Olin hyvin nuori, kun tapasin ensimmäisen avomieheni. Hän oli paljon pahempi, kuin toinen. Pelkäsin häntä koko yhdessäoloajan. Suhteemme päättyi siihen, että hän yritti tappaa minut kuristamalla.
Hänestä näen vieläkin painajaisia, ja kuristumisen tunnetta en unohda koskaan. Aina, kun näen elokuvissa, että jotakin kuristetaan, tunnen sen kurkussani, ja hengityksessäni. Vaikka niistä tapahtumista on kaksikymmentä vuotta, en koskaan unohda sitä kauhistuttavaa pelkoa, missä elin.
Olin 17v, kun tapasin tämän miehen, sanotaan nyt häntä vaikka Aarneksi. Hän oli minua monta vuotta vanhempi, ja siksikin sai minusta helposti yliotteen. En siinä iässä ikinä ollut edes kuullut narsismista, saati sitten käsittänyt sellaisesta mitään. Tällä aikuisen järjellä tiedän, että Aarne käyttäytyi alkuhetkistä lähtien ihan tyypillisen narsistin tapaan. Minulla olisi pitänyt soida kaikki hälytyskellot, mutta en sitä lapsellisuuttani ymmärtänyt.
Hänellä oli rikostekisteri ja hänet oli tuomittu rattijuoppoudesta jo kaksi kertaa. Minulle se oli kauhistus, koska en ollut ikinä ollut rikosten kanssa tekemisissä. Siitä olen ylpeä, ettei hän ikinä saanut minua luopumaan moraalikäsityksistäni, ja pysyin aina irti kaikesta rikollisesta. Ilman minua Aarnesta olisi tullut taparikollinen, hän oli jo hyvää vauhtia siihen menossa parikymppisenä.
Hänestä voin suoraan sanoa, että hän oli paha. Tietysti ihmisessä on monta puolta, mutta hän kykeni pahuuteen ja se oli hänen elämän tapansa. Hän oli jo kotiperheessään oppinut ihan kummallisia toimitatapoja. Väkivalta oli vastaus kaikkeen, kosto oli hänen mielestään aina oikeutettua.
Nyt kun alan taas miettimään elämääni hänen kanssaan, niin pelkään, että painajaiset palaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti