Syyllisyyden varjo

Yksi syy miksi kirjoitan on se, että tunnen suurta syyllisyyttä miksi ihmeessä pysyin tuollaisissa pari-suhteissa. Yleensähän pahonpideltyä naista syyllistetään sillä, että mitäs oli siinä, olisi ottanut eron. Pidän itseäni ihan vahvana ja fiksunakin naisena ja kukaan ei uskoisi mikä perhehelvetti takanani ona, mutta en vaan ällynnyt liitoistani lähteä.

Suurin viha ja katkeruus on itseäni kohtaan, miksi ihmeessä suostuin sellaiseen. Äitini kanssa, kun olen asiasta puhunut, niin hänen mielestään olen yksikertaisesti tyhmä ja voimaton ihminen. Sekin loukkaa minua ja lisää syyllisyyttä.Tosin en myöskään voinut odottaa mitään tukea vanhemmiltani tai edes äidiltäni, jos olisin avopuolisoni aiemmin jättänyt. Voin myös suoraan sanoa etten silloin edes kunnolla tajunnut mitä minulle tapahtui. Elin jossain ihmeellisessä kieltämisen maailmassa. Jos minulta olisi kysytty phoinpidelläänkö minua olisin ilman muuta vastannut, että ei. En yksinkertaisesti osannut asioita erottaa enää, olin jatkuvan manipuloinnin alaisena.

Eniten minua tänä päivänä rasittaa se etten pysty antamaan itselleni anteeksi, että olen sellaiset virhearviot tehnyt. Sen vielä jotenkin sulatan, että nuorena siedin avopuolisoani, mutta, että menin uudestaan naimisiin narsistin kanssa on minulle käsittämätöntä. Kun erosin avopuolistona Aarnesta, hän oli myös jo aika alkoholisoitunut. Hän joi joka ilta, ja oli myös humalassa silloin, kun yritti tappaa minut. Hänellä oli aina ollut taipumusta alkoholismiin ja se tietysti aiheutti raivokohtauksia entistä enemmän. Kun hänestä erosin kävin muutaman kerran terapeutilla, koska pelkäsin, että nain taas seuraavallakin kerralla alkoholistin. Pelkäsin alkoholismia niin paljon, etten sitten huomannutkaan miehessä muita vikoja.

Ihminen on yleensä itse itsensä pahin tuomari.