Lapsettoman tunteet

Nyt joku voisi luulla, että olen syvästi katkera siitä, että jäin lapsettomaksi. En sitä kuitenkaan ole. Senkin asian sain vaan jotenkin purettua itsestäni ulos.

Kun tapasin nykyisen mieheni, olisimme halunneet lasta yhdessä. Olin kuitenkin jo sen ikäinen, ja reuman takia huonokuntoinen, ettemme sitten enää lähteneet mihinkään hoitoihin. Ja nyt on hyvä näin, kummallekin, meillä on kolme kissaa, jotka korvaavat lapset. Ymmärrän myös, että jos olisin hankkinut vielä yli nelikymppisenä lapsen, ja olisin nyt leikki-ikäisen äiti en oli todellakaan jaksanut. Oma sairauteni, kuluttaa sen verran voimia, että vaikka se ei muussa näykkään, niin tiedän itse etten olisi ollut enää hyvä äiti.

Silloin, kun tuo kaikki oli vielä tuoretta tuskaa, ennen avioeroani, olisi halunut hakata, ja potkia miestäni, Ilkkaa. En koskaan käynyt häneen käsiksi, ja hän ei ollut fyysisesti väkivaltainen, mitä hän aina kyllä muisyi korostaa. Minun raivoni oli niin tukehduttava, etten ymmärrä miten pystyi olemaan lyömättä häntä. Hän eli koko avioliittomme ajan kaksoiselämää, enkä ollenkaan hoksannut, että hänellä oli vakio tyttöystävä muualla, eikä tuo tyttöystävä tiennyt minusta. Että sellainen sankari.