Se on kummallista, että vielä tässä iässä odottaa jotain tukea ja myönteisyyttä vanhemmiltaan. Vaikka kaikki elämäni kokemukset ovat osoittaneet ettei äitini kykene myötätuntoon aina vaan odotan jotain muuta. En millään tahtoisi uskoa, että on ihan totta ettei vanhempani halua minulle mitään hyvää ja pitävät minua epäonnistuneena ihmisenä. Koko ajan odotan, ettänihme tapahtuisi ja he myöntäisivät miten mukava ihminen minä olen.
Se on vain uskottava, että niin ei käy. Kiusaan vaan itseäni turhalla toiveella ja pahoitan mieleni aina vaan pahemmin, kun saan epäempaattiset teot silmilleni. Minun pitäisi jo pystyä eriytymään vanhemmistani niin ettei heidän sanansa pääsisi loukkaamaan minua. Se on sanottava Ilkan ja Aarnen puolesta, että he kumpikin kauhistelivat miten pahasti minun vanhempani minua kohtelee. Jopa heille se oli hämmennyksen aihe, kun eivät olleet uskoneet, että joku voi kohdella niin pahasti omaa lastaan.
Muille ihmisille vanhempani on tosi mukavia ja minullekin silloin, kun vieraampia ihmisiä on läsnä. He ovat hyvä esimerkki siitä ettei koskaan tiedä kenen kotona on helvetti. He ovat hyvin pidettyjä ihmisiä ja heillä on laaja sosiaalinen verkosto ja ovat loistavia seuraihmisiä. Tiedän , että jos minä toisin julki tämän pahan puolen kukaan ei uskoisi minua, vanhempanihan on niin mukavia muiden mielestä. Se tekeekin vielä kamalammaksi oman kokemukseni, kun näen miten hyvin he käyttäytyvät muita kohtaan ja sitten kun selkä kääntyy ovat itse piruja. Se on ollut minulle sellainen oppi, että aina kun tapaan oikein supermukavan ihmisen tai, pariskunnan epäilen heti, että mitäköhän kauheuksia heillä kotona tapahtuu.
Paljon on helpottanut, kun nykyinen puolisoni jaksaa minua lohduttaa ja on helpompaa, kun joku toinenkin mäkee asian toisen puolen. Joskus itselle on tullut ihan skitsofeerinen olo, että minä olen väärässä, pahat tapahtumat ovat vaan minun kuvitelmaani. Varsinkin, kun vanhempani pitävät kaikkia lapsuuteni kamalia muistikuvia valheina.
Hei Anneli! Eksyin tänne blogiisi kun teen opiskelutyötä narsismin uhreista ja valitettavasti voin siihen tuoda omankin näkökulman. Olin avoliitossa 8 vuotta narsistin kanssa ja kaksi viimeistä vuotta täyttä helvettiä. Onneksi meille ei siunaantunut lapsia. Suhteen päättymisestä on kulunut 2,5 vuotta ja vähitellen olen saanut itseni rakennettua uudelleen, ehkä. Olen saanut tunnevamman se on selvää, uutta parisuhdetta en ole uskaltanut edes miettiä, nyt tuntuu hyvältä ja vahvaltakin olla yksin. Joskus olen miettinyt ja mietin edelleenkin, pitäiskö hakea kuitenkin ulkopuolista apua ja taas toisaalta, elämä on melko hyvissä kantimissa tällä hetkellä. Mutta siis, kiitos kun jaksat kirjoittaa blogia. Tuntuu surulliselta huomata, että meitä on monta, mutta myös helpottavalta huomata, ettemme ole yksin! Voimia Sinulle elämääsi! -S
VastaaPoistaMinun entinen avomieheni haukkui minua kotona mistä milloinkin, jopa siitä jos olin liian rauhallinen ja lempeä, tai jos nukuin liian hyvin, ihan mistä tahansa. Lammas, luuseri, lehmä ja niin edelleen.
VastaaPoistaKarmeinta oli juurikin se että muiden läsnäollessa hän kehui minua jopa ylenpalttisesti, neroksi, maailman kauneimmaksi... Kukaan ei olisi uskonut mitä kotona tapahtui.
Nyt kun olen alkanut purkamaan tätä vyyhtiä varovasti lähimmilleni, edelleen kohtaan epäuskoisia kommentteja. Kun erosimme, koin vain valtavaa helpotusta että pääsin hänestä eroon ja jätin vaikeat asiat käsittelemättä. En puhunut hänestä pahaa yhteisille ystävillemme, halusin kunnioittaa häntä kaikesta huolimatta ja antaa hänen aloittaa uusi elämänsä rauhassa. Jälkeenpäin olen kuullut että hän on valehdellut yhteisille ystävillemme minusta vaikka mitä eron jälkeen ja edelleen vuosien jälkeenkin. Mikä toki selittää sen että jotkut ystäväni ovat valitettavasti ottaneet minuun etäisyyttä.