin jopa mielessäni saisinko itse hänet myrkytettyä tai jotain muuta, olin valmis menemään vankilaankin, jotta pääsisin hänestä eroon. Terapeuttini varoitti minua koko ajan, että elän erittäin hengenvaarallisessa tilanteessa. Äitini taas höpötti, että erota ei saa, jokaisen kuuluu kantaa taakkansa, niin kuin hän teki oman isäni suhteen.

Sitten kerran olin lapsuuden ystäväni kanssa syömässä ja kerroin hänelle koko tarinan. Olin edistynyt niin pitkälle, että pystyin pukemaan sanoiksi kokemani. Tämä ystävätär on ollut turvani ja tukeni siitä lähtien, ilman häntä en olisi enää elossa. Samana iltana tapasimme sattumalta meidän entisen luokkakaverin, pojasta oli tullut poliisi. Me rakastuimme ensi silmäyksellä. Ilman poliisin ammattitaitoa ja kannustusta en olisi tilanteesta irti päässyt. Psykoterapiassa ymmärsin terapeutin avulla, että hain itselleni pelastajaa, siksi rakastuminen oli niin äkkinäistä.

Olin aina ajatellut, etten saa sekoittaanketään muuta miestä elämääni, koska Aarne oli luvannut tappaa kaikki. Poliisille se ei ollut ensimmäinen tappouhkaus ja häneen se ei tehnyt mitään vaikutusta. Monenlaista ehti tapahtua ennen kuin olin vapaa nainen, mutta niistä sitten taas myöhemmin.

Nainen ja väkivalta

Katselin eilen dokumenttia moottoripyöräjengistä. Siinä poliisit kertoivat miehistä jotka jo pienestä pojasta lähtien olivat täysin hallitsemattomia ja aikuisenakin raivostuivat tyhjästä. Paljon näytettiin myös heidän mukanaan pyörineitä naisia, joita ei ilmeisesti mitenkään atvostettu. Näin niissä asioissa paljon omaa elämääni ja kokemuksiani.

Exavomieheni oli hyvää vauhtia sortumassa rikoksen tielle ellei hän olisi tavannut minua. Vaikka hän oli sekopää, jota pelkäsin, niin pystyin kuitenkin pitämään hänet kaidalla tiellä, koska minun elämääni ei sellainen kuulunut. Olen aivan varma, että ilman minua hänestä olisi tullut ammattirikollinen ja tappaja. Hän ei yhtään pystynyt käsittelemään tunteitaan, kun hän raivostui niin hänen olin pakko riuhtoa ja heitellä tavaroita ja karjua. Hän myös kiihtyi ja raivostui salmannopeasti ja tosi usein, pari kertaa illassa. Silloisessa elämässäni hoin tuhat kertaa päivässä rauhoitu, rauhoitu. Kun itse pysyin tyynenä ja jaksoin häntä rauhoitella, niin ohi se meni, mutta se oli erittäin raskasta elämää.

Ulkopuolinen voi sanoa, että miksi ihmeessä ihminen sellaisessa pysyy, miksi ei kerää tavaroitaan ja lähde. Se ei ole niin helppoa, koska koko energia menee sen tilanteen kestämiseen. Itse ainakin käytin kaikki tahdonvoimani, että sain sekopäisen exavokkini pysymään rauhallisena ja kaidalla tiellä. Ihan, kuin vahtisi neljän vanhaa, joka ei ymmärrä vielä mitään, mutta voimat ovat aikuisen.

Toinen syy miksi useimmat ei lähde on sama kuin minullakin. Aarne uhkaili minua niin paljon etten olisi uskalatanut jättää häntä. Hän lupasi, että joudun teho-osastolle, jos uskallan hänet jättää, samalla hän uhkaisi, että jos joskus löytäisin toisen miehen se ei eläisi kauaa. Kerron joskus myöhemmin miten pääsin hänestä eroon, koska se oli ihan omanlainen tarina.

Takautumia

Ilmeisesti on niin, että ihmisen pää on kummallinen tieto - ja muistipankki. Kun on kokenut joskus jonkun shokeeraavan asian se ei koskaan pyyhkiydy aivoista pois. Olen itse kokenut sen useaan otteeseen.

Elämässäni on ollut muutama vaihe, että olen kokenut voimakkaita takautumia eli flashbackeja. Muutettuani yhteen nykyisen puolisoni kanssa viitisen vuotta sitten, sain yhtenään takautumia entisestä elämästään. Se oli kummallista, että takautumat koski nuoruuden avomiestäni eikä edellistä aviomiestäni, ne siis hyppäsivät parinkymmenen vuoden taakse.

Olin jo tottunut asumaan yksikseni ja kun nykyinen puoliso muutti luokseni, näin yhtenään silmäkulman vilauksella, että takani seisoi exavomies eikä puolisoni. Päähäni välähteli tapahtumia mitä en ollut ajatellut vuosiin. Se tuntui todella ahdistavalta, ihan kuin joku olisi alkanut kummittelemaan. Puhuin siitä psykiatrilleni terapiassa ja hän selitti sen olevan ihan normaalia. Se menikin ohi noin puolen vuoden kuluttua ja onneksi nykyinen puolisoni jaksoi kuunnella, kun selitin mitä taas koin.

Tuntui kamalalta, kun vanha uhka ja pelko kotona heräsi eloon. Kummallista myös siksi ettei nykyinen puolisoni muistuta millään tavalla tätä exavomiestäni, ei ulkonäoltään eikä luonteeltaan. Selvisinkin ehkä niistä takautumista aika nopeasti, koska nykyinen puolisoni on niin turvallinen ja rauhallinen.

Takautuma mikä aina kulkee mukanani on kuristaminen. Aina, kun näen TV:ssä kuristamistilanteen niin tunnen omassa kurkussani miten henki salpaantuu. Siihenkin olen tottunut, enkä ajattele sitä enää sen pitemmälle. Sen voin sanoa, että TV ohjelmissa on usein näitä kuristamistilanteita ja niissä käyttäydytään ihN epätodellisesti. Jos joku on kuristanut sinua, niin siitä ei heti lähdetä juoksemaan pakoon, hapenpuute vie jaloisat kaiken voiman ja kestää monta minuuttia ennen, kuin pääsee jaloilleen.

Kirjoittaminen auttaa

Nyt alan huomata, etä tämä kirjoittamien todella auttaa asioiden sulattelemisessa. Tähän asti ole vaivannut nykyistä puolisoani vanhoilla muistoillani. Aina, kun TV:stä esimerkiksi tulee jotain mikä herättää muistoja, niin olen alkanut kauhistelemaan menneisyyttäni. Onneksi puolisoni on ollut ymmärtäväinen, mutta tajuanhan minä sen ettei ole kiva kuunnella yhtä ja samaa ja samoja juttuja moneen kertaan.

Olen selvästi lakannut kertoilemasta juttujani ääneen, vaan se on riittänyt, kun ajattelen, että kirjoitampa taas tuostakin. Tänään tuli mieleeni, kun katselimme telkusta jännäriä, miten monella tavoin avomieheni Aarne uhkaili minua. Ihan jo seurustelumme alkuviikkoina hän uhkasi minua ilmakiväärillä ja vuosien varrella hän kertoi lukemattomia tapoja millä minusta saisi hengen pois. Jos olisin ollut vähäkin järkevä, olisin heti ensimmäisen aseella uhkailun jälkeen häipynyt hänen elämästään. Olin silloin vain kuusitoista, enkä kehdannut kertoa kenellekään mitä Aarne teki.

Hän oikein hekumoi sillä, että keksii niin monia tapoja tappaa minut. Ensimmäisenä oli, että hän tukehduttaa minut tyynyllä, kun nukun. Usein hän kertoi vetävänsä muovipussin päähäni ja jättävänsä minut tukehtumaan pikkuhiljaa. Tukehduttaminen oli ilmeisesti hänen tapansa tappaa, koska kun hän vihdoinkin viidentoista seurusteluvuoden jälkeen yritti tappaa minut, niin se tapahtui kuristamalla.

Tappavaa masennusta

Kerroin lopettaneeni masennuslääke Cymbaltan tosi äkkiseltään, kun en kestänyt hikoilu. Kun aloiti lääkityksen, en mitenkään ihmeemmin huomannut, että se olisi vähentänyt masennusta. Sen pois jättäminen taas lisäsi masennuksen moninkertaiseksi.

