Asun sydänsavossa, ja olen koko ikäni asunnut. Vanhempani ovat aikoinaan muutaneet pohjanmaalta tänne työn perässä, ja minä synnyin jo täällä. Ehkä minulla on sen verran pohjalaista perimää, etten oikein jaksaisi savolaista uteliaisuutta, ja toisten asioihin sekaantumista. Tai voihan se olla samanlaista kaikkialla pikkupaikkakunnilla.
Julkinen häpeä ottaa koville, ja sen koin varsinkin erottuani. Tuntui, että kaikki tiesivät mitä oli tapahtunut. Mieheni oli hyvin sosiaalinen, ja ilmeisesti hän käytti aikaansa pyörimällä ympäriinsä valittelemassa miten kamala vaimo hänellä oli. Hän halusi jotenkin julkista myötätuntoa, ja kertoi asiat juuri päinvastoin, kun ne olivat. Psykiatrini sanoi niitä projektioiksi, eli hän kertoi itsestään, kun puhui minusta.
Kun hän esimerkiksi kertoi ympäriinsä, ettei hänen vaimonsa halunut lapsia, niin hän puhui itsestään, mutta käänsi mielessään asiat toisin päin. Näin hän sai ihan läheisetkin ystäväni ihan sekaisin, että kuka teki mitäkin. Hän kertoi auliisti kaikille, etten minä pysty saamaan lapsia, ja lopulta etten edes niitä halunnut. Hän jotenkin unohti, että tilanne oli ihan päinvastoin.
Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntee kaikki, ja jonkun avioero on mehevä juoru. Savolaiseen tapaan sillä pitää oikein mässäillä, ja aika moni kysyi suoraan, että olen kuullut sitä, ja sitä, mietn se oikein menikään.
Sain kovettaa itseäni todella, että pystyin kulkemaan pääpystyssä. Ei ole kiva olla julkisesti säälittävä. Jokainen haluaa kantaa petetyksi tulemisen ihan rauhassa, eikä käydä siitä julkista keskustelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti