Rumeliini

Avomiehenu Aarne sai minut uskomaan, että olen aika ruma ja aloin hävetä itseäni. Hän puuttui todella paljon ulkonäkööni, minun piti aina laittautua viimeisen päälle, jos menimme, vaikka ruokakauppaan. Välillä en olisi jaksanut meikata, mutta hän ei kehdannut lähteä minun kanssani, jos olin meikittä.

Hän myös häpesi sitä, että olen niin lyhyt, alle 160cm ja hän itse oli 182cm. Se pituus oli hänelle suurin ongelma ulkonäössäni. Hän ei halunnut koskaan kävellä kadulla rinnakain ettei pituuseromme näkyisi. Muutenkin hän usein häpesi minua niin paljon, että vaati meidän kävelevän niin erillään ettei vastaantulijat tienneet meidän olevan yhdessä. Nykyään pidän sitä ihan omituisena, miksi hänelle oli niin tärkeää mitä ihan vieraat vastaantulijat meistä ajatteli. Se,että hän häpesi pituuttani oli myös yksi aihe mistä mielessäni häntä halveksin. Päälisin puolin se loukkasi ja satutti minua, mutta sisimmässäni tiesin sellaisen ihmisen arvioinnin olevan halveksittavaa.

Hän häpesi myös silmälasejani ja vaati alkuvuosina etten saa niitä käyttää, kun menimme ulos. Onneksi silloin näin vielä sen verran hyvin, että en aina laseja tarvinnutkaan. Sekin oli aivan kummallinen häpeän aihe. En tiedä miten hänen olisi käynnyt, jos olisi itse joutunut käyttämään laseja. Hänelle oli aivan kohtuuttoman rankka paikka, kun eräässä pienessä työtapaturmassa häneltä meni korvasta palanen. Tietenkin se näkyi siinä vaiheessa, kun sitä tikattiin ja hoidettiin, mutta ei sitä muuten huomannut. Hän ei käynnyt kertaakaan ulkona sinä aikana, kun korvassa näkyi tikit. Se oli minusta täysin käsittämätöntä. Onkohan se näin,että kun narsisti pitää itseään ylivoimaisena hän ei pysty sietämään, kun itselle tulee joku vajavaisuus.

Henkinen väkivalta

Olen kummassakin liitossani kokenut sen, että toinen ihminen voidaan latistaa täysin. Sekä avomieheni, että aviomieheni Ilkka osasivat kyllä haukkua minua. Samaa on ikänsä tehnyt äitini. En osaa sanoa kenenkä haukkuminen ja vähättely on pahinta äidin vai puolison. Avopuolisoni Aarne alkoi jo tosi aikaisessa vaiheessa luhistamaan minua, olinhan vain kuudentoista, kun aloimme seurustella. Hänellä oli hyvä mahdollisuus muokata minua ja saada minut kiinni itseensä. Ensimmäiset vuodet hän pelotteli minua koko ajan, että jättää minut ellen tee niin kuin hän haluaa. Olin niin lapsi ja tarvitsin rakkautta, että se oli kauhun paikka, jos hän minut olisi jättänyt.

Ilkka haukkui taas minussa aivan kaiken. Ulkonäköni ei miellyttänyt kumpaakan miestäni ja siihen myös äitini ja isäni ovat ilkeästi puuttuneet. Se on sinänsä kummallista,että tällä tietoa mitä minulla nyt on tiedän olevani ihan hyvän näköinen nainen ja nuorena jopa kaunis. Koskaan en kuitenkaan saanut yhtään hyvää sanaa ulkonäöstäni. En ennen, kuin nyt nykyisen puolisoni suusta. Ajattelenkin, että kun hän nytkin kehuu ulkonäköäni, niin mitä hän olisi sanonut minusta kolmekymppisenä. Eihän ulkonäkö ole maailman tärkein asia, mutta se kyllä latistaa ihmisen, kun haukutaan rumeliiniksi.

Se on varmaan ihan yleinen piirre persoonahäiriöisillä, että he mollaavat toisia nostaakseen itseään. Näen sen erittäin selvästi vanhempieni suhteessa, he jaksavat haukkua toisiaan jatkuvasti ja todella ilkeästi. Se kuulostaa ulkopuolisesta aivan kamalalta, kun toista mollataan jatkuvalla syötöllä. Heidän persoonastaan en koskaan ole oikein ollut selvillä, kumpi heistä on pahempi. Voiko olla niin, että kumpikin vanhemmistani olisi narsisti. Tiedän, että nykyinen puolisoni suorastaan kauhistelee miten isäni ja äitini kohtelee toisiaan ja minua.

Se on oikeastaan yksi vaarallisin piirre yhteiselossa narsistin kanssa, että hän pikkuhiljaa musertaa toisen itsetunnon. Jatkuva vähättely ja ilkeys alkaa lopulta tuntua todelta ja sitä uskoo olevansa juuri niin surkea, kun sanotaan.

Kateellinen nainen

Mietin tässä omia asenteitani ja palaan taas tuohon kateuteen. Olen tosiaan joskus luullut etten ole ollenkaan kateellinen ihminen, mutta se ei pidä paikkaansa. Minua ärsyttää muutamat ihmiset, yleensä naiset ja mielessäni mustamaalaan heitä. Olen yrittänyt selittää tätä monella muulla asialla, että ne nyt vaan ovat niin ärsyttäviä ihmisiä. Pakko kuitenkin myöntää, että olen kateellinen.

Kateus ei synny rahasta, kenenkään taloudellinen menestys ei saa minua kateelliseksi. Yleensä pahin kateus tulee koulutuksesta ja menestyksestä työelämässä. Ihailen suuresti älykkyyttä ja sekin aiheuttaa joskus kateutta, mutta en muista, että se olisi minua ärsyttänyt, vaan koen suurta kunnioitusta älykkäitä ihmisiä kohtaan. Siinä tulee taas tämä vastakkaisasettelu älykkyys ja tyhmyys. Oma alemmuuteni liittyy aina siihen, että pelkään olevani tyhmenpi, kuin itse tiedostankaan.

Kateus saa niin monia muotoja, että sitä ei ole aina helppo tunnistaa. Usein olen myös kateellinen jonkun perheelämästä ja lapsista. Nykyään itselläni on kotiasiat hyvin ja minullakin on hyvä mies. Kuitenkin, kun katson joitakin pariskuntia joilla on takana parikymmentävuotinen avioliitto ja vaimo saa kannustusta mieheltään, niin olen todella kateellinen. Toisaalta taitaa olla niin, että näitä liittoja on häviävän vähän. Olen myös kateelinen lapsista, tuntuu ärsyttävältä, kun joku kehuu lapsiaan ja osallistumisia heidän harrastuksiinsa yms. silloin minusta tuntuu, että olen jäänyt todella paljosta paitsi.

Tuo kateus on tunne, minkä kanssa minun on tehtävä työtä. Se on ruma tunnetila joka vaan syö energiaa ja tekee minusta ilkeän ihmisen.

Katkeruutta

Aina välillä tulee mieleen mitä kaikkea olen menettänyt. Kävin viime viikolla gynekologilla, joka on hoitanut minua teiniiästä lähtien. Juttelimme siitä miten kova paikka oli minulle etten saanut lapsia. Muistan aina miten järkyttynyt hänkin oli, kun olin saanut keskenmenon.

Minulle tulee mitä kummallisempia kateuden puuskia. Yksi päivä minua kiukutti Jenni Haukio, kun povailtiin hänen raskauttaan. Ajattelin tosi ilkeästi ja pahansuovasti, että helppoahan tuo on, ei tarvitse huolehtia rahasta ja saa elää turvattua elämää. No, eihän se niin ole, hänkin on todella kovan paikan edessä. Näin se kuitenkin on , että oma pettymys saa aikaan vihan puuskia vielä nytkin, vaikka olen jo 50v.

Tärkeintä on tietysti, että pystyn tiedostamaan mikä mistäkin johtuu. Etten lähde tekemään jotain loanheitto kampanjaa Haukiota kohtaan, vaan tiedän asian johtuvan omista katkeruuksistani. Kuitenkin tosi moni varmaan toimii niin, että ei edes tiedosta omaa vihansa syytä, vaan alkaa ilkeillä jollekin ihan turhaa.

Oli siitä terapiasta tämäkin hyöty, jää Jenni ihan rauhaan ja minä keksin muuta ajateltavaa.

