Minulle on ollut käsittämätöntä miten välinpitämättömästi äitini on suhtautunut sairastumisiini. Noiden hedelmöityshoitojen jälkeen olin pitkään todella sairas. Hyperstimulaation jälkeen vatsaontelooni vuosi verta puolisen vuotta, koska munasoluja oli poimittu niin valtavasti, eikä jäljet oikein parantuneet. Minulta poimittiin yhteensä 19 munasolua ja sekin jo kertoo, että joku meni ihan päin helvettiä minun hoidossani.
Nivelkivut vaivasi minua pitkään tuon hyperstimulaation jälkeen, ennen kuin reuma selvisi. Sopivaa lääkitystä etsittiin vuosikausia, kun mikään ei sopinut. Söin sellaista lääkettä, kun Somadrill comp, se on jo nykyään poistettu markkinoiltakin. Sain siitä epileptisenkohtauksen tyyppisiä kohtauksia.
Kerran ollessani yksin kotona, niin äitini tuli poikkeamaan kylässä. Muistan, että olin juuri ottanut iltalääkkeet ja tein ruokaa. Aloin vapista ja täristä ja jalat meinasi mennä alta. Sain itseni juuri ja juuri raahattua sohvalle ennen kuin taju katkesi. Muistan, että äitini kauhistuneena tuijotti minua ja sitten ryntäsi ovesta ulos ja lähti karkuun kotiinsa.
Makasin ehkä tunnin verran sohvalla, täysin mistään tietämättömänä, kun sitten heräilin ja yritin kuulostella mitä minulle oikein tapahtui. Olin ihan hyvässä kunnossa hirveän väsynyt vaan ja päätin mennä vasta aamulla työterveyslääkäriin. Isäni soitti parin tunnin kuluttua ja kyseli olinko elossa, kun äitini sanoi, että pyörryin.
Tuntuu ihan käsittämättömältä, että kaikki muut ihmiset olisivat soittaneet ambulanssin, mutta oma äitini lähti karkuun. Äitini myös on aina hävennyt sitä, että minulla on reuma. Sitähän ei näy ulospäin, se ei ole niin paha, mutta äitini ei halua, että siitä puhutaan kenellekään. Hänestä on häpeällistä ja jotenkin hänen huonouttaan, että hänen lapsensa on sairas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti