Voin myöntää ihan suoraan, että olen nykyään onnellinen parisuhteesani ja kotielämässäni. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Nykyisen kumppanini tapaaminen oli minulle ihme ja toivottasti en ärsytä lukijoitani liiallisella kehumisella. Ennen tätä suhdetta en ollut koskaan kokenut, että joku välittäisi minusta. Se oli musertava tieto silloin, kun elin yksin. Se osoitti minut täysin epäonnistuneeksi ihmiseksi.
Exaviomieheni Ilkka teki myös kaikkensa, että sai minut vakuutettua siitä ettei kukaan voi minua koskaan rakastaa ja en koskaan löydä itselleni kumppania. Nyt pystyn ne jutu pistämään omaan arvoonsa, mutta silloin kun elin yksin, olin varma, että hän oli oikeassa. Ilman rakkaita kissojani en varmaan olisi selvinnyt yksinelon vaiheesta. Kissoihinhan olen koko ikäni purkanut surut ja murheet. Jo pikkutyttönä auttoi kummasti ottaa kissa syliin ja itkeä sen turkkia varten.
Koen suurta onnea ja helpotusta siitä, että voin luottaa kumppaniini. Hän on ihan tavallinen suomalainen duunari, mutta se juuri tekeekin elämän helpoksi. Hänen käytöksensä on ennalta arvattavaa eikä elämä ole yhtävuoristo rataa. Aamuöisin vielä joskus herään ns.suden hetkellä ja koen ahdistusta ja pelkoa menneestä ja tulevasta. Tunne kuitenkin helpottaa heti, kun havaitsen puolisoni nukkuvan vieressäni. Hänen pelkkä läsnäolonsa rauhoittaa minua. Ja tietysti sängystä nytkin löytyy kissat, välillä yksi ja välillä jopa kolme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti