Anoppia kerrakseen

Vielä jotenkin kierrän aihetta, että alkaisin kirjoittamaan exaviopuolisostani Ilkasta. Sopivaa tunnelmaa odotellessa voinkin kertoa hänen äidistään eli exanopistani. Siinä vasta nainen, jos en olisi ollut ihan sokea, minun olisi pitänyt juosta karkuun ja kovaa, kun hänet näin. Hän oli ollut työssään määräävässä asemassa ja jäänyt hiljattain eläkkeelle. Appiukko oli ihan alistettu tassukka, joka puhui vain jos kysyttiin.

Se on myös sanottava Ilkan puolustukseksi ettei sellaisen äidin kanssa voi pysyä terveenä. Kun hän tuli ensimmäistä kertaa luokseni hän katsoi kaikki kaapit läpi, otti astioita keittiön kaapista ja katsoi valoa vasten oliko ne puhtaita. Sitten hän nappasi keittiön tuolin alleen ja tutki keittiön kaapin päälykset. Minä en voinut, kuin tuijottaa järkytyksestä. Ilkka ja appiukko eivät sanoneet mitään ihan, kuin käytös olisi ollut täysin normaalia. He jäivät yöksi meille, koska tulivat 500 kilometrin takaa. Rouvalla oli oma kahvinkeitin mukana, koska hän epäili ettei muusta kahvinkeittimestä tule sellaista kahvia, kun hän halusi. Myös oma vessapaperi oli mukana, koska hän oli pelännyt, että käytin jotain halpahallin vessapaperia. Onneksi sattui vahingossa olemaan samaa merkkiä, mitä hän itse käytti. Silloin opin, että vessapaperissakin merkkitietoisuus on valttia.

Nainen oli kyllä ihan hullu, eikä häntä hillinnyt kukaan. Sinä lauantaina, kun hän oli meillä uutisoitiin, että Alkossa oli ollut pieni erä valkoviiniä, jossa oli ollut jotain lipeää tms. mukana ja ne pyydettiin palauttamaan Alkoon. Hänelle tuli ihan hepuli, luulin sitä ensiksi vitsiksi,kun hän vaati, että Ilkka lähtisi kyselemään paikallisesta Alkosta, noin kahdenkymmenen kilometrin päästä, että olisiko hän voinut sitä juoda vahingossa. Kyselin viattomana oliko hän juonnut valkoviiniä milloin viimeksi, siitä oli kuulemma monta kuukautta, mutta hän epäili jos sitä olisi jotenkin vahingossa joutunut hänen juomiinsa. En ymmärtänyt juttua ollenkaan, sitten hän alkoi veivaaman puhelinta ja soitti ties minne Alkon palvelunumeroihin ja tivasi voiko valkoviiniä joutua muulla tavoin elimistöön, kuin juomalla.

Voitte rakkaat lukijat kuvitella, että silloin ei paljon naurattanut, mutta näin jälkikäteen ne hölmöläisen touhut, mitä sen naisen kanssa koin on tosi huvittavia. Hän myös pelkäsi koko ajan, että häneltä varastetaan jotain. Komensin Ilkaa auttamaan äitinsä kassin kannossa, kun he lähtivät meiltä. Tilanne oli ihan kummallinen, kun en tiennyt, että hänen kasseihinsa ei saa koskea kukaan muu. Hän ilmeisesti epäili, että oma poika tulee yht'äkkiä hulluksi ja lähtee juoksemaan kassin kanssa ja varastaa sen. Myöhemmin vasta kuulin, että hän ei linja-autossa matkustaessaan antanut laittaa matkalaukkua auton alakertaan, vaan halusi ottaa sen viereensä penkille. Meille tullessaan he joutuivat vaihtamaan pikavuoroa ja kuski olisi ystävällisesti kantanut matkalaukun toiseen autoon. Siitä oli tullut sanomista, koska hän ei voinut mitenkään luottaa siihen, että kuski ei olisi lähtenyt matkalaukun kanssa lätkimään. Niin hulluja vainoharhaisia pelkoja en ole koskaan kenelläkään tavannut.

Voin vielä toistenkin hauskuttaa teitä jutuilla tästä persoonallisesta anopistani, mutta yhdellä kertaa en enempää jaksa.

Elämää yksinään

Kun avoliittoni Aarnen kanssa vihdoinkin loppui pääsin elämään rauhassa omaa elämääni kahden kissani kanssa. Alkuun se oli hyvin vaikeaa ja ilman hyvää, rakasta ystävääni Maikkia en olisi jaksanut. Maikin oma elämän tilanne oli muuttunut, hän jäi leskeksi aivan silmänräpäyksessä, kun miehensä kuoli sydänkohtaukseen. Me kumpikin tarvitsimme toisiamme ja minä en ainakaan tiedä miten olisin selvinnyt ilman häntä.

Hyvät ystäväni Maikki ja Pirkko ovat olleet kullan arvoisia elämäni raskaina aikoina, ilman ystävien tukea en olisi selvinnyt. Huomatkaa siis, että pystyn myös löytämään terveitä ihmissuhteita ja tavallisen persoonan omaavia ihmisiä. Jos nimittelisinkin aina kaikkia muita narsisteiksi, niin olisi helppo nähdä, että itsehän sellainen olen.

Erotessani uskoin, että Mikko jakaisi elämäni, kun saisin eron selväksi. Näin ei kuitenkaan käynyt, hänellä ei varmaan ollutkaan ihan tosi tarkoitus, vaikka minä niin kuvittelin. Nyt myös ajattelen, että se oli suuri onni etten päätynyt hänen puolisokseen. Yksin eläminen ei ollut kivaa, koin itseni hyvin turvattomaksi ja kaipasin hellyyttä ja kosketusta. Niinä vuosina vietin kuitenkin uuden teini-iän ja varsinkin, kun Maikki selvisi pahimmasta surustaan riekuimme kapakoissa ihan tarpeeksi. Toisaalta sekin oli onni, että sellainen vaihe on ollut, ei ainakaan tarviste katua ettei ole saanut rillutella. Nyt en lähtisi kapakkaan mistään hinnasta.

Sinkkunaisen elämä ei ollut minulle sopivaa, kärsin kumppanin puutteesta koko ajan. Ensimmäinen etelän matka yksin oli aikamoinen kynnys ylitettäväksi, mutta tulihan sekin tehtyä. Etupäässä kuitenkin vietin lomat Maikin kanssa ja kävimme yhdessä matkoilla. Uskon, että aika harva on loppujen lopuksi sinkku omasta halustaan, kysymys on siitä ettei sopivaa kumppania vaan löydy.

Lapsuudenystävä

Ensimmäinen lapsuudenystäväni oli myös jollakin tapaa persoonallisuushäiriöinen. Hän vaikutti elämääni todella paljon, koska hän pompotteli minua koko keskikoulu ajan. Tutustuin Tiinaan, kun menin keskikouluun, hän oli ns.paremman perheen tytär. Hänen johdattelemaan elämäni lähti ihan sivupoluille, lapselle kaverien merkitys ja vaikutus on ihan totaalinen.

Minulla, kun ei ollut sisaruksia kiinnyin Tiinaan kovasti ja ihailin hänen rohkeaa luonnettaan. Varmaan yksi syy ystävyyteemme oli, että hän oli minun vastakohta ja sai siten suuren arvon silmissäni. Itse olin tosi ujo ja arka maalaistyttö, joka lähdin isoon kaupungin kouluun 11-vuotiaana. Kaikki oli hirveän pelottavaa ja koulussa oli 800 oppilasta, se oli siis todella iso koulu. Tiina oli rohkea tekemään kaikkea, eikä tuntenut mitään arkuutta edes opettajia kohtaan. Nyt aikuisena ymmärrän, että hän oli jotenkin rajaton, ilmeisesti hänellä oli joku häiriö, mutta ei niitä vielä silloin tutkittu. Hän oli myös loputtoman itsekäs ja oman etunsa tavoittelija. Hän ehkä valittsi minut ystäväkseen ihan hyväksi käytön takia, koska minulla oli aina rahaa käytössäni.

Tiina pärjäsi koulussa oikein hyvin, mutta hän aina yllytti minua jättämään tahtävät tekemättä ja läksyt lukematta. Itse hän kyllä teki kaiken, vaikka valehteli minulle ettei tee. Koulumenestykseni oli paljon hänestä kiinni, en ollut mikään hyvä oppilas. Siihen aikaan vielä vaikutti myös paljon, että minä olin köyhän, kouluttamattoman perheen lapsi ja Tiinan äiti oli maisteri. Tiinan äiti korosti sitä asiaa todella usein, mikä näin jälkikäteen kuulostaa ihan halveksittavalta ja sivistymättömältä ihmisten jaoittelulta. Tiinalla ei ollut mitään moraalia ja hän varasteli tavaroita kavereiltaan. En koskaan saa tietää miten paljon hän loppujen lopuksi varasti minulta, koska enhän alkuun mitenkään voinut uskoa sitä. Minulle varastaminen oli täysin poissuljettu asia.

Teini-ikään tultuamme huomasin, ettei Tiinalla ollut mitää seksuaalisia rajoitteita. Hän ilmeisesti meni sänkyyn ihan kenen kanssa vaan. Hän oli oikea pikku hutsu, joka pukeutui todella paljastavasti ja tyrkytti suorastaan itseään. Hänen poikaystävänsä liikkui kaupungin pikkurikollisjengissä ja sitä kauttahan minäkin löysin poikaystäväni Aarnen. Vihaan Tiinaa edelleen ja ajattelen, että se yksi ystävyys on pilannut elämääni paljon. Olisin myös toivonnut, että opettajat jotka näkivät tilanteen olisivat puuttuneet siihen ja auttaneet minua pois Tiinan vallasta. Siihenkin varmaan vaikutti nuo yhteiskunnalliset erot mitkä 70-luvullakin vielä jakoi ihmisiä. Kävin viimeisen luokan kahteen kertaan ja pääsin eri luokalle, kuin Tiina ja eroon hänen manipuloinnistaan. Koulumenestykseni muuttui ihan täysin, kun sain olla omillani pärjäsin paljon paremmin. Minä siis ajauduin narsistien valtaan ihan pienestä pitäen ja sitä ilmiötä tässä yritänkin selvittää mikä saa ihmisen toimimaan niin.

Hulluja liikenteessa

Moni autoilija on varmaan elämänsä aikana kironnut miten hulluja ihmisiä on liikenteessä ja miten he vaarantavat muut ja itsensä. Aarne oli juuri tälläinen todella hullu. Hän oli valtansa huipulla, kun hän sai kiusata minua ja muita liikenteessä. Minulla oli ajokortti ja ajoin vielä kuorma-autokortin heti täytettyäni kahdeksantoista ja Aarnella oli vain henkilöautokortti, niin se oli verinen loukkaus hänelle. Hän ei koskaan antanut minun ajaa autoa eli en koskaan hänen kanssaan oppinut autonajoa.

Hän piti valtaa minuun myös sillä tavoin, että en päässyt liikkumaan ilman häntä ja olin hänestä riippuvainen. Auto oli hänen vallankäytön väline, useaan otteeseen hän yritti työntää minut liikkuvasta autosta ulos. Hän nautti kaahaamisesta ja siitä, että minä pelkäsin hänen kyydissään. Hän ei ollenkaan tajunnut vaarantavansa myös oman henkensä, kun hänestä oli niin kivaa pelotella minua ja säikäytellä muuta liikennettä. Hän koki kaikki muut autoilijat vihollisikseen joita piti kiusata.

Jos hän yhtään koki, että joku yritti kiilata tai etuilla häntä, niin hänen piti kostaa. Oli samantekevää mihin olimme matkalla, kun hänen piti jarrutella ja kiusata toista autoilijaa ja ajella auton perässä puolen metrin päässä. Hän saattoi ajella monta kymmentä kilometriä viittäkymppiä satasen rajoituksella, vaan kiusatakseen toisia eikä tahtonut päästää ketään ohitse.

Jos joskus liikenteessä mietitte, että onko joku kuski ihan hullu, niin voin kokemuksella sanoa, että aivan varmasti näin voi olla.

Aloittamisen vaikeus

Olen nyt pitkään kirjoitellut nuoruuden avoliitostani ja Aarnesta, mutta en tahdonpäästä aiheesta eteenpäin. Haluaisin jo Aarnesta irti, ei hänestä ole paljon enempää sanottavaa tässä vaiheessa. Jotenkin en saa ottetta seuraavasta elämänvaiheestani, avioliitosta Ilkan kanssa.

Se oli niin kauheaa ja sekaista aikaa elämässäni etten oikein halua sitä näköjään muistella. Varmaankin myös häpeän sitä ja se aiheuttaa itseinhoa, koska olin siinä liitossa ihan omaa naivia tyhmyyttäni. Tein niin monia asioita väärin, että muistelemalla sitä vaihetta elämässäni joudun muistamaan omat mokani. Olisi aina paljon helpompaa, kun voisi vaan syyttää toista, mutta enhän minä ollut mikään tahdoton uhri, vaan aikuinen ihminen jonka olisi pitänyt osata huolehtia itsestään.

Suhteessani Aarneen voin aina vedota siihen, että olin viisitoistavuotias lapsi, kun tapasimme ja helppo manipuloitava. Ilkan kanssa naimisiin mennessä olin kolmekymmentäviisi ja jo paljon kokenut aikuinen nainen. En vaan halunut uskoa kenestäkään mitään pahaa, enkä kai oikeasti edes tiennyt, että niin pahoja ihmisiä olikaan, kun Ilkka oli. Hän erosi Aarnesta siinä, että hän oli joissakin asioissa äärettömän älykäs. Hän myös tuhosi minua suunnitelmallisesti, mikään ei ollut sattumaa, vaan hän oli etukäteen suunnitellut kaikki tekemisensä.

Sairasta kateutta

Exavopuoliso Aarne oli niin kateellinen ihminen, etten samanlaista toista tiedä. Olenhan kertonut, että hän ei mitenkään ollut työssään kunnianhimoinen tai eteenpäin pyrkivä. Hän halusi päästä aina mahdollisimman helpolla ja koki aina, että työpaikka riistää häntä. Koskaan hän ei suostunut ylitöihin, eikä mihinkään joustoihin työpaikallaan.

Hän oli sitä mieltä, että kaikki ihmiset jotka oli jotenkin menestyneet elämässä olivat saaneet sen aikaan vääryydellä. Hän ei nähnyt mitään yhtäläisyyttä siinä, että jos ponnisteli ja kouluttautui ja sai hyvinpalkatun työn, että se olisi omaa ansiota. Noin kerran viikossa hän joutui suorastaan "kateusshokkiin". Hän alkoi paasaamaan, vaikka jostain ihan tuntemattomasta kaupunginvaltuutetusta miten helpolla se pääsee ja miten rahaa tulee eikä tarvitse mitään tehdä. Hän lietsoi itsensä suorastaan orgasmiin, kun hän kuvitteli miten toiset rikastui jollain vääryydellä. Ääni kohosi ja vapisi, kun hän paasasi jonkun hyvästä asemasta ja siihen ei ollut vastaan väittämistä.

Ilmeisesti hän oli oppinut sen kotiperheeltään ja hän luuli kaikkien olevan samaa mieltä. Hän oli kateelinen aivan kaikesta ja oli vakuuttunut, että ihmiset leuhkivat asioista juuri hänelle. Jos joku ajoi hienolla autolla hänen ohitseen, niin hänen mielestään tuo aivan vieras ihminen näyttelee autoaan hänelle.

Ne oli minulle aivan ennen kokemattomia tunneryöppyjä, kun itse en ole erityisen kateellinen ja olen ihan tyytyväinen omaan elämääni. Minusta oli omituinen ajatus ettei kukaan menestynyt omilla ansioillaan. Hänen mielestään ei kukaan professori saanut hyvää palkkaa se takia, että hän oli älykäs ja kouluttautunut, vaan sen takia, että hän oli jollain vippaskonstilla päässyt asemaansa. Koskaan hän ei ajatellut lähtevänsä opiskelemaan eteenpäin ja hankkinut parempaa ammattia, vaan hänen mielestään sillä edetään, kun uhataan vetää työnantajaa turpaan ellei palkkaa koroteta.

Stressiä ja hätäännystä

Eilen kerroinkin, että äitini vanheneminen alkaa jo näkyä ja hän entistä enemmän turvautuu minuun ja puolisooni. Tällä viikolla olen selvästi huomannut ettei hän oikein kestäisi enää stressiä. Vanhenmillani on ollut kissaongelmia, he ovat kissaihmisä niin, kuin minä ja puolisonikin. Heillä on kaksi vanhaa kissaa jotka ovat jo yli kaksikymmentä ja pari nuorempaa.

Toinen noista vanhuksista nimeltään Paavo oli satuttanut häntänsä ulkona, vanhempani asuvat maalla ja vanhuskissat ulkoilevat vapaasti. Ilmeisesti joku toinen kissa oli purrut hännän tyveen. Tietysti oli sunnuntai-ilta ja lääkäriä yleensä vaikea löytää. Onneksi tuonne Kuopion lähelle on tullut isompi eläinlääkäriasema, joka on auki jatkuvasti. Vanhemmillani oli sunnuntai-iltana paljon vieraita eikä he pystyneet itse lähtemään kissaa viemään. Äitini oli ihan poissa tolaltaan, kun hän soitti minulle. En millään saanut selvää mitä oli tapahtunut, oliko he itse satuttaneet itsensä vai kissoistako oli kysymys.

Hän oli ihan hengästynyt ja sekava, että tulkaa heti tänne ja hakekaa Paavo, hän laittaa sen kantokoriin jo odottamaan. Tottakai minäkin olin huolissani ja ilman muuta lähdimme avuksi ja siitä taas kiitos nykyiselle puolisolleni, että hän lähti mukaan ilman mitään jupinoita enkä joutunut ajamaan yksistäni. Paavo käyttäytyi automatkan tosi hyvin ja hän ei ollut ollenkaan kivuloinen. Tietysti pelkäsin mitä tästä oikeen tulee kestääkö parikymppinen katti enää hoitoja.

Onneksi kaikki meni hyvin, eläinlääkäri kehui Paavon hyvää kuntoa, nukutti hänet ja tikkasi hännän. Nyt pitää antaa viikon verran antibioottia ja kipulääkettä ja suihkuttaa häntää. Äitini on aivan selvästi täysin pois tolaltaan kissan hoidon takia. Meille kissan hoitaminen pitäisi olla jo niin rutiinia, kun sitä on aina tehty. Tosin onhan se huoli ja suru, kun rakas kaveri sairastaa. Äitini on kuitenkin ihan stressaantunut, hän ei muista mitään ja kuvaillee Paavon olotilaa ihan ahdistuneeksi ja kamalaksi eli hän puhuu itsestään, koska Paavon vointi on hyvä ja hän on esimerkillisen rauhallinen potilas. Aina kun autan lääkkeiden annossa äitini ihan tärisee hermostumisesta ja hengästyy, kuin maratoonari. Mihinkään hän ei uskalla lähteä, vaikka Paavo nukkuu suurimman osan päivää aivan rauhallisesti.

Äitini ei ilmeisesti uskalla oikein nukkua, kun hän pelkää, että Paavolle sattuu yön aikana jotain. Hän myös syyllistää itseään koko ajan, ettei hän osaa hoitaa Paavoa kunnolla ja pelkää, että se kärsii hänen hoidossaan. Ihan epärealistisia ajatuksia, Paavo saa ihan ylenpalttista huomiota ja hoitoa. Äitini ei ole koskaan suhtaunut tällaisessa tilanteessa näin, kissojen kanssa on ollut paljon vakavampiakin tilanteita ja kissan lääkitseminen on meille rutiinia, vaikka ei ihan helppoa. Jotenkin äitini on tullut todella lapselliseksi.

Ymmärrän äitiäni

Olen kertonut, että vanhempani ovat myös persoonahäiriöisiä. Enkä osaa sanoa onko molemmat vai onko isäni niin naristi, että hän on jo saanut äitini persoonan hajoamaan. Tunnen aina syyllisyyttä, kun moitin heitä. Muista elämäni narsisteista kertoessani en todellakaan tunne syyllisyyttä, että kerron heistä ruman totuuden. Vanhempieni kohdalla koen epävarmuutta, ehkä siksikin, että tunnen heidät, niin hyvin, että tiedän heistä hyviäkin puolia. Ja niin kuin sanottu syytän paljon heidän sota-ajan lapsuuttaan ja säälin heitä vammojensa takia.

Nyt varsinkin olen alkanut äitiäni sääliä ja huolestumaan hänen vanhenemisestaan. Hän on siksikin ristiriitainen persoona, että hän on ihan todella taiteilijaluonne. Elämän työnsä hän on tehnyt ihan muualla, mutta hänen olisi pitänyt saada olla taiteensa parissa. Hän tekee uskomattoman upeita savitöitä ja lasimosaiikki töitä. En voi, kun henkeäni haukkoa ne ovat niin upeita.

Hän on vasta seitsemänkymmnetä ja aivan terve, mutta nyt huomaan, että hän on vanhentunut. Hän hätääntyy ja turvautuu entistä selvemmin minuun. Uskoisin, että meidän suhteessa vielä käy niin, että hänestä tulee lapsi minulle, suhteemme kääntyy väärinpäin. Hänellä on selvästi ajatus, että minun kuuluu huolehtia hänestä.

Uhrin oireita

Pahasta olosta ihmiselle tulee monenlaisia oireita, jokainen reagoi jollain tavalla. Omalla kohdallani mietin onko nämä jatkuvat nivelkivut osittain psyykeperäisiä. Parhaille ystävillenikään en kehtaa enää valittaa, kun tuntuu, että olen valittanut samoja kipuja jo kymmenenvuotta.

Minulla oli menneisyydessä yksi hyvä esimerkki siitä miten ihminen sairastaa pahaamieltä ruumiillaan. Pidin muutama vuosi sitten tyylikursseja paikallisessa kansalaisopistossa ja samoihin aikoihin oli opettajana yksi puolituttu rouva. Tapasimme pari kertaa viikossa muutaman vuoden ja juttelimme usein. Tiesin, että hänellä oli erittäin vaikea perhe-elämä, hänen aviomiehensä oli ihan tunnettu pissapää kylässämme. Mies, joka eli kuin poikamies ja rillutteli kaikkien muiden naisten kanssa, kyllähän te tyypin tiedätte.

Tämä rouva, joka oli noin neljäkymmentä sairasti jatkuvasti, se oli jo ihan yleinen vitsin aihe. Aina, kun hänen kanssaan jutteli tuli sairauskertomusta tauotta ja koskaan hän ei ehtinyt edes kysyä mitä muille kuului. Hän oli ihan kiva ja sydämellinen ihminen, mutta ottanut jotenkin sairastajan roolin. Hänellä oli vaikka mitä vaivoja ja kukaan ei oikeastaan uskonut hänellä mitään olevankaan. Milloin hänen selkänsä oli niin kipeä ettei voinut istua, milloin taas ei voinut seistä. Aina tuntinsa aluksi hän selitteli oppilailleen kymmenisen minuuttia miksi hän ontuu tänään vasenta jalkaa ja taas seuraavalla viikolla oikeaa nilkkaa. Mukana hänellä oli aina runsaasti tyynyjä millä hän tuki itseään tuolissa milloin mitenkin.

Sen tiedän ettei hän ollut pahoinpitelyn uhri ja diagnoosinsa hän teki aina itse. Joku kansanparantaja oli hänen uskottunsa, joka joutui mitä kummallisempiin vuorokauden aikoihin häntä auttamaan. Hän oli kaikille hiukan naurun aihe, mutta se oli äärettömän surullista. Monia asioita hän jätti tekemättä, koska kohteli itseään invalidina ilman syytä. Monet matkat jäi tekemättä, kun ei uskaltanut lähteä, jos vaikka kompastuu ja satuttaa itsensä. Hän oli erikoisin oireilija mitä olen narsistin puolisoissa tavannut.

Jatkuva mielipaha voi aiheuttaa myös kivun tunteita elimistössä, eikä niitä pidä väheksyä. Jos kerran ihminen kokee kipua, niin se on todellista johtuu se sitten mistä hyvänsä. Tämä kertomani rouva ei ilmeisesti ollut sillä tavoin kivulias, koska hän ei koskaan käyttänyt kipulääkkeitä. Enemmänkin kyse oli siitä, että hän sai huomiota tällä tavoin ja ehkä hänen miehensäkin huomio häntä enemmän, kun hän tekeytyi lähes invalidiksi. Ihminen on kummallinen otus, kaikki vaikuttaa kaikkeen ja ihminen on tosi ovela keksimään kaikenlaisia sijaistoimintoja ettei oikeaa asiaa tarvitse kohdata.

Painajaisia osa 2

Toinen painajainen koskee Mikkoa ja sekin on aina samanlainen. Unessa näen, että olemme taas yhdesänja olemme tosi onnellisia keskenään ja kaikki on hyvin. Sitten hän jättääkin minut taas yllättäen, tai jättää tulematta johonkin luvattuun paikkaan ja hukkuu minulta täysin. Etsin häntä hätääntyneenä ja sitten tajua, että hän onkin hylännyt minut.

Se painajainen on niin totaalinen muistutus hylätyksi tulemisen ahdistuksesta ja selvä muistuma mennesstä suhteestani. Mikon kanssa kävi aina juuri näin, että aina, kun tuntui elämä hyvältä hän katosi omille teilleen emmekä nähneet pitkään aikaan. Sitten hän taas ilmestyi muina miehenä elämääni muutaman viikon jälkeen. Painajainen siis toistaa mennyttä elämääni ja siitäkin jää kamalan paha olo.

Usein sen unen jälkeen tunnen syyllisyyttä, että olen tyhmä, kun unessa ensin uskoin häntä niin kuin tein tosi elämässäkin, vaikka minun pitäisi tietää, että hän huijaa. Tätä unta nään vielä nykyäänkin useamman kerran vuodessa. Ihmettelen lakkaako painajaiseni koskaan minua piinaamasta, en haluaisi olla loppuelämääni kiinni näissä menenisyyden kauhuissa.

Painajaisia osa 1

Sen jälkeen, kun tiemme erosivat tuon exavokkini kanssa olen nähnyt samaa painajaista. Aluksi useammin, nykyään onneksi vain pari kertaa vuodessa. Se toistaa aina itseään. Näen unta, että elämäni hänen kanssaan jatkuu, olen jossain todella hankalassa tilanteessa hänen kanssaan. Unessa tajuan koko ajan, että se uusi elämä onkin vain ollut unta ja todellisuudessa elän edelleen Aarnen ylläpitämässä helvetissä.

Olen unessa hätääntynyt ja haen ulos pääsyä tilanteesta ja kauhistelen, miten olen luullut olleeni irti hänestä. Sitten, kun siitä herää en millään meinaa tajuta mikä oli unta mikä totta. Kauhistelen, miten olenkin luullut, että pääsin Aarnelta karkuun. Helpotus on suunnaton, kun vihdoinkin tajuan, että nykyinen puolisoni nukkuu vieressäni. Unen ahdistus on niin piinaava, että menee koko päivä, yleensä useitakin päiviä, että pääsen pahasta olosta eroon.

Ihmettelen, kuinka kauan Aarne kummittelee minulle, kun tapahtumista on lähes kaksikymmentävuotta. Jossain pääni sisällä on kuitenkin pysyvästi se tunne mitä elämä oli hänen kanssaan.

Narsisti voi naamioitua auttajaksi

Tutustuessani Narsismin uhrit ry:n sivuihin, niin tuli myös mieleeni etten ihan helposti uskoisi kaikkien avuliaiden kuuntelijoiden olevan niin vilpittömiä. Usein olen huomannut, että itse narsisti voi nostaa suurenkin metelin siitä, että häntä kiusataan ja hän on ainoa hyvä ja muut on pahoja. En todellakaan tarkoita, että Narsistin uhrit yhdistyksessä olisi näin, mutta ihan mielenterveystoimistossa voi työntekijä olla itse narsisti.

Samoin myös epäilen, kun luen lehdistä jotain työpaikkakiusaamisen tarinaa, että kuka se oikeastaan onkaan se kiusaaja. Joku persoonahäiriöinen voi vaihtaa työtä ja paikkaa, vaan sen takia ettei itse tule kenenkään kanssa toimeen. Työpaikalta, jos löytyy tarpeeksi jämäköitä tyyppejä, jotka eivät suostu narsistin temppuihin saattaa tämä itse narsisti nostaa hulabaloon, että häntä kiusataan. Narsistin toimintatavat ovat niin moninaisia ja kieroja, että olen alakanut epäillä kaikkea.

Se on tietenkin pahasta, että olen menettänyt uskon ihmiseen, mutta olen niin monta kertaa elämässäni luottanut väärin ja ihan kuin en oikein ottaisi edes opikseni. Olen muutaman kerran myös palkannut itselleni työntekijäksi persoonahäiriöisen ja jälkikäteen ihmetellyt miksi ihmeessä olin niin sokea. En uskalla luottaa omaan ihmistuntemukseeni enää ollenkaan, koska automaattisesti viehätyn näistä tuhoavista persoonoista. Ehkä minun pitäsikin ajatella, niin, että jos joku tuntuu oikein mukavalta, niin se on juuri se ketä minun olisi syytä varoa.

Narsismin uhrit ry

Kävin ensimmäistä kertaa katsomassa Narsismin uhrit ry:n sivuja ja vaikutti ihan mielenkiintoiselta. Enää en koe tarvitsevani itse apua, vaan mietin voisinko auttaa toisia. Tosin löysin sieltä paljon mielenkiintoisia kirjavinkkejä, jotka aion ostaa. Vielä pari vuotta sitten oli todella hankalaa saada kirjallisuutta narsismista, mutta nythän niitä jo näyttää olevan.

Toivon kovasti, että tämä blogini voisi olla avuksi toisille. Itselleni olisi todella tärkeää, että tarinani auttaisi jotakuta muuta, sitten en olisi kärsinyt ihan turhaan. Nyt jotenkin tuntuu kammottavalta miten paljon olen elämässäni kokenut pahuutta ja kärsimystä ja aivan turhaan.

Ajattelin, että jos kehtaisin niin vinkkaisin tuolle ry:lle, että tällainenkin blogi on olemassa. Tosin kuulosti aika pelottavalta, että heidän sivuillaan oli keskustelu palsta lopettu, kun siellä oli niin paljon epäasiallisuuksia. En haluaisi itse joutua epäasiallisen kritiikin tainhäirinnän kohteeksi.

