Rohkeimmat ystävistäni ovat kysyneet, miten olen jaksanut kestää lapsettomuuden tuskan. Varsinkin ne jotka ovat itse saaneet lapsensa hedelmöityshoitojen kautta, tuntevat minua kohtaan suurta myötätuntoa.
Voin lohduttaa kaikkia, jotka pelkäävät jäädä lapsettomiksi, ettei tämä niin kamala tilanne ole. Kaikkeen ihminen ilmeisesti tottuu, harvoin enää se aiheuttaa minulle mitään tunne myrskyjä. Siinä vaiheessa, kun avioliittoni oli päättynyt, ja olin yksin, tilanne oli repivä. Aina, kun näin raskaana olevan naisen, tai lastenvaunut, niin tunsin raivokasta vihaa. Halusin sanoa jotain oikein ilkeää raskaana olevalle, ja haukkua hänet pataluhaksi. Onneksi en koskaan toteuttanut halujani.
Kummallista miten siinä tulee vihan tunne, eikä itku ja suru, tai ainakin minulle tuli. Sitten, kun tapasin nykyisen puolisoni, surin eniten sitä, että hän jää lapsettomaksi minun takiani. Se on myös raadollinen puoli naiseudessa, että mies voi milloin tahansa perustaa perheen, on ikä mikä hyvänsä. Naisella, kun se vaihe on ohitse, se todella on ohi.
Ikä varmaan antaa myös kykyä käsitellä asioita, vaikka lapsettomuus on asia mihin ihminen törmää läpi elämänsä. Nyt ystävistäni tulee isovanhempia, ja he ovat aivan haltioissaan levittelemässä valokuvia. Joka kerta tunnen itseni kiusaantuneeksi, ne vauvajutut ei kiinnosta minua enää pätkän vertaa.
Ihminen voi toteuttaa äitiyttään niin monella tavalla. Jos olisi halunut, olisimme voineet nykyisen kumppanini kanssa hakeutua sijaisvanhemmiksi, tai viikonlopuksi antaa joillekin lapsille koti. Se ei kuitenkaan ole ainakaan vielä houkutellut meitä. Yritän toteuttaa omaa huolenpitoani, ja vastuullisuuta yhteiskunnasta muilla hyväntekeväisyys tavoilla. Osallistun paljon eläinsuojelutyöhön, ja erilaisin muihin hyväntekeväisyys yhdistysten jäsenyyksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti