Tulen aina muistamaan sen kivun ja henkisen tuskan mikä hyperstimulaatiosta syntyi. Minulle siirrettiin alkiot torstaina ja aikaisemmin oli poimittu talteen lähes parikymmentä munasolua. Torstaina minulle sanottiin, että vatsaonteloon on alkanut kerääntyä nestettä ja verta vuotaa edelleen munasarjoista. Silloin kuulin ensimmäistä kertaa sanan hyperstimulaatio gynekologin suusta. Hän varoitti minua aika tiukasti etten saa viikonloppuna liikkua yhtään, ei saa edes tehdä ruokaansa ainoastaan sängyn ja vessan väliä saa kävellä.
Niin kuin kerroin Ilkka oli häipynyt omille teilleen ja minä olin yksin kotona. Soitin äidilleni ja kerroin olevani pahassa tilanteessa, että jos hän voisi tuoda ruokaa, koska en saa yhtään liikkua. Hän ei suostunut auttamaan ja soitti parin tunnin kuluttua ja kysyi lähdenkö kävelylle hänen kanssaan. Siinä taas tuo ihmeellinen tosi asioiden kieltäminen, kun minä kerron etten saa liikkua yhtään, niin hän pyytää kävelylle.
Tuo viikonloppu oli kamala ja ihan painajainen. Kivut oli niin kummallisia etten osannut niitä paikallistaa mihinkään. Tunsin myös hengitykseni hankaloituvan, mutta luulin kuvittelevani, mutta sehän kuuluu hyperstimulaatioon. Kun vettä kerääntyy vatsaonteloon keuhkot työntyy kasaan ja hengitys vaikeutuu. Koska olin aivan yksin, läheiset ystävänikin oli matkoilla tilanne oli kamala. Pelkäsin ja olin kai niin sekaisin hormooneista, että tuli kaikkia kummallisia mielikuvia. Ihmisen ei missään tapauksessa tulisi jäädä yksin siinä tilanteessa. Voin myös ymmärtää, että puolisolle tuo tilenne on kamala kenellä on kunnollinen puoliso. Varmaan tuo hormooneista sekaisin oleva nainen vaikuttaa ihan hullulta. Ainakin koin itseni ihan sekavaksi ja itkuiseksi.
En yleensä ole mikään itkeskelijä, mutta kun maanantaina päädyin sairaalaan itkin koko ajan. Oli pelottavaa huomata ruumiissaan tapahtuvat muutokset, kun kaikki neste alkaa kerääntyä vatsaan. Minulta loppui sunnuntaipäivän aikana jo virtsan tulo ja jo silloin olisi pitänyt älytä tilata ambulanssi. Yksin ollessa on niin vaikea tehdä päätöksiä ja ajattelin koko ajan vain kuvittelevani oireeni, koska niitä ei oltu mitenkään yksityiskohtaisesti selitetty minulle. Se ainoastaan sanottiin, että jos virtsan tulo loppuu niin sitten sairaalaan.
Olisi kiva tietää miten nykypäivänä neuvotaan näissä asioissa. Kerrotaanko hedelmöityshoitojen alussa, että tällainen vaara on ja pahimmassa tapauksessa se johtaa kuolemaan. Olisi hienoa, jos joku toimittaja alkaisi tekemään tästä juttua. Tämäkin puoli pitää tulla ihmisten tietoon.
Hei,
VastaaPoistaLöysin googlettamalla sinun blogisi, kun etsin kokemuksia hyperstimulaatiosta. Ja nimenomaan vaikeasta hyperstimulaatiosta. Oli jotenkin surullista, mutta huojentavaa lukea kokemuksiasi.
Itse olen juuri palannut töihin takaisin. Takana on 3 kuukautta liian raskasta aikaa hyperstimulaatiosta johtuen. Olin reilun kuukauden sairaalassa, elimistöni meni aivan shokkitilaan, kuolema oli niin lähellä, pelottavan lähellä. Lääkärit myönsivät tiedottomuutensa ja voimattomuutensa kohdallani. Kerrottiin, ettei koskaan ole ollut vastaavaa tapausta. Elimistöni alkoi vain hiipumaan, tulehdusarvot nousivat, maksa-arvot nousivat, hemoglobiini laski päiväpäivältä, keuhkoista punktoitiin nestettä, vatsasta poistettiin nestettä kymmeniä litroja, ja kaiken tämän aluksi, jouduin kiireelliseen leikkaukseen munasarjan kiertymän vuoksi. Pieni elämä kohdussani antoi periksi viikolla 7, pelasti minun henkeni. Keskemenon jälkeen tilanne alkoi hiljalleen rauhoittumaan. Lähdin sairaalasta huonokuntoisena, vatsani oli niin turvoksissa edelleen, että näytin siltä, kuin olisin raskauden loppupuolella. En jaksanut kävellä, en tiennyt haluanko elää. Kaikki kärsimys oli turhaa. :(
Jaksoin päivästä toiseen sairaalassa vain siksi, että mieheni ja perheeni pitivät minusta huolta. Istuivat uskollisesti sängyni vierellä päivittäin. Usein heistä joku istui useita tunteja vierelläni, kun nukuin. Noiden rakkaiden tuella olen selvinnyt tähän päivään ja alan hiljalleen saamaan taas elämästäni kiinni. Käyn kuitenkin edelleen psykiatrisen hoitajan luona viikottain, sillä jäljellä on jäänyt paljon pelkoa, tuskaa ja epävarmuutta.
IVF-hoitomme toteutettiin yksityisellä, kaikki meni hyvin siihen saakka, kun alkio siirrettiin. Kaikki alkoivat muutamaa päivää myöhemmin, vaikka olin noudattanut ohjeita (juominen, rauhallinen liikkuminen jne.). Sairaalassa (julkisella puolella) aluksi tunsin olevani hyvissä käsissä, mutta kun minut päästettiin yllättäen kotiin 2 viikon jälkeen, niin tilani paheni. Kuivuin täysin. Muutaman päivän päästä hakeuduin sairaalaan uudelleen ja tilanne oli todella vakava. Tuon toisen ja pidemmän sairaalajakson aikana menetin luottamukseni minua hoitaneisiin lääkäreihin. On vaikea sanoin kuvailla sitä kipua, tuskaa ja kärsimystä jota jouduin kokemaan. Ja kun sitten tuo pieni kohdussani todettiin kuolleeksi niin nämä spesialistit ehdottivat minulle lääkkeellistä tyhjennystä. Minulle, jonka hemoglobiini oli 80, minulle joka olin riutunut täysin voimattomaksi ja elimistöni oli valmistautumassa kuolemaan, sekä kaiken lisäksi, se, että olin niin loppu henkisesti, etten olisi mitenkään selvinnyt enään yhdestäkään lisäkivusta ja komplikaatiosta. En tuolloin itse kyennyt ajattelemaan, mieheni ja siskoni päättivät puolestani ja päädyttiin kaavintaan. Onneksi.
Tänään olen onnellinen, että selvisin ja saan elää melko normaalia arkea taas mieheni kanssa. Tulevasta en osaa sanoa suhteessa hoitoihin (vaikka jäljellä on vielä useampi pakaste alkio), mutta punktioon emme koskaan enään lähde. Ehkä joskus olen valmis alkion siirtoon. Toiveissa yhä oma lapsi, jota emme voi ilman hoitoja saada.
Toivottavasti sinä Anneli voit tänään hyvin <3
-Särkynyt-