Kamalampia elämäni vaiheita on lapsettomuushoitojen aika. Olin yksityisellä klinikalla hoidossa ja se maksoi mansikoita, mutta minua hoidettiin todella huonosti. Pidän ihan sen klinikan virheenä, että sain hyperstimulaation. yritän selittää mikä se on niin kuin itse sen ymmärrän. Hyperstimulaatio on hormoonien yliannostustilanne, mikä on vaarallinen tilanne ja voi johtaa kuolemaan. Elimistö menee täysin epätasapainoon ja eri elimet eivät enää toimi yhteen.
Vatsaonteloon alkaa kerääntyä nestettä mikä voi mennä niin pahaksi, että se alkaa painaa keuhkoja ja ihminen alkaa tukehtumaan. Pahassa tapauksessa joudutaan tekemään reikä vatsaan ja valuttamaan neste ulos. Muuta hoitoa ei ainakaan kymmenen vuotta sitten ollut, kuin laittaa nestettä suoneen ja piti juoda litratolkulla. Samalla pistettiin nesteenpoistolääkettä lihakseen ja tavallaan huuhdellaan elimistöä. Muuta ei voi, kun antaa kipulääkettä ja toivoa, että elimistö palaa raiteelleen.
Kivut siinä on kovat, mutta minulle se ilmeisesti laukaisi reuman koska silloin alkoi pahimmat nivelkivut. Yleensä kun muut valittavat kovia kipuja vatsassa ja kohdussa, minulla oli sietämätön jalkasärky. Muistan aina sen päivän, kun jouduin sairaalaan. Olin senkin asian kanssa hyvin yksin, mieheni oli työmatkalla tai varmaankin taas jonkun naisen luona.
Minulle oli torstaina siirretty alkiot kohtuun ja silloin jo sanottiin, että minun on oltava täysin paikallani, koska nestettä oli kertynyt vatsaonteloon. Näin jälkeenpäin tiedän ettei niitä alkioita olisi edes saanut siirtää siinä tilanteessa. Kipuilin koko viikonlopun yksin kotona, sain ihan paniikin omaisia pelkotiloja, kun kivut oli niin ylivoimaisia. Sunnuntaina loppui jo virtsan tulo ja maanantai aamuna menin sairaalaan. Muistan miten jokainen auton nykäisy aiheutti repivän tuska-aallon.
Sairaalassa minun määrättiin heti paikalleen, koska tilanne oli jo hengenvaarallinen. Olin aivan puulla päähän löyty, en ollenkaan tiennyt mistään hyperstimulaatioista ja en ollut koskaan kuullutkaan, että hedelmöityshoidot voisivat olla vaaraksi hengelle. olin ihan poissa tolaltani, en tiennnyt miten olisin ollut, itkin vaan. En myöskään ymmärtänyt kaikkea mitä hoitajat minulle sanoivat, jotkut olivat hyvin vihaisia, kun pyysin lisää kipulääkettä.
Tunsin niin syvää yksinäisyyttä ja kuoleman pelkoa, etten varmaan sitä ikinä unohda. Se oli niin epäoikeuden mukaista, ettei mieheni edes tullut katsomaan minua, eikä kukaan muukaan, ei edes äitini vaivaitunut. Olin ihan shokissa, ajattelin, että minähän olin vaan halunnut lasta ja nyt makaankin kuoleman kielissä sairalassa. En pystynyt ymmärtämään miksi niin kävi.
Jälkikäteen ajateltuna klinikan olisi pitänyt kertoa hoitojen aloituksen yhteydessä, että tällainenkin mahdollisuus voi olla. Sairaalan lääkäri paheksui kovasti sitä mitä minulle oli tehty, hänen mukaansa tilanne oli ollut jo näkyvissä silloin, kun alkion siirto tehtiin. Sitten, kun otin asian puheeksi klinikalla, niin he kielsivät kaiken.
Nyt en enenpää jaksa kertoa tästä aiheesta jatkan sitten tunnempana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti