Katsoin elokuvaa sukeltajista joilla oli ongelmia veden alla. Heti mielleeni tuli tunne siitä, millaiselta tuntuu, kun vetää vettä henkeensä. Opin Aarnen kanssa jo heti alkuvaiheessa ettei hänen kanssaan pidä mennä uimaan. Hänestä oli aivan välttämätöntä yrittää hukuttaa uimakaverinsa.
Hän yritti sitä kaikille, kukaan hänen harvoista tutuistaan ja vanhoista koulukavereistaan ei meidän mökillä ollessaan meneen uimaan yhtäaikaa hänen kanssaan. Kaikki olivat sen kokeneet ja se oli kamalaa. Aarnen mielestä se oli suorastaan hauskaa, kun ihmiset pelkäsi häntä. Se myös aiheutti sen ettei meillä enää ollut ketään ystäviä. Minun vanhat ystävät ja koulukaverit pitivät häntä sen verran hulluna etteivät halunee häntä tavata.
Toinen pelon aihe oli etten koskaan mennyt parvekkeelle hänen kanssaan. Se oli myös hänelle välttämätöntä, että piti yrittää pudottaa toinen parvekkeelta. Varsinkin matkustaessa hotelli huoneissa oli usein parveke, mutta sen pidin tarkasti mielessäni, että sinne en mennyt.
Nyt, kun muistelen oli lukemattomia tapoja mitä yhteiselomme aikana opin, että säilyisin hengissä. Nyt jälkikäteen tuntuu ihan omituiselta miten ihmeessä kukaan on sellaista sietänyt. Jos lukisin tätä jonkun muun tarinana pitäisin kertojaa jo ihan tyhmänä, miksi ihmeessä ei häipynyt mokomasta ansasta. Se onkin niin kamalaa, että narsisti lamauttaa kumppaninsa niin, ettei hän pysty enää tekemään mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti