Stressi lisää kipuja

Olen taas kertaalleen kokenut miten stressi ja paha mieli lisäävät kipuja ja lääkkeiden käyttöä. En ole edes varma otanko Tramalia enää hermosärkyyn, vaan ihan itseni turruttamiseen. Olen siitäkin todella huolissani, että minkälainen tsombi todellisuudessa olen, mutta en vaan itse huomaa. Tosin olisi avomieheni siitä kyllä sanonut. Hän osaa aina sanansa asettaa niin nätisti, kun jostain minulle huomauttaa. Siitä taidosta olisi minulle paljon opittavaa, etten aina äkäisesti möläyttele kaikkea. Ilmeisesti alan sietämään jo niin korkeaa annosta ilman, että se näkyy päälle mikä on todella huolestuttavaa. Alan olla varsinainen Rasputin, kun myrkky ei enää minuun tehoa. Se, että lääkeannos nousee saa minut halveksimaan itseäni ja tekee minut superväsyneeksi. Olen aika pelottavassa kierteessä kipulääkitykseni kanssa. Jos aion vähentää Tramalia tiedän kokevani helvetin tuskat vieroitusoireina. Jos jatkan näin annos vaan nousee ja kierre pahenee. Suomessahan ei ole hoitoa niille ihmisille, jotka ovat tulleet riippuvaisiksi ihan tarpeellisista lääkkeistään. Pitäisi mennä A-klinikalle ja siellä olen joskus viitisen vuotta sitten käynytkin apua hakemassa. Se on kuitenkin ihan turha paikka istuskellasamassa jonossa narkkareiden kanssa. En mitenkään narkkareita halveksi, päinvastoin, mutta koen tarvitsevani ihan muuta hoitoa. Suomessa on noin 200.000 potilasta jotka ovat koukussa virallisiin kipulääkkeisiin. Suurin osa siksi, että heitä on alunperin hoidettu väärin ja on ollut helppoa heittää, vaan resepti eteen. Itselläni ei ollut kymmenen vuotta sitten mitään tietoa lääkekoukusta, mutta nyt on. Asiaan liittyy myös niin paljon häpeää ettei siitä kukaan uskalla puhua ääneen. Yleensähän ihmiset jää koukkuun mielialalääkkeisiin ja diapamiin, mutta ihan todella koukuttavaa on opiaatit mihin ryhmään Tramalkin kuuluu. Minun täytyy, vain ryhdistäytyä ja yrittää pikkuhiljaa mieheni avustuksella vähentää annosta.

Liikaa paineita

En ole unohtanut kirjoittamista ja tätä blogia, mutta olen niin suuren paineen ja stressin vallassa etten ole enää jaksanut kirjoittaakkaan. Olen järjestellyt talousasioita jotka ovat erittäin hankalia narsistimieheni jälkeensä jättämien velkojen takia. Minua on taas kertaalleen nöyryytetty niin monelta taholta, että ihmisarvoni on todella koetuksella. Tunnen selvästi, että masennukseni on jo aika syvä, mutta lääkitystä en enää halua. Muuten en lääkitystä vastusta, mutta ne sivuvaikutukset mitä aikaisemmin koin oli aivan liikaa minulle. Onneksi avomieheni jaksaa tukea minua joka käänteessä ja hämmästyttävää kyllä myös vanhempani ovat olleet inhimillisiä. Kukaan ei ikinä uskoisi mitä sisimmässäni liikkuu, näytä ulospäin menestyneeltä liikenaiselta. Tosin en usko, että se tilannetta auttaisi, vaikka näyttäisin siltä miltä tuntuukin eli täysin lyödyltä ihmiseltä. Niin, kuin olen aikaisemmin kirjoittanutkin, niin en vaan osaa näyttää tuntemuksiani ulospäin. Varmaan parhaiden ystävienikin on vaikeaa ymmärtää, kuinka tuskainen olen, kun kuulemma näytän ihan hyvältä. Se on varmaan samoin monen muunkin kohdalla, että sisällä riehuu helvetti, mutta eivät sitä näe. Osaan jo arvioida itsestäni, milloin masennus alkaa ottaa mielessäni valtaa. Suhtautumiseni ihmisten sanomisiin vääristyy, loukkaannun pienistäkin asioista. Olen hyvin lyhyt pinnainen tässä tilassa ja siitä tietysti rakas avomieheni kärsii. Ärsyynnyn hyvin pienestä ja vaikka yritän itseäni hillitä se ei aina onnistu. Tunne tilani myös heittelee jyrkästi välillä olen hyvinkin innostunut ja välillä ihan surkeana. Itken myös öisin ilmeisesti jotenkin unen ja valveen rajamailla. Samoin höpötän itsekseni varsinkin öisin mikä häiritsee mieheni unta. Ahdistus näyttäytyy niin monella tapaa.

