Mietin tässä omia asenteitani ja palaan taas tuohon kateuteen. Olen tosiaan joskus luullut etten ole ollenkaan kateellinen ihminen, mutta se ei pidä paikkaansa. Minua ärsyttää muutamat ihmiset, yleensä naiset ja mielessäni mustamaalaan heitä. Olen yrittänyt selittää tätä monella muulla asialla, että ne nyt vaan ovat niin ärsyttäviä ihmisiä. Pakko kuitenkin myöntää, että olen kateellinen.
Kateus ei synny rahasta, kenenkään taloudellinen menestys ei saa minua kateelliseksi. Yleensä pahin kateus tulee koulutuksesta ja menestyksestä työelämässä. Ihailen suuresti älykkyyttä ja sekin aiheuttaa joskus kateutta, mutta en muista, että se olisi minua ärsyttänyt, vaan koen suurta kunnioitusta älykkäitä ihmisiä kohtaan. Siinä tulee taas tämä vastakkaisasettelu älykkyys ja tyhmyys. Oma alemmuuteni liittyy aina siihen, että pelkään olevani tyhmenpi, kuin itse tiedostankaan.
Kateus saa niin monia muotoja, että sitä ei ole aina helppo tunnistaa. Usein olen myös kateellinen jonkun perheelämästä ja lapsista. Nykyään itselläni on kotiasiat hyvin ja minullakin on hyvä mies. Kuitenkin, kun katson joitakin pariskuntia joilla on takana parikymmentävuotinen avioliitto ja vaimo saa kannustusta mieheltään, niin olen todella kateellinen. Toisaalta taitaa olla niin, että näitä liittoja on häviävän vähän. Olen myös kateelinen lapsista, tuntuu ärsyttävältä, kun joku kehuu lapsiaan ja osallistumisia heidän harrastuksiinsa yms. silloin minusta tuntuu, että olen jäänyt todella paljosta paitsi.
Tuo kateus on tunne, minkä kanssa minun on tehtävä työtä. Se on ruma tunnetila joka vaan syö energiaa ja tekee minusta ilkeän ihmisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti