Oman onnensa nojassa

Minulle on ollut käsittämätöntä miten välinpitämättömästi äitini on suhtautunut sairastumisiini. Noiden hedelmöityshoitojen jälkeen olin pitkään todella sairas. Hyperstimulaation jälkeen vatsaontelooni vuosi verta puolisen vuotta, koska munasoluja oli poimittu niin valtavasti, eikä jäljet oikein parantuneet. Minulta poimittiin yhteensä 19 munasolua ja sekin jo kertoo, että joku meni ihan päin helvettiä minun hoidossani.

Nivelkivut vaivasi minua pitkään tuon hyperstimulaation jälkeen, ennen kuin reuma selvisi. Sopivaa lääkitystä etsittiin vuosikausia, kun mikään ei sopinut. Söin sellaista lääkettä, kun Somadrill comp, se on jo nykyään poistettu markkinoiltakin. Sain siitä epileptisenkohtauksen tyyppisiä kohtauksia.

Kerran ollessani yksin kotona, niin äitini tuli poikkeamaan kylässä. Muistan, että olin juuri ottanut iltalääkkeet ja tein ruokaa. Aloin vapista ja täristä ja jalat meinasi mennä alta. Sain itseni juuri ja juuri raahattua sohvalle ennen kuin taju katkesi. Muistan, että äitini kauhistuneena tuijotti minua ja sitten ryntäsi ovesta ulos ja lähti karkuun kotiinsa.

Makasin ehkä tunnin verran sohvalla, täysin mistään tietämättömänä, kun sitten heräilin ja yritin kuulostella mitä minulle oikein tapahtui. Olin ihan hyvässä kunnossa hirveän väsynyt vaan ja päätin mennä vasta aamulla työterveyslääkäriin. Isäni soitti parin tunnin kuluttua ja kyseli olinko elossa, kun äitini sanoi, että pyörryin.

Tuntuu ihan käsittämättömältä, että kaikki muut ihmiset olisivat soittaneet ambulanssin, mutta oma äitini lähti karkuun. Äitini myös on aina hävennyt sitä, että minulla on reuma. Sitähän ei näy ulospäin, se ei ole niin paha, mutta äitini ei halua, että siitä puhutaan kenellekään. Hänestä on häpeällistä ja jotenkin hänen huonouttaan, että hänen lapsensa on sairas.

Ymmärrän myös narsisteja

Koko ajan moitin ja haukun narsistisia lähimmäisiäni, mutta ymmärrän myös sen ettei kukaan tahallaan haluaisi saada persoonallisuushäiriötä. Kaikilla läheisilläni on hyvä syy miksi he olivat narsisteja ja kukaan heistä ei asialle itse mitään voinut.

Kummatkin vanhemmistani ovat syntyneet sodan aikana, isäni -37 ja äitini -41. Uskon, että sodalla oli paljon merkitystä heidän elämässään. Omat isovanhempani äidin puolelta tunsin hyvin ja enkä usko, että heidän kasvatuksensa olisi saanut aikaan narsismia äidissäni. Sota-aika oli vaan niin raskasta, että se vääristi elämän. Pappani kertoi usein miten järkyttävää oli, kun hän palasi sodasta ja äitini oli kolmevuotias ja hän alkoi ajaa pappaa pois. Ei lapsi ymmärtänyt ollenkaan miksi joku vieras mies tuli heidän kotiinsa, äitini oli elännyt kaksistaan oman äitinsä kanssa.

Tilanne oli outo kaikille, pappani oli varmaan ihan riekaleita, kun oli maannut viisi vuotta bunkkereissa ja juoksuhaudoissa. Mummuni oli taas tehnyt raskasta työtä ja ilmeisesti teki lapsensa eteen mitä vaan. Kaikki kolme oli ihan oudon tilanteen edessä eikä se ollut kenenkään vika. Isovanhempani oli hyviä vanhempia vielä minullekin ja pappani oli poikkeuksellisen lapsirakas mies ikäluokassaan. Joten ainoaksi syyksi äitini kylmään persoonaan jää nuo sodan tuomat kauhut.

Siinä näkee hyvin, miten kamalaa sota on. Seitsemänkymmentä vuotta sitten olleet tapahtumat vaikuttavat vieläkin nykypäivän ihmisissä. Minä kärsin vieläkin äitini kyvyttömyydestä myötätuntoon, joka on sanoisinko "sotavamma".

Tappavaa masennusta

Kerroin lopettaneeni masennuslääke Cymbaltan tosi äkkiseltään, kun en kestänyt hikoilu. Kun aloiti lääkityksen, en mitenkään ihmeemmin huomannut, että se olisi vähentänyt masennusta. Sen pois jättäminen taas lisäsi masennuksen moninkertaiseksi.

Niin syvää masennusta en ole koskaan kokenut aiemmin. Onneksi tiesin, että se oli aivojen kemiaa ja elämän tilanteeni oli hyvä, joten kestin sen masennuksen. Kuitenkin, nyt ymmärrän miksi ihmiset ajautuu itsemurhaan. Pelkäsin jopa ajaa autoa, kun ajattelin jos vahingossa vippaan itseni vastaantulijan alle. Pelkäsin siis, mutten lopettanut autolla ajamista.

Koin niin voimakkaasti olevani taakka muille ihmisille ja perheelleni, että teen heille palveluksen jos tapan itseni. Nyt kun tätä kerron, älkää vaan kukaan ajattele, että nyt sellaista harkitsisin. Minä en tee itsemurhaa, koska osaan hakea apua ajoissa ja minulla on hyvä suhde puolisooni.

Olen usein miettinyt, että jos ihmisellä ei ole mitään kokemusta masennuksesta ja kokee sen tappavan syvänä, niin hän voi ajautua itsemurhaan, vaan siksi, että ajatusmaailma masentuneella on niin vääristynyt. Sitä ihan oikeasti kokee, että kaikki muut ihmiset pääsevät helpommalla, jos minä kuolen. Sen tuntee niin voimakkaasti, että kun rakastaa läheisiään tekee heille sen palveluksen, että ottaa hengen itseltään.

Olen myös kokenut terapiassa sen, että itsemurhasta ei saanut puhua. Se oli niin paheksuttava aihe, että ammattiauttajat ottavat heti nyrpeän ja vihaisen ilmeen ettei sellaisia saa puhua. Heille ilmeisesti opetetaan, että kun he suhtautuvat oikein negatiivisti, niin asiakaskin huomaa ettei saa tehdä itsemurhaa.

Masentavaa

Sitä en ole vielä kertonut, että itsellänikin on selvä taipumus masennukseen. Se voi olla ihan periytyvä ominaisuus, tai johtuu traumaattisesta lapsuudestani. Olen kärsinyt siitä ihan lapsesta asti, mutta nyt aikuisena ja terapian jälkeen kykenen erittelemään sitä.

Nytkään minulla ei ole mitään erityistä syytä masentua. Syksy ja sateet aiheuttaa aina enemmän kipuja ja särkyjä, mutta niitäkin osaan lääkitä. Varmasti kyseessä on pimeän ajan masennus. Minulla on yksi kamala kokemus masennuslääkkeestä, sain Cymbalta nimistä lääkettä lähinnä kivunpoistoon. Se tiedettiin ettei se oikein sovi yhteen nykyisen reumalääkitykseni kanssa, vaan vaarana on saada serotoniinisyndrooma. Ihan siihen asti tilanne ei mennyt, kai elimistöni lääkesekoitukseen tottui. Hikoilu ja sydämentykytys oli kyllä raivostuttavaa.

Kun olin pari kuukautta syönnyt Cymbaltaa se vähän helpottikin masennustani, mutta en tajunnut sen sivuvaikutuksia. Ihmettelin, miksi vatsani on koko ajan niin täyden tuntuinen etten pystynyt nukkumaan pitkälläni, kuin muutaman tunnin. Aamuyöstä oli pakko mennä nojatuoliin nukkumaan,sitä tein pari vuotta. Sitten tuli tämä edellinen helle kesä ja melkein tukehduin hikoiluuni. Lämmönsäätely oli aivan sekaisin.

Jätin tosi nopealla aikataululla lääkkeen pois, tiesin, että se pitää tehdä pikkuhiljaa, mutta hikoilu oli niin sietämätöntä. Kun olin ollut syömättä Cymbaltaa muutaman viikon, pystyin taas nukkumaan pitkälläni. Eli lääke aiheutti vatsaani sen täyttävän tunteen, joka teki hengenahdistusta.

Viikonloppun ahdistus

Viikonloppuna minulle on usein tullut outo tunne, alan jotenkin surra menneisyyttäni. Se tosin on selvästi helpottamaan päin, kun nykyinen parisuhteeni on niin hyvä.

Menneisyydessäni pahimmat ajat oli aina viikonloppuna, ensimmäinen avopuolisoni oli yleensä kännissä viikonlopun. Aina toivoin, että hän vetäisi sen verran, että sammuisi. Tietysti kännissä hän oli vielä oikukkaampi, hän myös yritti pakottaa minua juomaan. Senkin jutun ymmärsin vasta jälkeenpäin, kun puhuin siitä psykiatrilleni. Joskus alkoholistit haluavat, että kumppanikin alkoholisoituu.

Onneksi pystyin pitämään pintani ja alkoholin kulutukseni jäi aika vähiin. Jos ihmisen pitää pelätä kumppaninsa takia viikonloppuja tai juhlapyhiä, silloin pitäisi hälytyskellojen soida. Jotain on pahasti vialla silloin parisuhteessa, itse en sitä tajunnut aikanaan. Sitten kaikki menikin liian pitkälle ja meinasin kuolla.

Hyperstimulaatio

Kamalampia elämäni vaiheita on lapsettomuushoitojen aika. Olin yksityisellä klinikalla hoidossa ja se maksoi mansikoita, mutta minua hoidettiin todella huonosti. Pidän ihan sen klinikan virheenä, että sain hyperstimulaation. yritän selittää mikä se on niin kuin itse sen ymmärrän. Hyperstimulaatio on hormoonien yliannostustilanne, mikä on vaarallinen tilanne ja voi johtaa kuolemaan. Elimistö menee täysin epätasapainoon ja eri elimet eivät enää toimi yhteen.
Vatsaonteloon alkaa kerääntyä nestettä mikä voi mennä niin pahaksi, että se alkaa painaa keuhkoja ja ihminen alkaa tukehtumaan. Pahassa tapauksessa joudutaan tekemään reikä vatsaan ja valuttamaan neste ulos. Muuta hoitoa ei ainakaan kymmenen vuotta sitten ollut, kuin laittaa nestettä suoneen ja piti juoda litratolkulla. Samalla pistettiin nesteenpoistolääkettä lihakseen ja tavallaan huuhdellaan elimistöä. Muuta ei voi, kun antaa kipulääkettä ja toivoa, että elimistö palaa raiteelleen.

Kivut siinä on kovat, mutta minulle se ilmeisesti laukaisi reuman koska silloin alkoi pahimmat nivelkivut. Yleensä kun muut valittavat kovia kipuja vatsassa ja kohdussa, minulla oli sietämätön jalkasärky. Muistan aina sen päivän, kun jouduin sairaalaan. Olin senkin asian kanssa hyvin yksin, mieheni oli työmatkalla tai varmaankin taas jonkun naisen luona.

