Minä olen onnellinen

Voin myöntää ihan suoraan, että olen nykyään onnellinen parisuhteesani ja kotielämässäni. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Nykyisen kumppanini tapaaminen oli minulle ihme ja toivottasti en ärsytä lukijoitani liiallisella kehumisella. Ennen tätä suhdetta en ollut koskaan kokenut, että joku välittäisi minusta. Se oli musertava tieto silloin, kun elin yksin. Se osoitti minut täysin epäonnistuneeksi ihmiseksi.

Exaviomieheni Ilkka teki myös kaikkensa, että sai minut vakuutettua siitä ettei kukaan voi minua koskaan rakastaa ja en koskaan löydä itselleni kumppania. Nyt pystyn ne jutu pistämään omaan arvoonsa, mutta silloin kun elin yksin, olin varma, että hän oli oikeassa. Ilman rakkaita kissojani en varmaan olisi selvinnyt yksinelon vaiheesta. Kissoihinhan olen koko ikäni purkanut surut ja murheet. Jo pikkutyttönä auttoi kummasti ottaa kissa syliin ja itkeä sen turkkia varten.

Koen suurta onnea ja helpotusta siitä, että voin luottaa kumppaniini. Hän on ihan tavallinen suomalainen duunari, mutta se juuri tekeekin elämän helpoksi. Hänen käytöksensä on ennalta arvattavaa eikä elämä ole yhtävuoristo rataa. Aamuöisin vielä joskus herään ns.suden hetkellä ja koen ahdistusta ja pelkoa menneestä ja tulevasta. Tunne kuitenkin helpottaa heti, kun havaitsen puolisoni nukkuvan vieressäni. Hänen pelkkä läsnäolonsa rauhoittaa minua. Ja tietysti sängystä nytkin löytyy kissat, välillä yksi ja välillä jopa kolme.

Elämää yksinään

Kun avoliittoni Aarnen kanssa vihdoinkin loppui pääsin elämään rauhassa omaa elämääni kahden kissani kanssa. Alkuun se oli hyvin vaikeaa ja ilman hyvää, rakasta ystävääni Maikkia en olisi jaksanut. Maikin oma elämän tilanne oli muuttunut, hän jäi leskeksi aivan silmänräpäyksessä, kun miehensä kuoli sydänkohtaukseen. Me kumpikin tarvitsimme toisiamme ja minä en ainakaan tiedä miten olisin selvinnyt ilman häntä.

Hyvät ystäväni Maikki ja Pirkko ovat olleet kullan arvoisia elämäni raskaina aikoina, ilman ystävien tukea en olisi selvinnyt. Huomatkaa siis, että pystyn myös löytämään terveitä ihmissuhteita ja tavallisen persoonan omaavia ihmisiä. Jos nimittelisinkin aina kaikkia muita narsisteiksi, niin olisi helppo nähdä, että itsehän sellainen olen.

Erotessani uskoin, että Mikko jakaisi elämäni, kun saisin eron selväksi. Näin ei kuitenkaan käynyt, hänellä ei varmaan ollutkaan ihan tosi tarkoitus, vaikka minä niin kuvittelin. Nyt myös ajattelen, että se oli suuri onni etten päätynyt hänen puolisokseen. Yksin eläminen ei ollut kivaa, koin itseni hyvin turvattomaksi ja kaipasin hellyyttä ja kosketusta. Niinä vuosina vietin kuitenkin uuden teini-iän ja varsinkin, kun Maikki selvisi pahimmasta surustaan riekuimme kapakoissa ihan tarpeeksi. Toisaalta sekin oli onni, että sellainen vaihe on ollut, ei ainakaan tarviste katua ettei ole saanut rillutella. Nyt en lähtisi kapakkaan mistään hinnasta.