Niin syvää masennusta en ole koskaan kokenut aiemmin. Onneksi tiesin, että se oli aivojen kemiaa ja elämän tilanteeni oli hyvä, joten kestin sen masennuksen. Kuitenkin, nyt ymmärrän miksi ihmiset ajautuu itsemurhaan. Pelkäsin jopa ajaa autoa, kun ajattelin jos vahingossa vippaan itseni vastaantulijan alle. Pelkäsin siis, mutten lopettanut autolla ajamista.

Koin niin voimakkaasti olevani taakka muille ihmisille ja perheelleni, että teen heille palveluksen jos tapan itseni. Nyt kun tätä kerron, älkää vaan kukaan ajattele, että nyt sellaista harkitsisin. Minä en tee itsemurhaa, koska osaan hakea apua ajoissa ja minulla on hyvä suhde puolisooni.

Olen usein miettinyt, että jos ihmisellä ei ole mitään kokemusta masennuksesta ja kokee sen tappavan syvänä, niin hän voi ajautua itsemurhaan, vaan siksi, että ajatusmaailma masentuneella on niin vääristynyt. Sitä ihan oikeasti kokee, että kaikki muut ihmiset pääsevät helpommalla, jos minä kuolen. Sen tuntee niin voimakkaasti, että kun rakastaa läheisiään tekee heille sen palveluksen, että ottaa hengen itseltään.

Olen myös kokenut terapiassa sen, että itsemurhasta ei saanut puhua. Se oli niin paheksuttava aihe, että ammattiauttajat ottavat heti nyrpeän ja vihaisen ilmeen ettei sellaisia saa puhua. Heille ilmeisesti opetetaan, että kun he suhtautuvat oikein negatiivisti, niin asiakaskin huomaa ettei saa tehdä itsemurhaa.

Nuoruuden avoliitto

Olin hyvin nuori, kun tapasin ensimmäisen avomieheni. Hän oli paljon pahempi, kuin toinen. Pelkäsin häntä koko yhdessäoloajan. Suhteemme päättyi siihen, että hän yritti tappaa minut kuristamalla.

Hänestä näen vieläkin painajaisia, ja kuristumisen tunnetta en unohda koskaan. Aina, kun näen elokuvissa, että jotakin kuristetaan, tunnen sen kurkussani, ja hengityksessäni. Vaikka niistä tapahtumista on kaksikymmentä vuotta, en koskaan unohda sitä kauhistuttavaa pelkoa, missä elin.

Olin 17v, kun tapasin tämän miehen, sanotaan nyt häntä vaikka Aarneksi. Hän oli minua monta vuotta vanhempi, ja siksikin sai minusta helposti yliotteen. En siinä iässä ikinä ollut edes kuullut narsismista, saati sitten käsittänyt sellaisesta mitään. Tällä aikuisen järjellä tiedän, että Aarne käyttäytyi alkuhetkistä lähtien ihan tyypillisen narsistin tapaan. Minulla olisi pitänyt soida kaikki hälytyskellot, mutta en sitä lapsellisuuttani ymmärtänyt.

Hänellä oli rikostekisteri ja hänet oli tuomittu rattijuoppoudesta jo kaksi kertaa. Minulle se oli kauhistus, koska en ollut ikinä ollut rikosten kanssa tekemisissä. Siitä olen ylpeä, ettei hän ikinä saanut minua luopumaan moraalikäsityksistäni, ja pysyin aina irti kaikesta rikollisesta. Ilman minua Aarnesta olisi tullut taparikollinen, hän oli jo hyvää vauhtia siihen menossa parikymppisenä.

Hänestä voin suoraan sanoa, että hän oli paha. Tietysti ihmisessä on monta puolta, mutta hän kykeni pahuuteen ja se oli hänen elämän tapansa. Hän oli jo kotiperheessään oppinut ihan kummallisia toimitatapoja. Väkivalta oli vastaus kaikkeen, kosto oli hänen mielestään aina oikeutettua.

Nyt kun alan taas miettimään elämääni hänen kanssaan, niin pelkään, että painajaiset palaa.