Minulle oli torstaina siirretty alkiot kohtuun ja silloin jo sanottiin, että minun on oltava täysin paikallani, koska nestettä oli kertynyt vatsaonteloon. Näin jälkeenpäin tiedän ettei niitä alkioita olisi edes saanut siirtää siinä tilanteessa. Kipuilin koko viikonlopun yksin kotona, sain ihan paniikin omaisia pelkotiloja, kun kivut oli niin ylivoimaisia. Sunnuntaina loppui jo virtsan tulo ja maanantai aamuna menin sairaalaan. Muistan miten jokainen auton nykäisy aiheutti repivän tuska-aallon.

Sairaalassa minun määrättiin heti paikalleen, koska tilanne oli jo hengenvaarallinen. Olin aivan puulla päähän löyty, en ollenkaan tiennyt mistään hyperstimulaatioista ja en ollut koskaan kuullutkaan, että hedelmöityshoidot  voisivat olla vaaraksi hengelle. olin ihan poissa tolaltani, en tiennnyt miten olisin ollut, itkin vaan. En myöskään ymmärtänyt kaikkea mitä hoitajat minulle sanoivat, jotkut olivat hyvin vihaisia, kun pyysin lisää kipulääkettä.

Tunsin niin syvää yksinäisyyttä ja kuoleman pelkoa, etten varmaan sitä ikinä unohda. Se oli niin epäoikeuden mukaista, ettei mieheni edes tullut katsomaan minua, eikä kukaan muukaan, ei edes äitini vaivaitunut. Olin ihan shokissa, ajattelin, että minähän olin vaan halunnut lasta ja nyt makaankin kuoleman kielissä sairalassa. En pystynyt ymmärtämään miksi niin kävi.

Jälkikäteen ajateltuna klinikan olisi pitänyt kertoa hoitojen aloituksen yhteydessä, että tällainenkin mahdollisuus  voi olla. Sairaalan lääkäri paheksui kovasti sitä mitä minulle oli tehty, hänen mukaansa tilanne oli ollut jo näkyvissä silloin, kun alkion siirto tehtiin. Sitten, kun otin asian puheeksi klinikalla, niin he kielsivät kaiken.

Nyt en enenpää jaksa kertoa tästä aiheesta jatkan sitten tunnempana.

Monenlaisia hulluja

Olen usein ajatellut, että julkisuuden henkilöissä on varmaan aika paljon persoonahäiriöisiä. Varsinkin politiikassa ja esiintyvissä taiteilijoissa. Kaiken huippu on tämä Libyan Gadaffi. Tänään kuuntelin jotain uutislähetystä ja Gadaffi oli antanut ääniviestin Syyriasta, että hänen hallintonsa voi hyvin ja kapinalliset ovat melkein kukistetut.

Narsisti on kamala perheenjäsenenä, mutta valyionpäämiehenä sellainen pystyy tuhoamaan kokonaisia kansoja. Historiassa on monta sellaista jotka eivät ole olleet mielestäni ollenkaan terveitä mieleltään. Hitler, Stalin, Mengele, Göring vain muutamia mainitakseni.

Usein ajattelin puolisoistani, että on suuri onni ettei heillä ole enempää valtaa. Kumpikin oli ihmisiä, jotka olisivat heti väriin käyttäneet valtaansa, jos olisivat tipankin saaneet. Tämä myös oli yksi syy miksi halveksin kumpaakin he eivät pystyneet muuhun, kuin oman etunsa tavoitteluun.

Varmaan pääsin kummastakin helpommin eroon, kun näin koko ajan heissä sen halveksittavan puolen. Ei sellaista parisuhdetta pysty rakentamaan, kun ei voi toista arvostaa ja kunnioittaa ihmisenä. Nyt, kun olen terveessä suhteessa, voin sanoa arvostavani nykyistä miestäni. Hän on mieleltään hyvä, ei koskaan vahingoittaisi toista ihmistä. Hän myös kykenee ajattelemaan asioita toistenkin ihmisten näkökulmasta. Narsistin yksi ominaisuus onkin etteivät he kykene asettumaan toisen ihmisen asemaan.