Sinkkunaisen elämä ei ollut minulle sopivaa, kärsin kumppanin puutteesta koko ajan. Ensimmäinen etelän matka yksin oli aikamoinen kynnys ylitettäväksi, mutta tulihan sekin tehtyä. Etupäässä kuitenkin vietin lomat Maikin kanssa ja kävimme yhdessä matkoilla. Uskon, että aika harva on loppujen lopuksi sinkku omasta halustaan, kysymys on siitä ettei sopivaa kumppania vaan löydy.

Stressiä ja hätäännystä

Eilen kerroinkin, että äitini vanheneminen alkaa jo näkyä ja hän entistä enemmän turvautuu minuun ja puolisooni. Tällä viikolla olen selvästi huomannut ettei hän oikein kestäisi enää stressiä. Vanhenmillani on ollut kissaongelmia, he ovat kissaihmisä niin, kuin minä ja puolisonikin. Heillä on kaksi vanhaa kissaa jotka ovat jo yli kaksikymmentä ja pari nuorempaa.

Toinen noista vanhuksista nimeltään Paavo oli satuttanut häntänsä ulkona, vanhempani asuvat maalla ja vanhuskissat ulkoilevat vapaasti. Ilmeisesti joku toinen kissa oli purrut hännän tyveen. Tietysti oli sunnuntai-ilta ja lääkäriä yleensä vaikea löytää. Onneksi tuonne Kuopion lähelle on tullut isompi eläinlääkäriasema, joka on auki jatkuvasti. Vanhemmillani oli sunnuntai-iltana paljon vieraita eikä he pystyneet itse lähtemään kissaa viemään. Äitini oli ihan poissa tolaltaan, kun hän soitti minulle. En millään saanut selvää mitä oli tapahtunut, oliko he itse satuttaneet itsensä vai kissoistako oli kysymys.

Hän oli ihan hengästynyt ja sekava, että tulkaa heti tänne ja hakekaa Paavo, hän laittaa sen kantokoriin jo odottamaan. Tottakai minäkin olin huolissani ja ilman muuta lähdimme avuksi ja siitä taas kiitos nykyiselle puolisolleni, että hän lähti mukaan ilman mitään jupinoita enkä joutunut ajamaan yksistäni. Paavo käyttäytyi automatkan tosi hyvin ja hän ei ollut ollenkaan kivuloinen. Tietysti pelkäsin mitä tästä oikeen tulee kestääkö parikymppinen katti enää hoitoja.

Onneksi kaikki meni hyvin, eläinlääkäri kehui Paavon hyvää kuntoa, nukutti hänet ja tikkasi hännän. Nyt pitää antaa viikon verran antibioottia ja kipulääkettä ja suihkuttaa häntää. Äitini on aivan selvästi täysin pois tolaltaan kissan hoidon takia. Meille kissan hoitaminen pitäisi olla jo niin rutiinia, kun sitä on aina tehty. Tosin onhan se huoli ja suru, kun rakas kaveri sairastaa. Äitini on kuitenkin ihan stressaantunut, hän ei muista mitään ja kuvaillee Paavon olotilaa ihan ahdistuneeksi ja kamalaksi eli hän puhuu itsestään, koska Paavon vointi on hyvä ja hän on esimerkillisen rauhallinen potilas. Aina kun autan lääkkeiden annossa äitini ihan tärisee hermostumisesta ja hengästyy, kuin maratoonari. Mihinkään hän ei uskalla lähteä, vaikka Paavo nukkuu suurimman osan päivää aivan rauhallisesti.

Äitini ei ilmeisesti uskalla oikein nukkua, kun hän pelkää, että Paavolle sattuu yön aikana jotain. Hän myös syyllistää itseään koko ajan, ettei hän osaa hoitaa Paavoa kunnolla ja pelkää, että se kärsii hänen hoidossaan. Ihan epärealistisia ajatuksia, Paavo saa ihan ylenpalttista huomiota ja hoitoa. Äitini ei ole koskaan suhtaunut tällaisessa tilanteessa näin, kissojen kanssa on ollut paljon vakavampiakin tilanteita ja kissan lääkitseminen on meille rutiinia, vaikka ei ihan helppoa. Jotenkin äitini on tullut todella lapselliseksi.