Yövalvomisia

Yksi tapa kiusata minua avioliitossani oli jatkuva valvottaminen. Ilkan vuorokausirytmi oli ihan sekaisin. Hän käyttäytyi, kuin pikkupoika ja pelasi netissä aamuviiteen saakka ja sitten lähti töihin parin tunnin yöunien jälkeen. En ymmärtänyt sitä koskaan miten hän kykeni menemään työhön, kun ei nukkunut kunnolla. Moneen kertaan yön aikana hän herätti minut rämistelemällä ja kolistelemalla, niin että varmasti sai minut hereille. Sitten, kun hän oli jo sairaslomalla, niin hän katseli yökaudet elokuvia tai soitti musiikkia. Joka yö hänelle sattui muutaman kerran " vahinko", että volyyminappi kierrettiinkin väärään suuntaan. Se oli ihan kamalaa kidutusta, uskon, että se vaikutti paljon masennukseeni ja kipuihini.

Jossain vaiheessa sairaslomiaan hän yritti nukkua öisin ja silloin piti olla TV koko ajan päällä. Nukuin varmaan pari vuotta niin , että valot paloi ja TV pauhasi. Ei ihme etten ollut työkykyinen. Sairaslomallaan ei Ilkalle ollut tietenkään väliä milloin hän nukkui, kun yö riehuttiin, niin sitten hän nukkui koko päivän. Siinäkin hän oli jotenkin rajaton, että hän ei kyennyt pysyttelemään normaalissa vuorokausi rytmissä. Hän käyttäytyi, kuin edesvastuuton teinipoika, ei mitään huolta huomisesta.

Häpeä ahdistaa

Tuo lääkärintodistus syvästä masennuksesta ja työkyvyttömyydestä vaivaa mieltäni jatkuvasti. Se on saanut aikaan myös syvän häpeän. Eikä tuon verottajan suhtautuminen ollenkaan parantanut tilannetta. Päinvastoin, koen suurta mielipahaa, kun joudun tekemisiin sellaisen ihmisen kanssa. Tunnen itseni perinpohjin huonoksi, mietin onko minussa mitään hyvää.

En kestäisi tätä tunnetilaani ilman puolisoni rauhallista suhtautumista minuun ja asioihini. Jos olisin nyt yksin tämän paineen alla voisin jopa päätyä itsemurhaan. Olen joskus ollut masennuksessani niin syvällä, että olen itsemurhaa miettinyt ja tiedän sen mekanismin miten sellainen halu ihmisessä syntyy. Siksi ihmettelenkin syvästi miten tuo verottaja uskaltaa ladata sellaista painetta ihmisen niskaan, siinä on suuri vaara sortaa toinen itsemurhaan asti. Se kohtelu mitä olen saanut on uskomatonta nykypäivän Suomessa.

Se kaikki saa minut lamaantumaan ja pyörimään, vain oman mitättömyyteni ympärillä. Koen itseni täysin epäonnistuneeksi ihmiseksi, minun verorahanikaan eivät kelpaa. En voi ketään muuta elämästäni syyttää, olen tehnyt pelkkiä vääriä ratkaisuja. Ilman avioliittoani Ilkan kanssa en olisi tässä tilanteessa, yritykseni voisi hyvin ja minä voisin ainakin paremmin. Oli ihan omaa hulluuttani sekaantua sellaiseen ihmiseen, kun Ilkka oli. Toisaalta kaikki jotka ovat narsistin kohdanneet tietäävät, että parisuhteessa toinen osapuoli voi joutua täysin pois raiteiltaan ja lopuksi ikää sairauseläkkeelle. Pahimmillaan narsisti sairastuttaa ympäristönsä.

Häpeän kuitenkin sitä, että olen ollut niin hölmö, että joku ihminen on päässyt tuhoamaan elämääni niin pahasti. Jos olisin työntänyt hänet pihalle heti, kun näin miten sekopää hän oli, niin olisin säästynyt paljolta. Mutta joku hiivatin moraali kielsi minua eroamasta heti, vaan halusin yrittää loppuun asti. Hyvä ettei minulle tullut siinä loppu.

Kuka on työkykyinen

Olen pohtinut monta päivää tuota työkyvyttömyyttäni syvän masennuksen takia. Ensin tunsin iloa ja ylpeyttä, että olen pystynyt sietämään sairauttani niin hyvin, että jaksoin työelämässä koko ajan. Sitten mieleeni on hiipinyt kauhukuva, että minä itse olen yritykseni pomo, kuka minulle tulee sanomaan, että et kykene työhösi. Voihan olla, että jos olisin ollut isossa työyhteisössä ja toisella työssä joku olisi kiinnittänyt huomiota sairauteeni ja todennut etten kuulu työelämään.

Toisaalta, jos olisin ollut ihan onneton työpaikallani, niin asiakkaat olisi kaikonnut ja niin ei ole käynnyt. Mietin niiden vuosien aikana usein, etten oikein jaksa mennä töihin ja nukuin kaikki vapaa-ajan, mutta aina kuitenkin menin. Ehkä pitkä yrittäjäura teki minusta niin sitkeän etten edes osannut ajatella sairauslomalle jääntiä. Toisaalta tiesin sen myös, että jos jään pitkälle sairauslomalle yritykseni on mennyttä ja minulta menee työpaikka. Jos muutkin sairastuneet olisivat sen asian edessä aika moni yrittäisi vain raahautua työhön.

En missään nimessä tarkoita, että ihmisten pitäisi kestää sairaana työelämässä. Sen kuitenkin haluan tuoda esiin miten eriarvoisessa asemassa yrittäjä on, kuin työntekijä. Kun Suomessa siirtyy yrittäjäksi menettää tavallaan sosiaaliturvastaan osan, pienen yrityksen toimibta on niin paljon kiinni yrittäjän omasta työpanoksesta ettei yritys pärjää ilman omistajaansa. Tietysti tämä on ammatinvalinta kysymys ja minä itse olen sisäistänyt sen jo vuosia sitten, mutta uudelle yrittäjälle se saattaa olla aika yllätys. Nyt, kun olen ongelmissa verottajan kanssa huomaan myös ettei yrittäjällä ole todellakaan oikeutta sairastaa. Olen saanut kuulla niin epämiellyttäviä ja loukkaavia kommentteja tuon miehen suusta jonka kanssa olen verojen maksusopimuksesta keskustellut. Eli verottajan silmissä yrittäjällä ei ole ihmisarvoa.

Jatkuva kipu

Nyt kun sain tuon lääkärintodistuksen kymmenen vuotta kestäneestä syvästä mesennuksesta ajattelin heti, että sairastinhan saman aikaisesti ohutsäieneuropatiaa. Samapa tuo mikä minut teki työkyvyttömäksi, mutta ohutsäieneuropatia ei ole mikään vähättelyn aihe. Tietysti nämä kaksi sairautta masennus ja ohutsäieneuropatia pahensivat toinen toistaan. Minähän sai kipuklinikan fysiatrilta diagnoosin ohutsäieneuropatia vasta 2008, vaikka se vaivasi minua jo 2000- vuodesta lähtien. Tauti on kuitenkin vasta nyt tullut tunnetuksi, niin sain vaivoilleni nimen vasta paljon jälkeenpäin.

Ohutsäieneuropatia aiheuttaa lähes jatkuvaa kovaa kipua ja hermosärkyä sekä väsymystä. Minulle jalat ovat olleet pahimmat ja onneksi en ole ylävartalossa ja käsissä kokenut kipuja juuri ollenkaan. Jalkasäryt oli aluksi joka öisiä ja valvoin aina aamuyön kivussa ja kuumotuksessa. Jalat olivat todella levottomat ja tuskaiset. Onneksi nykyään Tramal lääkitys aika hyvin tehoaa kipuun.

Jatkuva kipu kuluttaa ja masentaa joten se edes auttoi syvän masennuksen lisääntymistä. Samalla masennus ja väsymys lisäsi kipuja ja särkyjä. Se oli aika kamala kierre ja jossain välissä uskoin etten ikinä voi siitä selvitä. Kipuunkin alkaa jotenkin tottua, etten enää pidä sitä niin dramaattisena. En enää jaksa huomioida sitä ja ajatella sitä, vaan se alkaa automaattisesti työntyä takaalalle. Nyt kun tiedän, että tuskin kipu loppuu koskaan ja vietän lopun elämääni näin. Niin ajattelen, että särje sitten perkele, kun et puheesta huoli. He halua antaa sille valtaa ja voin vakuutta, että kipuunkin voi tottua ja sen kanssa oppii elämään.

