Koko ajan moitin ja haukun narsistisia lähimmäisiäni, mutta ymmärrän myös sen ettei kukaan tahallaan haluaisi saada persoonallisuushäiriötä. Kaikilla läheisilläni on hyvä syy miksi he olivat narsisteja ja kukaan heistä ei asialle itse mitään voinut.
Kummatkin vanhemmistani ovat syntyneet sodan aikana, isäni -37 ja äitini -41. Uskon, että sodalla oli paljon merkitystä heidän elämässään. Omat isovanhempani äidin puolelta tunsin hyvin ja enkä usko, että heidän kasvatuksensa olisi saanut aikaan narsismia äidissäni. Sota-aika oli vaan niin raskasta, että se vääristi elämän. Pappani kertoi usein miten järkyttävää oli, kun hän palasi sodasta ja äitini oli kolmevuotias ja hän alkoi ajaa pappaa pois. Ei lapsi ymmärtänyt ollenkaan miksi joku vieras mies tuli heidän kotiinsa, äitini oli elännyt kaksistaan oman äitinsä kanssa.
Tilanne oli outo kaikille, pappani oli varmaan ihan riekaleita, kun oli maannut viisi vuotta bunkkereissa ja juoksuhaudoissa. Mummuni oli taas tehnyt raskasta työtä ja ilmeisesti teki lapsensa eteen mitä vaan. Kaikki kolme oli ihan oudon tilanteen edessä eikä se ollut kenenkään vika. Isovanhempani oli hyviä vanhempia vielä minullekin ja pappani oli poikkeuksellisen lapsirakas mies ikäluokassaan. Joten ainoaksi syyksi äitini kylmään persoonaan jää nuo sodan tuomat kauhut.
Siinä näkee hyvin, miten kamalaa sota on. Seitsemänkymmentä vuotta sitten olleet tapahtumat vaikuttavat vieläkin nykypäivän ihmisissä. Minä kärsin vieläkin äitini kyvyttömyydestä myötätuntoon, joka on sanoisinko "sotavamma".
Olet oikeassa, kaikilla on jokin syy narsismiin. Mutta tämä on kuienkin niin vääriin muille ihmisille. Minäkin ymmärrän, mutta kampailen vihan ja surun tunteiden kanssa. Miksi juuri minua aina ne löytää? Vai olisiko oikeampi sanoa, miksi minä aina hakeuden sellaisten ihmisten seuraan? Läheisriippuvainen pershäiriö hakeutuu hyväksikäyttäjän pershäiriöisen luo. Ja toinen alkaa käyttää hyväkseen, kun toinen sallii, vaikkakin tahattomasti.
VastaaPoista