Anoppia kerrakseen

Vielä jotenkin kierrän aihetta, että alkaisin kirjoittamaan exaviopuolisostani Ilkasta. Sopivaa tunnelmaa odotellessa voinkin kertoa hänen äidistään eli exanopistani. Siinä vasta nainen, jos en olisi ollut ihan sokea, minun olisi pitänyt juosta karkuun ja kovaa, kun hänet näin. Hän oli ollut työssään määräävässä asemassa ja jäänyt hiljattain eläkkeelle. Appiukko oli ihan alistettu tassukka, joka puhui vain jos kysyttiin.

Se on myös sanottava Ilkan puolustukseksi ettei sellaisen äidin kanssa voi pysyä terveenä. Kun hän tuli ensimmäistä kertaa luokseni hän katsoi kaikki kaapit läpi, otti astioita keittiön kaapista ja katsoi valoa vasten oliko ne puhtaita. Sitten hän nappasi keittiön tuolin alleen ja tutki keittiön kaapin päälykset. Minä en voinut, kuin tuijottaa järkytyksestä. Ilkka ja appiukko eivät sanoneet mitään ihan, kuin käytös olisi ollut täysin normaalia. He jäivät yöksi meille, koska tulivat 500 kilometrin takaa. Rouvalla oli oma kahvinkeitin mukana, koska hän epäili ettei muusta kahvinkeittimestä tule sellaista kahvia, kun hän halusi. Myös oma vessapaperi oli mukana, koska hän oli pelännyt, että käytin jotain halpahallin vessapaperia. Onneksi sattui vahingossa olemaan samaa merkkiä, mitä hän itse käytti. Silloin opin, että vessapaperissakin merkkitietoisuus on valttia.

Nainen oli kyllä ihan hullu, eikä häntä hillinnyt kukaan. Sinä lauantaina, kun hän oli meillä uutisoitiin, että Alkossa oli ollut pieni erä valkoviiniä, jossa oli ollut jotain lipeää tms. mukana ja ne pyydettiin palauttamaan Alkoon. Hänelle tuli ihan hepuli, luulin sitä ensiksi vitsiksi,kun hän vaati, että Ilkka lähtisi kyselemään paikallisesta Alkosta, noin kahdenkymmenen kilometrin päästä, että olisiko hän voinut sitä juoda vahingossa. Kyselin viattomana oliko hän juonnut valkoviiniä milloin viimeksi, siitä oli kuulemma monta kuukautta, mutta hän epäili jos sitä olisi jotenkin vahingossa joutunut hänen juomiinsa. En ymmärtänyt juttua ollenkaan, sitten hän alkoi veivaaman puhelinta ja soitti ties minne Alkon palvelunumeroihin ja tivasi voiko valkoviiniä joutua muulla tavoin elimistöön, kuin juomalla.

Voitte rakkaat lukijat kuvitella, että silloin ei paljon naurattanut, mutta näin jälkikäteen ne hölmöläisen touhut, mitä sen naisen kanssa koin on tosi huvittavia. Hän myös pelkäsi koko ajan, että häneltä varastetaan jotain. Komensin Ilkaa auttamaan äitinsä kassin kannossa, kun he lähtivät meiltä. Tilanne oli ihan kummallinen, kun en tiennyt, että hänen kasseihinsa ei saa koskea kukaan muu. Hän ilmeisesti epäili, että oma poika tulee yht'äkkiä hulluksi ja lähtee juoksemaan kassin kanssa ja varastaa sen. Myöhemmin vasta kuulin, että hän ei linja-autossa matkustaessaan antanut laittaa matkalaukkua auton alakertaan, vaan halusi ottaa sen viereensä penkille. Meille tullessaan he joutuivat vaihtamaan pikavuoroa ja kuski olisi ystävällisesti kantanut matkalaukun toiseen autoon. Siitä oli tullut sanomista, koska hän ei voinut mitenkään luottaa siihen, että kuski ei olisi lähtenyt matkalaukun kanssa lätkimään. Niin hulluja vainoharhaisia pelkoja en ole koskaan kenelläkään tavannut.

Voin vielä toistenkin hauskuttaa teitä jutuilla tästä persoonallisesta anopistani, mutta yhdellä kertaa en enempää jaksa.

Elämää yksinään

Kun avoliittoni Aarnen kanssa vihdoinkin loppui pääsin elämään rauhassa omaa elämääni kahden kissani kanssa. Alkuun se oli hyvin vaikeaa ja ilman hyvää, rakasta ystävääni Maikkia en olisi jaksanut. Maikin oma elämän tilanne oli muuttunut, hän jäi leskeksi aivan silmänräpäyksessä, kun miehensä kuoli sydänkohtaukseen. Me kumpikin tarvitsimme toisiamme ja minä en ainakaan tiedä miten olisin selvinnyt ilman häntä.

Hyvät ystäväni Maikki ja Pirkko ovat olleet kullan arvoisia elämäni raskaina aikoina, ilman ystävien tukea en olisi selvinnyt. Huomatkaa siis, että pystyn myös löytämään terveitä ihmissuhteita ja tavallisen persoonan omaavia ihmisiä. Jos nimittelisinkin aina kaikkia muita narsisteiksi, niin olisi helppo nähdä, että itsehän sellainen olen.

Erotessani uskoin, että Mikko jakaisi elämäni, kun saisin eron selväksi. Näin ei kuitenkaan käynyt, hänellä ei varmaan ollutkaan ihan tosi tarkoitus, vaikka minä niin kuvittelin. Nyt myös ajattelen, että se oli suuri onni etten päätynyt hänen puolisokseen. Yksin eläminen ei ollut kivaa, koin itseni hyvin turvattomaksi ja kaipasin hellyyttä ja kosketusta. Niinä vuosina vietin kuitenkin uuden teini-iän ja varsinkin, kun Maikki selvisi pahimmasta surustaan riekuimme kapakoissa ihan tarpeeksi. Toisaalta sekin oli onni, että sellainen vaihe on ollut, ei ainakaan tarviste katua ettei ole saanut rillutella. Nyt en lähtisi kapakkaan mistään hinnasta.

Sinkkunaisen elämä ei ollut minulle sopivaa, kärsin kumppanin puutteesta koko ajan. Ensimmäinen etelän matka yksin oli aikamoinen kynnys ylitettäväksi, mutta tulihan sekin tehtyä. Etupäässä kuitenkin vietin lomat Maikin kanssa ja kävimme yhdessä matkoilla. Uskon, että aika harva on loppujen lopuksi sinkku omasta halustaan, kysymys on siitä ettei sopivaa kumppania vaan löydy.

Lapsuudenystävä

Ensimmäinen lapsuudenystäväni oli myös jollakin tapaa persoonallisuushäiriöinen. Hän vaikutti elämääni todella paljon, koska hän pompotteli minua koko keskikoulu ajan. Tutustuin Tiinaan, kun menin keskikouluun, hän oli ns.paremman perheen tytär. Hänen johdattelemaan elämäni lähti ihan sivupoluille, lapselle kaverien merkitys ja vaikutus on ihan totaalinen.

Minulla, kun ei ollut sisaruksia kiinnyin Tiinaan kovasti ja ihailin hänen rohkeaa luonnettaan. Varmaan yksi syy ystävyyteemme oli, että hän oli minun vastakohta ja sai siten suuren arvon silmissäni. Itse olin tosi ujo ja arka maalaistyttö, joka lähdin isoon kaupungin kouluun 11-vuotiaana. Kaikki oli hirveän pelottavaa ja koulussa oli 800 oppilasta, se oli siis todella iso koulu. Tiina oli rohkea tekemään kaikkea, eikä tuntenut mitään arkuutta edes opettajia kohtaan. Nyt aikuisena ymmärrän, että hän oli jotenkin rajaton, ilmeisesti hänellä oli joku häiriö, mutta ei niitä vielä silloin tutkittu. Hän oli myös loputtoman itsekäs ja oman etunsa tavoittelija. Hän ehkä valittsi minut ystäväkseen ihan hyväksi käytön takia, koska minulla oli aina rahaa käytössäni.

Tiina pärjäsi koulussa oikein hyvin, mutta hän aina yllytti minua jättämään tahtävät tekemättä ja läksyt lukematta. Itse hän kyllä teki kaiken, vaikka valehteli minulle ettei tee. Koulumenestykseni oli paljon hänestä kiinni, en ollut mikään hyvä oppilas. Siihen aikaan vielä vaikutti myös paljon, että minä olin köyhän, kouluttamattoman perheen lapsi ja Tiinan äiti oli maisteri. Tiinan äiti korosti sitä asiaa todella usein, mikä näin jälkikäteen kuulostaa ihan halveksittavalta ja sivistymättömältä ihmisten jaoittelulta. Tiinalla ei ollut mitään moraalia ja hän varasteli tavaroita kavereiltaan. En koskaan saa tietää miten paljon hän loppujen lopuksi varasti minulta, koska enhän alkuun mitenkään voinut uskoa sitä. Minulle varastaminen oli täysin poissuljettu asia.

Teini-ikään tultuamme huomasin, ettei Tiinalla ollut mitää seksuaalisia rajoitteita. Hän ilmeisesti meni sänkyyn ihan kenen kanssa vaan. Hän oli oikea pikku hutsu, joka pukeutui todella paljastavasti ja tyrkytti suorastaan itseään. Hänen poikaystävänsä liikkui kaupungin pikkurikollisjengissä ja sitä kauttahan minäkin löysin poikaystäväni Aarnen. Vihaan Tiinaa edelleen ja ajattelen, että se yksi ystävyys on pilannut elämääni paljon. Olisin myös toivonnut, että opettajat jotka näkivät tilanteen olisivat puuttuneet siihen ja auttaneet minua pois Tiinan vallasta. Siihenkin varmaan vaikutti nuo yhteiskunnalliset erot mitkä 70-luvullakin vielä jakoi ihmisiä. Kävin viimeisen luokan kahteen kertaan ja pääsin eri luokalle, kuin Tiina ja eroon hänen manipuloinnistaan. Koulumenestykseni muuttui ihan täysin, kun sain olla omillani pärjäsin paljon paremmin. Minä siis ajauduin narsistien valtaan ihan pienestä pitäen ja sitä ilmiötä tässä yritänkin selvittää mikä saa ihmisen toimimaan niin.

Hulluja liikenteessa

Moni autoilija on varmaan elämänsä aikana kironnut miten hulluja ihmisiä on liikenteessä ja miten he vaarantavat muut ja itsensä. Aarne oli juuri tälläinen todella hullu. Hän oli valtansa huipulla, kun hän sai kiusata minua ja muita liikenteessä. Minulla oli ajokortti ja ajoin vielä kuorma-autokortin heti täytettyäni kahdeksantoista ja Aarnella oli vain henkilöautokortti, niin se oli verinen loukkaus hänelle. Hän ei koskaan antanut minun ajaa autoa eli en koskaan hänen kanssaan oppinut autonajoa.

Hän piti valtaa minuun myös sillä tavoin, että en päässyt liikkumaan ilman häntä ja olin hänestä riippuvainen. Auto oli hänen vallankäytön väline, useaan otteeseen hän yritti työntää minut liikkuvasta autosta ulos. Hän nautti kaahaamisesta ja siitä, että minä pelkäsin hänen kyydissään. Hän ei ollenkaan tajunnut vaarantavansa myös oman henkensä, kun hänestä oli niin kivaa pelotella minua ja säikäytellä muuta liikennettä. Hän koki kaikki muut autoilijat vihollisikseen joita piti kiusata.

Jos hän yhtään koki, että joku yritti kiilata tai etuilla häntä, niin hänen piti kostaa. Oli samantekevää mihin olimme matkalla, kun hänen piti jarrutella ja kiusata toista autoilijaa ja ajella auton perässä puolen metrin päässä. Hän saattoi ajella monta kymmentä kilometriä viittäkymppiä satasen rajoituksella, vaan kiusatakseen toisia eikä tahtonut päästää ketään ohitse.

Jos joskus liikenteessä mietitte, että onko joku kuski ihan hullu, niin voin kokemuksella sanoa, että aivan varmasti näin voi olla.

Aloittamisen vaikeus

Olen nyt pitkään kirjoitellut nuoruuden avoliitostani ja Aarnesta, mutta en tahdonpäästä aiheesta eteenpäin. Haluaisin jo Aarnesta irti, ei hänestä ole paljon enempää sanottavaa tässä vaiheessa. Jotenkin en saa ottetta seuraavasta elämänvaiheestani, avioliitosta Ilkan kanssa.

Se oli niin kauheaa ja sekaista aikaa elämässäni etten oikein halua sitä näköjään muistella. Varmaankin myös häpeän sitä ja se aiheuttaa itseinhoa, koska olin siinä liitossa ihan omaa naivia tyhmyyttäni. Tein niin monia asioita väärin, että muistelemalla sitä vaihetta elämässäni joudun muistamaan omat mokani. Olisi aina paljon helpompaa, kun voisi vaan syyttää toista, mutta enhän minä ollut mikään tahdoton uhri, vaan aikuinen ihminen jonka olisi pitänyt osata huolehtia itsestään.

Suhteessani Aarneen voin aina vedota siihen, että olin viisitoistavuotias lapsi, kun tapasimme ja helppo manipuloitava. Ilkan kanssa naimisiin mennessä olin kolmekymmentäviisi ja jo paljon kokenut aikuinen nainen. En vaan halunut uskoa kenestäkään mitään pahaa, enkä kai oikeasti edes tiennyt, että niin pahoja ihmisiä olikaan, kun Ilkka oli. Hän erosi Aarnesta siinä, että hän oli joissakin asioissa äärettömän älykäs. Hän myös tuhosi minua suunnitelmallisesti, mikään ei ollut sattumaa, vaan hän oli etukäteen suunnitellut kaikki tekemisensä.

Sairasta kateutta

Exavopuoliso Aarne oli niin kateellinen ihminen, etten samanlaista toista tiedä. Olenhan kertonut, että hän ei mitenkään ollut työssään kunnianhimoinen tai eteenpäin pyrkivä. Hän halusi päästä aina mahdollisimman helpolla ja koki aina, että työpaikka riistää häntä. Koskaan hän ei suostunut ylitöihin, eikä mihinkään joustoihin työpaikallaan.

Hän oli sitä mieltä, että kaikki ihmiset jotka oli jotenkin menestyneet elämässä olivat saaneet sen aikaan vääryydellä. Hän ei nähnyt mitään yhtäläisyyttä siinä, että jos ponnisteli ja kouluttautui ja sai hyvinpalkatun työn, että se olisi omaa ansiota. Noin kerran viikossa hän joutui suorastaan "kateusshokkiin". Hän alkoi paasaamaan, vaikka jostain ihan tuntemattomasta kaupunginvaltuutetusta miten helpolla se pääsee ja miten rahaa tulee eikä tarvitse mitään tehdä. Hän lietsoi itsensä suorastaan orgasmiin, kun hän kuvitteli miten toiset rikastui jollain vääryydellä. Ääni kohosi ja vapisi, kun hän paasasi jonkun hyvästä asemasta ja siihen ei ollut vastaan väittämistä.

Ilmeisesti hän oli oppinut sen kotiperheeltään ja hän luuli kaikkien olevan samaa mieltä. Hän oli kateelinen aivan kaikesta ja oli vakuuttunut, että ihmiset leuhkivat asioista juuri hänelle. Jos joku ajoi hienolla autolla hänen ohitseen, niin hänen mielestään tuo aivan vieras ihminen näyttelee autoaan hänelle.

Ne oli minulle aivan ennen kokemattomia tunneryöppyjä, kun itse en ole erityisen kateellinen ja olen ihan tyytyväinen omaan elämääni. Minusta oli omituinen ajatus ettei kukaan menestynyt omilla ansioillaan. Hänen mielestään ei kukaan professori saanut hyvää palkkaa se takia, että hän oli älykäs ja kouluttautunut, vaan sen takia, että hän oli jollain vippaskonstilla päässyt asemaansa. Koskaan hän ei ajatellut lähtevänsä opiskelemaan eteenpäin ja hankkinut parempaa ammattia, vaan hänen mielestään sillä edetään, kun uhataan vetää työnantajaa turpaan ellei palkkaa koroteta.

Stressiä ja hätäännystä

Eilen kerroinkin, että äitini vanheneminen alkaa jo näkyä ja hän entistä enemmän turvautuu minuun ja puolisooni. Tällä viikolla olen selvästi huomannut ettei hän oikein kestäisi enää stressiä. Vanhenmillani on ollut kissaongelmia, he ovat kissaihmisä niin, kuin minä ja puolisonikin. Heillä on kaksi vanhaa kissaa jotka ovat jo yli kaksikymmentä ja pari nuorempaa.

Toinen noista vanhuksista nimeltään Paavo oli satuttanut häntänsä ulkona, vanhempani asuvat maalla ja vanhuskissat ulkoilevat vapaasti. Ilmeisesti joku toinen kissa oli purrut hännän tyveen. Tietysti oli sunnuntai-ilta ja lääkäriä yleensä vaikea löytää. Onneksi tuonne Kuopion lähelle on tullut isompi eläinlääkäriasema, joka on auki jatkuvasti. Vanhemmillani oli sunnuntai-iltana paljon vieraita eikä he pystyneet itse lähtemään kissaa viemään. Äitini oli ihan poissa tolaltaan, kun hän soitti minulle. En millään saanut selvää mitä oli tapahtunut, oliko he itse satuttaneet itsensä vai kissoistako oli kysymys.

Hän oli ihan hengästynyt ja sekava, että tulkaa heti tänne ja hakekaa Paavo, hän laittaa sen kantokoriin jo odottamaan. Tottakai minäkin olin huolissani ja ilman muuta lähdimme avuksi ja siitä taas kiitos nykyiselle puolisolleni, että hän lähti mukaan ilman mitään jupinoita enkä joutunut ajamaan yksistäni. Paavo käyttäytyi automatkan tosi hyvin ja hän ei ollut ollenkaan kivuloinen. Tietysti pelkäsin mitä tästä oikeen tulee kestääkö parikymppinen katti enää hoitoja.

Onneksi kaikki meni hyvin, eläinlääkäri kehui Paavon hyvää kuntoa, nukutti hänet ja tikkasi hännän. Nyt pitää antaa viikon verran antibioottia ja kipulääkettä ja suihkuttaa häntää. Äitini on aivan selvästi täysin pois tolaltaan kissan hoidon takia. Meille kissan hoitaminen pitäisi olla jo niin rutiinia, kun sitä on aina tehty. Tosin onhan se huoli ja suru, kun rakas kaveri sairastaa. Äitini on kuitenkin ihan stressaantunut, hän ei muista mitään ja kuvaillee Paavon olotilaa ihan ahdistuneeksi ja kamalaksi eli hän puhuu itsestään, koska Paavon vointi on hyvä ja hän on esimerkillisen rauhallinen potilas. Aina kun autan lääkkeiden annossa äitini ihan tärisee hermostumisesta ja hengästyy, kuin maratoonari. Mihinkään hän ei uskalla lähteä, vaikka Paavo nukkuu suurimman osan päivää aivan rauhallisesti.

Äitini ei ilmeisesti uskalla oikein nukkua, kun hän pelkää, että Paavolle sattuu yön aikana jotain. Hän myös syyllistää itseään koko ajan, ettei hän osaa hoitaa Paavoa kunnolla ja pelkää, että se kärsii hänen hoidossaan. Ihan epärealistisia ajatuksia, Paavo saa ihan ylenpalttista huomiota ja hoitoa. Äitini ei ole koskaan suhtaunut tällaisessa tilanteessa näin, kissojen kanssa on ollut paljon vakavampiakin tilanteita ja kissan lääkitseminen on meille rutiinia, vaikka ei ihan helppoa. Jotenkin äitini on tullut todella lapselliseksi.