Kiusaaja työpaikalla

Hyppään, nyt varsinaisesta aiheestani sivuun, mutta olen niin monen ihmisen kanssa viime aikoina puhunut työpaikkakiusaamisesta, niin voisin siitäkin kirjoittaa kokemuksiani.
Itse olen ollut niin kauan työnantajan roolissa ja muualla työkokemukseni on niin vähäinen, että tietämykseni työyhteisöistä on hyvin vähäinen. Oman firmani työssa viihtyvyys on aina ollut minulle sydämen asia. Panostan kaikkeni työntekijöideni hyväksi ja olisin kauhuissani ellei heillä olisi hyvä olla. Uskon, että suurimmalle osalle pienyrittäjistä on kunnia asia olla hyvä työnantaja.

Yhden kerran minulla on ollut tilanne, että työpaikalla ei enää ollut kivaa ja itse pelkäsin mennä töihin, kun ei tiennyt mitä vastaan tulee. Meille oli tullut uusi myyjä kahden pitkäaikaisen työntekijän lisäksi, tämä tapahtui noin 10v sitten. Ensin kakki meni ihan hyvin, hän oli iloinen ja puhelias, vaikka jo alkuun selvisi, että hän oli usein sairaana. Sitten pikkuhiljaa hän alkoi terrorisoida koko meitä kolmen naisen porukkaa. Alkuun hän oli joka viikonloppu jotain vailla, milloin piti lainata vaatteita, milloin autoa, joskus hän pyysi lapsenvahdiksi, joskus tarvitsi äkkiä kyydin jonnekin. Meidän kaikkien olisi pitänyt olla valmiina palvelemaan hänen mielijohteitaan. Hän oli yksinhuoltaja ja vapaa nainen, mutta työpaikan maine jo kärsi, koska joka viikko oli uusi mies odottamassa häntä töistä.

En ole ikinä tavannut niin ahnetta ihmistä, kun hän oli. Koska myyjäni saavat myös pienen provikan, niin häntä se kannusti aivan liikaa. Asiakkaat valittivat, että he pakotetaan ostamaan jotain. Moni toi seuraavana päivänä ostokset takaisin. Hänen mielialansa vaihteli yhtenää yhden päivän hän nauroi, toisen itki. Järjestelin työterveyshuoltoa ja psykologia hänelle, jouduin koko ajan puolustamaan toisia naisia hänen haukuiltaan ja hyökkäyksiltään. En voi sanoa, että hän nyt mikään narsisti olisi ollut, vaan ihminen jolla oli ilkeä ja ahne luonne.

Hänenkin kohdallaan tein sen virheen, etten ollut ottanut hänen entisiin työnantajiinsa yhteyttä. Jälkeenpäin selvisi, että joka paikasta hän lähti ovet paukkuen ja jätti savuavat rauniot jälkeensä. Onneksi hän ei ehtinyt meilläkään olla, kuin vuoden, kun hän jo totesi mitä paskapäitä hänen työnantajansa ja työkaverinsa ovat. Pääsin siis aika siististi hänestä eroon. Tilanne oli siksi kauhea, että hän hyökkäsi työkavereidensa kimppuun, jotka ovat kilttejä ja hyväluontoisia ihmisiä. Sen ei olisi ollut väliä, jos hän minua olisi mollannut, työnantajan pitää kaikenlaista sulattaa. Hän kuitenkin teki koko työyhteisön olotilan vaikeaksi. Kukaan ei uskaltanut enää puhua vapaasti ja kaikki oli väsyneen ahdistuneita ja sen varmasti asiakkaatkin huomasi. Onneksi moni tuttu, pitkäaikainen asiakas sanoikin huomanneensa, että ongelma oli tässä yhdessä henkilössä eivätkä suuttuneet koko firmalle. Noloa se kuitenkin on jos asiakaskin näkee, miten huonosti minun yrityksessäni voidaan. Mutta en tiedä mitä olisin pystynyt tekemään ellei hän olisi itse lähtenyt. Jos olisi hänet irtisanonut, niin en olisi pitkään aikaan voinut ottaa uutta työntekijää.

Kertokaa hyvät lukijat omia kokemuksia työyhteisön vaikeuksista.

Narsisti työpaikalla

Nyt kevättalven aikana on ollut paljon puhetta työpaikkakiusaamisesta ja narsismista työpaikalla. Hilkka Ahteen ja AKT:n tapahtumat ovat nostaneet aiheet pinnalle. Talvemmalla kirjoitinkin asianajaja Markku Salon narsismikirjasta ja nyt tuo Markku Salo on Hilkka Ahteen asianajaja tässä työpaikkakiusaamisjutussa. Minähän en ketään asianosaista tunne ja kaikki minun tietoni on peräisin lehdistöstä. Jotenkin tuo Timo Räty vaikuttaa erittäin tiukalta ihmiseltä, mutta hänen narsismistaan ei kai kukaan tiedä.

Työelämässä vaan on todella paljon narsistisia persoonoita ja he pääsevät muita helpommin johtaja asemaan. Itse en koskaan ole ollut vastaavassa tilanteessa, joten en puhu omasta kokemuksesta. Olen kuitenkin monelta tutultani kuullut, kuinka ikäviä tilanteita työpaikalla syntyy. Näin pienyrittäjänä on vaikea kuvitella, että omistaja ainakaan haluaisi huonoja välejä työpaikalle, koska työntekijän tuottavuus on suoraan verrannollinen siihen miten hän viihtyy työpaikkassaan. Pienyrittäjän ensi sijainen velvollisuus on huolehtia työntetekijöiden hyvinvoinnista. Varmaan isoissa virastoissa ja laitoksissa, missä omistaja on kaukana, on "pikkupomojen" helppoa sortaa toisia ja hyvitellä toisia.

Voin kuvitella, ettei mikään rusenna ihmistä niin, kuin kokemus ettei hänestä pidetä ja joku haluaa hänelle pahaa. Eräs ystäväni kertoi, että heidän työpaikallaan käydään ilkeää sähköpostikeskustelua toisten naisten pukeutumisesta. Siis niin pienikin asia, kun jonkun vaatetus voi olla aikuisillakin ihmisillä pilkan aiheena. En voi, kun kauhistella miten huonosti me ihmiset toisiamme kohtelemme.

Painajaisia

En ymmärrä miksi viime yönä näin todella pahan painajaisen Aarnesta ja siitä tilanteesta, kun hän yritti minut kuristaa. Tapahtumastahan on jo kaksikymmentä vuotta. En edes muista ajatelleeni koko asiaa pitkiin aikoihin, mutta kai se taas jostain alitajunnasta pulpahti esiin. Unesta jäi todella paha olo ja ilmeisesti puolisonikin säikähti kiljumisiani. Uni oli niin elävästi sama tilanne, kun olin oikeassa elämässä kokenut. Huusin hirveästi apua ja mieheni onneksi herätti minut. Harvoin sillä tavoin unissani riehun, että mieheninkin siihen herää. Onneksi hän on olemassa, jos olin herännyt yksinäni siihen tilanteeseen olisi kestänyt kauan päästä uudestaan uneen.

Unien maailma on todella mielenkiintoinen ja aikanaan psykoterapiassa niistä paljon puhuimme. Olen aina uutta tai hankalaa elämän vaihettani työstänyt unissani. Silloin, kun jätin Aarnen koin ensimmäistä kertaa sen, miten aivot työstää raskasta tapahtumaa. Silloin näin useita kuukausia aina samaa unta, Aarnesta ja hän aina unessa vaati minua palaamaan takaisin. Hyvin usein varsinkin alkuvuosina, kun hänesta pääsin eroon näin unta, että elinkin hänen kanssaan. Se on ollut tyypillinen,aina sama uni mikä on minua seurannut nämä kaksivuosikymmentä. Siinä unessa näen aina, että elänkin vielä Aarnen kanssa ja tämä muu elämä onkin ollut unta. Uni on niin voimakas, että herättyäni menee pitkään ennen, kuin tajuan mikä on unta ja mikä totta. Se helpotus on aina aivan valtava, kun tajuan ettei Aarne ole enää elämässäni.

Vaikeaakin äitiä voi rakastaa

Minulla on erittäin ristiriitainen suhde äitiini, joka on varmaankin myös narsisti tai persoonaalisuushäiriöinen. Koska hän on oma äiti ja olen aina hänet tuntenut, hän on minulle hyvin rakas. Kuitenkin monessa kohtaa olen joutunut nielemään, koska hänen käytöksensä on hyvin loukkaavaa. Selitän hänen persoonallisuuden häiriötään sodalla, koska hän on syntynyt 1938. Hänen omat vanhempansa olivat erittäin hyviä vanhempia ja heidät tunsin myös hyvin, koska he kasvattivat myös minut. Muuta syytä en äitini persoonallisuuteen keksi, kuin jonkinlainen vaurio yleisestä olotilasta. Mummuni ainakin kertoi olleensa koko ajan hirvittävän peloissaan selviääkö pappani elossa sodasta pois ja pappani oli sodassa sekä jatkosodan, että talvisodan.

Monet ystäväni eivät ollenkaan näe äitini kahta puolta, heidän mielestä äitini on hyvin mukava taiteilija persoona. Oma puolisoni onneksi huomaa, miten pahasti äitini minua kohtelee, koska varmaan luulisin kuvittelevani koko asian, jos hänkään ei sitä näkisi. Tämä on varmaan todella tyypillistä narsistin perheessä, ihminen on niin mukava ulospäin ettei ikinä voida arvata hänen kääntöpuoltaan.

Äitini on koko ikänsä vähätellyt minua, haukkunut kusipääksi ja töppänäksi. Kaikissa lauseissa on peräkaneettina joku väheksyvä ilmaus. Mikään tekemäni ei ole koskaan hyvää, jos ostan uusia vaatteita ja iloitsen niistä, putoan kyllä äkkiä maan pinnalle. Olen todella monen vaatteen jättänyt käyttämättä siksi, että äitini on ne haukkunut. Nykyään en enää koskaan näytä äidilleni mitään ostoksiani, näin ennakoin etten saa pahaa mieltä. Nykyään äitini loukkaa minua sillä, että hän koko ajan höpöttää, että nykyinen mieheni jättää minut, koska ei minun kanssa kukaan ole onnellinen. Äitini myös uskoi kaiken mitä edelliset puolisoni minusta sanoi, hän oli suorastaan ihastunut, kun joku muukin haukkui minua.

Omien vanhempieni avioliitto on täysi helvetti. He eivät ole koskaan olleet tuntia kauempaa samassa huoneessa ilman ilmiriitaa. Tilanne vain näköjään vanhemmiten pahenee, äitini myöntää vihaavansa isääni. isäni myös puhuu äidistäni niin rumasti, etten ymmärrä miksi heidän on ollut pakko jäädä saman katon alle. Toisaalta, jos minä sanon jotain heitä vastaan, silloin he ovat samalla puolella ja minä olen se hirviö. Heidän mielestään minä olen se joka kuvittelee ja keksii, että he riitelevät ja minä sekaannun heidän avioliittoonsa. Nykyään en juurikaan ota kantaa heidän keskinäisiin taisteluihinsa. Lähden heti kotiin, jos huomaan heidän alkavan jänkkäämään keskenään.

Patoutunut viha

Olen yrittänyt poistaa itsestäni kaikkia pahoja ja raskaita tunteita tämän kirjoittamisen kautta. Moni asia onkin helpottanut, kun pohdin sitä monelta kantilta kirjoittaessani. Vihan ja katkeruuden tunteet tulevat kuitenkin ihan yhtä rajuina pintaan, kun ennenkin. Niin, kuin olen aiemmin kirjoittanutkin, niin moni elokuva laukaisee minussa vanhat vihan tunteet.

Jos elokuvassa on väkivaltaa (ja nykyäänhän lähes kaikissa on) koen jotenkin suorastaan fyysistä ahdistusta ja alan muistella väkivaltaista Aarnea. Erostamme on lähes kaksikymmentä vuotta ja tuntuu suorastaan ärsyttävältä miksi se inhottava äijä kummittelee päässäni. Sitten, kun se palautuu mieleeni, niin alan taas enemmän pohdiskelemaan asiaa. Ja aina kysymys on miksi minä olin niin hölmö, etten ajoissa jättänyt häntä!

Saankohan koskaan itseäni tyydyttävää vastausta kysymykseeni ja pääsenkö asian kanssa vielä sinuiksi. Ehkä meidän yhteiskunnassakin asenne on se, että olet aivan tyhmä nainen, kun et ole jättänyt väkivaltaista miestäsi. Vieläkin  on niitä ihmisiä mitkä eivät ollenkaan ymmärrä asian ydintä ja syyllistävät myös väkivaltaa kokeneen puolisin. Yksi tuttavani kysyi minulta, että miksi et lähtenyt heti akan väkivalta kerran kohdalla, vaikka huutaan kadulle, niin varmasti joku olisi auttanut. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt asiaan liittyvää häpeää. Sehän olisi hitsin helppoa, jos oman puolison kohdalla asia toimisi niin, kuin vieraan ryöstäjän kanssa. On kuitenkin täysin eri asia pelätä omaa puolisoaan, kun jotain vierasta hyökkääjää.