Psykoanalyysi

Näin jälkeenpäin voin sanoa, etten olisi ikinä selvinnyt syvästä masennuksestani ellen olisi käynyt säännöllisesti psykiatrin vastaanotolla. Näin maallikon on vaikea selvitellä termejä mikä on terapiaa, mikä psykoanalyysianja voihan olla, että psykoanalyysi on niin vanha nimitys ettei sitä enää käytetä. Joka tapauksessa kävin 2-3 viimeistä vuotta tapaamisissa 3 kertaa viikossa ja aloitin käynnit aikanaan käynnillä pari kertaa kuussa.

Siinä vaiheessa, kun selvisi, että aviomiehelläni on toinen perhe muualla ja hän itse makasi hengityskoneessa teholla sovittiin, että alan käymään kolme kertaa viikossa vastaanotolla. Uskoisin, että tuo tiuha käynti auttoi myös minua pysymään työelämässä. Tiedän, että se kuulostaa ihan tosi suurelta käynti määrältä ja ystäväni kyllä sitä kritisoi. Kalliiksihan se tuli,koska maksoin kaiken itse. Siitä olenkin katkera, että miksi psykiatrini ei ikänä kertonut, että voisin hakea Kelan maksamaa terapiaa ainakin vuodeksi.

En kuitenkaan koskaan kokenut turhaksi käydä psykiatrilla niin usein. Jos nyt ravaisin siellä kolme kertaa viikossa en varmaan keksisi mitään puhuttavaakaan. Silloin se siis oli erittäin tarpeellista, joka kerta mennessäni olin ihan täynnä asiaa. Se oli loistava tapa purkaa pahaaoloa ja se piti minut työkykyisenä. Opin myös niin paljon itsestäni ja samalla myös ihmisestä yleensä, että se terapia oli varsinainen elämän yliopisto.

Masennus

Tarvitsin lääkärintodistusta todistamaan työkuntoani viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Palasin pitkästä aikaa tutun psykiatrini luo joka sen pystyi kirjoittamaan. Kävinhän hänen vastaanotollaan kymmenen vuotta enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Hän kirjoitti todistukseen, että olen ollut vuodesta 1999-2010 hänen hoidossaan vaikean masennuksen vuoksi. Lisäten vielä, että olisin tarvinnut useita ja pitkiä sairaslomia, mutten yrittäjyyteni takia voinut niitä vastaan ottaa.

Tuntui aika kamalalta lukea lyhyt, tyly todistus, että olen ollut kymmenen vuotta työkyvytön. Ensimmäiseksi tulee mieleen, että minkähänlaista olisi, jos olisin työkykyinen. Tiedän voivani jo paljon paremmin, mutta terve en missään tapauksessa ole vieläkään. En ymmärrä miten olen kyennyt roikkumaan työelämässä siinä tilanteessa, kun suurin osa muista syvän masennuksen kokeneista eivät ehkä koskaan enää pysty työelämään. En oikeastaan vieläkään tajua mitä kaikkea minulle on viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunut. Elämä on ollut niin sekavaa ja olen ollut kuin unessa etten oikeastaan osaa vielä edes analysoida mitä minulle oikein on tapahtunut.

Psykiatrini puhui myös pitkään siitä, että minun kannattaisi tehdä kirja elämästäni tai tulla muuten julki kertomaan narsismin puolison tarinaa. Tarinani on niin erikoinen ja uskomaton, että yli kolmekymmentävuotta psykiatrinani toiminut lääkärikään ei ole koskaan vastaavaan törmännyt. Nythän olen jo hiukan kirjoittamisen alussa, kun tämä blogi on aloitettu. Se jää nähtäväksi mitä muuta tästä syntyy.

Ainakin voin todistettavasti sanoa ettei syvä masennus aina johda työkyvyttömyyteen eikä sairauseläkkeeseen. Työhön kykeneminenkin on mahdollista riippuen tietenkin työstä ja monesta muusta tilanteesta. Omalta kohdaltani on ollut ehdottomasti parempi, että olen pysynyt työelämässä. Jos olisin kymmenen vuoden sairastamisen jälkeen palaamasta työelämään en tiedä miten se onnistuisi. Meidän yhteiskunnassa ihminen myös leimattaisiin niin sekopääksi, jos olisi ollut masennuksen takia pois työstä, että sekin tekisi palaamisen vaikeaksi.