Sairastaminen tuo itseinhon

Alan varmaan masentua, kun pimeys valtaa maailmaa, tunnen itseni niin alakuloiseksi. Tuntuu, että reumakivut vaan pahenee ja joka paikka on kipeä. Voimat menee, niin että pienikin ponnistus hengästyttää ja puhuessakin hengästyy. En tiedä onko kyse Tramalin sivuvaikutuksista vai reumasta tai sitten alkavat vaihdevuodet riivaa.

Ehkä kyse on vaihdevuosista, kun tuskahiki pukkaa niskaan ja mieliala on ihan nollissa. Jos en joutuisi oman firmani takia nousemaan aamulla, niin en varmaan lähtisi mihinkään. Millaistahan elämä olisi silloin, jos olisi vieraalla töissä ja voisi jäädä sairauslomalle kipeänä. Naapurin rouva aina hehkuttaa kuinka hyvin hän selviytyy fibromyalgian kanssa, kun hän syksyllä aina jää sairaslomalle ja lepää mahdollisimman paljon. Sitten, kun pahin on ohi voi taas jatkaa muutaman viikon töitä. Turha valittaa, se on ammatinvalinta kysymys ja olen ihan tyytyväinen näin.

Kuitenkin, kun on oikein huono olo, niin katkeruus iskee ja muistan etten olisi ehkä ollenkaan kipeä ilman hedelmöityshoitoja ja mieheni valheita. Totuuttahan en saa koskaan tietää, sairastuinko vaan hyperstimulaation takia vai olsinko sairastunut kumminkin.

Tukehtumisia

Katsoin elokuvaa sukeltajista joilla oli ongelmia veden alla. Heti mielleeni tuli tunne siitä, millaiselta tuntuu, kun vetää vettä henkeensä. Opin Aarnen kanssa jo heti alkuvaiheessa ettei hänen kanssaan pidä mennä uimaan. Hänestä oli aivan välttämätöntä yrittää hukuttaa uimakaverinsa.

Hän yritti sitä kaikille, kukaan hänen harvoista tutuistaan ja vanhoista koulukavereistaan ei meidän mökillä ollessaan meneen uimaan yhtäaikaa hänen kanssaan. Kaikki olivat sen kokeneet ja se oli kamalaa. Aarnen mielestä se oli suorastaan hauskaa, kun ihmiset pelkäsi häntä. Se myös aiheutti sen ettei meillä enää ollut ketään ystäviä. Minun vanhat ystävät ja koulukaverit pitivät häntä sen verran hulluna etteivät halunee häntä tavata.

Toinen pelon aihe oli etten koskaan mennyt parvekkeelle hänen kanssaan. Se oli myös hänelle välttämätöntä, että piti yrittää pudottaa toinen parvekkeelta. Varsinkin matkustaessa hotelli huoneissa oli usein parveke, mutta sen pidin tarkasti mielessäni, että sinne en mennyt.

Nyt, kun muistelen oli lukemattomia tapoja mitä yhteiselomme aikana opin, että säilyisin hengissä. Nyt jälkikäteen tuntuu ihan omituiselta miten ihmeessä kukaan on sellaista sietänyt. Jos lukisin tätä jonkun muun tarinana pitäisin kertojaa jo ihan tyhmänä, miksi ihmeessä ei häipynyt mokomasta ansasta. Se onkin niin kamalaa, että narsisti lamauttaa kumppaninsa niin, ettei hän pysty enää tekemään mitään.

Taas uusi persoonahäiriöinen

Selviydyn tämän poliisiystäväni avulla Aarnesta irti enkä uskaltanut tehdä rikosilmoitusta, vaikka hän niin vaati. Pelkäsin Aarnen kostoa ja pelkäsin sitä lähes kymmenen vuotta. Tunsin Mikon, tämän poliisin jo lapsuudessani ja siksi häneen oli helppo tutustua ja luottaa. Näin jälkeenpäin tiedän, että hänelläkin oli joku persoonallisuuden häiriö, en voi kaikkia nyt narsistiksikaan nimittään.

Hänen luonteessa ei ollut hyvä ja toivon ettei kaikki poliisit ole sellaisia. Hän oli rasisti, sovinisti, homokammoinen alkohoilisoituva besserwisser. Hän kuvitteli olevansa kaikkien yläpuolella ja naisia hän halveksi. Voin kuvitella miten hankala työkaveri hän oli, jos naisia oli porukassa. Jotain suurta vetovoimaa koin häntäkin kohtaan, enkä silloin ollenkaan tajunnut, että siirryn toisesta hullusta toiseen.

Hän huijasi ja valehteli minulla jatkuvasti, itkin tuhannet itkut hänen takiaan. Aina hän lupasi tulla ja minä odotin milloin missäkin. Sitten hän kovasti aina selitti ja vetosi siihen, että minä en ymmärrä poliisin työtä ja hän oli työasioiden vuoksi tulematta. Myöhemmin ymmärsin, että hän taisi juopotella ihan yksinään eikä tarvinnut siihen kaveria. Jostain syystä hän ei kuitenkaan päästänyt minusta irti. Suhteemme ei myöskään ollut erityisen seksuaalinen, mitään sellaista hän ei edes kaivannut.

Roikuimme toisissamme ennemmän ja vähenmmän aktiivisesti 3-4 vuotta ja vielä nykyäänkin pidämme yhteyttä satunnaisesti.

Se on kummallinen ilmiö, että ihastuu ja rakastuu toiseen ja kuitenkin tajuaa ettei arvosta toisen luonteen piirteitä ollenkaan. Alusta asti tajusin, että Mikolla oli naurettavan ylimielinen asenne toisiin ihmisiin. Hän arvosti ihmisiä ammatin mukaan, minä olin alinta kastia, kun en edes ollut ylioppilas. Naiset oli muutenkin hänen mielestään heikkolahjaisia ja vähä-älyisiä. On ikävää, että sellaisella ihmisellä on poliisin valtuudet, mutta toivottavasti siinäkin ammattikunnassa on hyviä ihmisiä.

Hengenpelastaja

Selvisin tappavasta avoliitostani hengissä, koska rakastuin poliisiin. Loppujen lopuksihan avoliittoni päättyi siihen, että Aarne yritti kuristaa minut. Onneksi isäni oli juuri sattumalta tulossa meille ja ehti apuun. Oli sekunneista kiinni etten kuollut, olin jo tajunnan rajamailla. Aarne häipyi tilanteen jälkeen ovesta pihalle ja lähti ehkä jonnekin ajelemaan. Isäni olisi halunut soittaa poliisit hänen peräänsä, koska hän oli myös humalassakin. Pelkäsin kuitenkin häntä niin, että kielsin soittamasta hätänumeroon, vaan yritin saada kiinni tätä rakastettuani Mikkoa.

Sillä aikaa, kun Aarne oli poissa pakkasin laukkuuni kaikki mitä ehdin ja luulin tarvitsevani ja soitin ystävättärelleni jonka luo lähdin. Sitten en enää koskaan palannut tuohon liittoon, elin kolme kuukautta noiden pakkaamieni tavaroiden varassa ja ystävieni avustuksella. Sain asua ystävättäreni tilitoimiston takahuoneessa. Nukuin patjalla lattialla ja siivoisin kaikki aamulla pois näkyvistä ja lähdin omaan putiikkiini ennen, kuin tilitoimiston asiakkaat tulivat. Joskus varasin huoneen hotellista, että pääsin kunnolla pesulle ja sain nukkua oikeassa sängyssä.

Se oli yksi elämäni rankimpia vaiheita, mutta selvisin siitäkin. Pahinta oli, että äitini painosti minua muuttamaan takaisin Aarnen luo. Kuitenkin he itsekin pelkäsivät Aarnea valtavasti, koska Aarne oli luvannut aina myös tappavansa heidät. He hankkivat turvalukkoja yms.ja huolehtivat omasta hengestään, mutta äitini mielestä minä aiheutan liikaa skandaalia, että olisi vaan parempi palata kotiin.

Onneksi pidin pääni, olin tilanteen ja eron niin perinpohjin miettinyt etten koskaan ole katunut hetkeäkään, ainoastaan sitä etten päässyt siitä pois jo aikaisemmin.

Näin pääsin irti helvetistä

Olin avoliitossa yli 15v.eli kuusitoistavuotiaasta yli kolmekymppiseksi. Tavallaan minulla ei ollut nuoruutta ollenkaan, en tiedä mitään esim.musiikista kahdeksankymmentäluvulta. Me emme käyneet missään, eikä meillä ollut ystäviä, varsinkin ne vuodet, kun olimme ulkomailla olin ihan avomieheni armoilla. Yritin kuitenkin sitkeästi pitää yllä jotain omaakin, kävin työssä mistä vaan sitä sain. Kiersin kaikki kielikurssit ja ulkomalaisille tarkoitetut tapahtumat, yksin, koska avomieheni ei halunnut tavata ketään. Hän myös ihmetteli miksi tarvitsen vielä hänen lisäkseen jotain muuta elämää.

Suomeen palattuamme avasin heti vaateliikkeeni ja yritin päästä yhteyteen kouluaikaisiin ystäviini. Muutamalle yritin sanoa, että jos minutblöydetään kuolleena he alkaisivat epäillä Aarnea ja kertoisivat poliisille. Heistä se oli huvittavaa hölynpölyä. Menin ensimmäistä kertaa terapeutille, epäilin itseäni alkoholistiksi. Sekin oli aivan kumma juttu, kun Aarne oli alkoholisoitumassa, niin minä pidin itseäni alkoholistina. Aarne yritti pakottaa myös minua juomaan, mutta onneksi se jäi vähäiseksi.

Terapeutti otti puheeksi, että miksi en jätä Aarnea. Se oli ensimmäinen kerta, kun uskalsin edes asiaa ajatella ja tyrmäsin sen heti täysin. Pidin sitä täysin mahdottomana ajatuksena, en uskonut selviäväni siitä hengissä. Aarnen uhkailut kävi aina vaan pahemmiksi viimeisen parin vuoden aikana, hän lähes päivittäin suunnitteli minun tappamista. Hän suorastaan hekumoi,mkun kertoi millä kaikilla tavoin hän voisi minut tappaa.

Toivon hänen kuolemaansa, suorastaan rukoilin, että hän ajaisi kolarin. Mietin jopa mielessäni saisinko itse hänet myrkytettyä tai jotain muuta, olin valmis menemään vankilaankin, jotta pääsisin hänestä eroon. Terapeuttini varoitti minua koko ajan, että elän erittäin hengenvaarallisessa tilanteessa. Äitini taas höpötti, että erota ei saa, jokaisen kuuluu kantaa taakkansa, niin kuin hän teki oman isäni suhteen.

Sitten kerran olin lapsuuden ystäväni kanssa syömässä ja kerroin hänelle koko tarinan. Olin edistynyt niin pitkälle, että pystyin pukemaan sanoiksi kokemani. Tämä ystävätär on ollut turvani ja tukeni siitä lähtien, ilman häntä en olisi enää elossa. Samana iltana tapasimme sattumalta meidän entisen luokkakaverin, pojasta oli tullut poliisi. Me rakastuimme ensi silmäyksellä. Ilman poliisin ammattitaitoa ja kannustusta en olisi tilanteesta irti päässyt. Psykoterapiassa ymmärsin terapeutin avulla, että hain itselleni pelastajaa, siksi rakastuminen oli niin äkkinäistä.

Olin aina ajatellut, etten saa sekoittaanketään muuta miestä elämääni, koska Aarne oli luvannut tappaa kaikki. Poliisille se ei ollut ensimmäinen tappouhkaus ja häneen se ei tehnyt mitään vaikutusta. Monenlaista ehti tapahtua ennen kuin olin vapaa nainen, mutta niistä sitten taas myöhemmin.

Nainen ja väkivalta

Katselin eilen dokumenttia moottoripyöräjengistä. Siinä poliisit kertoivat miehistä jotka jo pienestä pojasta lähtien olivat täysin hallitsemattomia ja aikuisenakin raivostuivat tyhjästä. Paljon näytettiin myös heidän mukanaan pyörineitä naisia, joita ei ilmeisesti mitenkään atvostettu. Näin niissä asioissa paljon omaa elämääni ja kokemuksiani.

Exavomieheni oli hyvää vauhtia sortumassa rikoksen tielle ellei hän olisi tavannut minua. Vaikka hän oli sekopää, jota pelkäsin, niin pystyin kuitenkin pitämään hänet kaidalla tiellä, koska minun elämääni ei sellainen kuulunut. Olen aivan varma, että ilman minua hänestä olisi tullut ammattirikollinen ja tappaja. Hän ei yhtään pystynyt käsittelemään tunteitaan, kun hän raivostui niin hänen olin pakko riuhtoa ja heitellä tavaroita ja karjua. Hän myös kiihtyi ja raivostui salmannopeasti ja tosi usein, pari kertaa illassa. Silloisessa elämässäni hoin tuhat kertaa päivässä rauhoitu, rauhoitu. Kun itse pysyin tyynenä ja jaksoin häntä rauhoitella, niin ohi se meni, mutta se oli erittäin raskasta elämää.

Ulkopuolinen voi sanoa, että miksi ihmeessä ihminen sellaisessa pysyy, miksi ei kerää tavaroitaan ja lähde. Se ei ole niin helppoa, koska koko energia menee sen tilanteen kestämiseen. Itse ainakin käytin kaikki tahdonvoimani, että sain sekopäisen exavokkini pysymään rauhallisena ja kaidalla tiellä. Ihan, kuin vahtisi neljän vanhaa, joka ei ymmärrä vielä mitään, mutta voimat ovat aikuisen.

Toinen syy miksi useimmat ei lähde on sama kuin minullakin. Aarne uhkaili minua niin paljon etten olisi uskalatanut jättää häntä. Hän lupasi, että joudun teho-osastolle, jos uskallan hänet jättää, samalla hän uhkaisi, että jos joskus löytäisin toisen miehen se ei eläisi kauaa. Kerron joskus myöhemmin miten pääsin hänestä eroon, koska se oli ihan omanlainen tarina.

Osoitteet katosi

Juuri kun pääsin kehumasta, että olen niin kehittynyt tietsikan käyttäjä, niin eikös tuosta edellisestä tekstistä pudonnut nuo osoitteet. Eli yritän uudestaan.

Dermalogican kosmetiikkaa olen siis ostanut tuttava yrittäjän verkkokaupasta kauneushoitola.mycashflow ja lukenut kosmetologin blogia osoitteessa:purkkiarmeija.blogspot.com

Blogeihin hurahtanut

Tämä blogin avaaminen oli hyvä idea, kirjoittaminen on helpottanut oloani kovasti. Sitä en olisi uskonut, että alan myös lukemaan muiden blogeja. Nyt kuitenkin selailen iltalukemisena blogilistaa ja haen mielenkiintoisia blogeja.

En olisi ikinä uskonut, että minä viehätyn tietokoneesta, tähän asti olen sitä hiukan pelännyt, niin kuin varmasti lähes kaikki ikäiseni. Joka asian on joutunut aikuisena opettelemaan ja yrittäjänä ei todellakaan voi enää toimia ilman tietokonetta. Koko ikäni olen aina iltaisin lukenut sängyssä ja olen kirjojen suurkuluttaja. Nyt useampana iltana otankin lämppärin syliini ja luen blogeja, niihin jää koukkuun.

Jonkin verran tätä ennen olen ostanut verkkokaupoista tavaraa, lähinnä kirjoja ja kosmetiikkaa. Käytän Dermalogica ihonhoitosarjaa, eikä sitä myydä meidän paikkakunnalla. Olen tilannut sitä yrittäjäkollegani verkkokaupasta, laitetaan nyt nimikin, niin saa toinen pienyrittäjä mainosta eli hänellä on myös erittäin hyvä blogi osoitteessa

Muita lukemiani blogeja olenkin kerännyt listaan tuohon alasivulle, lähinnä muotiblogeja ja erilaisia elämäntarinoita. Sen huomaa, että yleisimmin blogeja kirjoittaa alle kolmekymppiset ja heidän nämä elämän tarinat ovat aika ahdistavia. Nuorilla menee ilmeisen huonosti meidän yhteiskunnassa. Nyt olen ihan kiitollinen omasta iästäni, koska aivan selvästi elämä tulee helpommaksi vanhetessa. On jo kokenut niin monia asioita ettei pienet hätkäytä, eikä enää jännitä ja pelkää muita ihmisiä.

Takautumia

Ilmeisesti on niin, että ihmisen pää on kummallinen tieto - ja muistipankki. Kun on kokenut joskus jonkun shokeeraavan asian se ei koskaan pyyhkiydy aivoista pois. Olen itse kokenut sen useaan otteeseen.

Elämässäni on ollut muutama vaihe, että olen kokenut voimakkaita takautumia eli flashbackeja. Muutettuani yhteen nykyisen puolisoni kanssa viitisen vuotta sitten, sain yhtenään takautumia entisestä elämästään. Se oli kummallista, että takautumat koski nuoruuden avomiestäni eikä edellistä aviomiestäni, ne siis hyppäsivät parinkymmenen vuoden taakse.

Olin jo tottunut asumaan yksikseni ja kun nykyinen puoliso muutti luokseni, näin yhtenään silmäkulman vilauksella, että takani seisoi exavomies eikä puolisoni. Päähäni välähteli tapahtumia mitä en ollut ajatellut vuosiin. Se tuntui todella ahdistavalta, ihan kuin joku olisi alkanut kummittelemaan. Puhuin siitä psykiatrilleni terapiassa ja hän selitti sen olevan ihan normaalia. Se menikin ohi noin puolen vuoden kuluttua ja onneksi nykyinen puolisoni jaksoi kuunnella, kun selitin mitä taas koin.

Tuntui kamalalta, kun vanha uhka ja pelko kotona heräsi eloon. Kummallista myös siksi ettei nykyinen puolisoni muistuta millään tavalla tätä exavomiestäni, ei ulkonäoltään eikä luonteeltaan. Selvisinkin ehkä niistä takautumista aika nopeasti, koska nykyinen puolisoni on niin turvallinen ja rauhallinen.

Takautuma mikä aina kulkee mukanani on kuristaminen. Aina, kun näen TV:ssä kuristamistilanteen niin tunnen omassa kurkussani miten henki salpaantuu. Siihenkin olen tottunut, enkä ajattele sitä enää sen pitemmälle. Sen voin sanoa, että TV ohjelmissa on usein näitä kuristamistilanteita ja niissä käyttäydytään ihN epätodellisesti. Jos joku on kuristanut sinua, niin siitä ei heti lähdetä juoksemaan pakoon, hapenpuute vie jaloisat kaiken voiman ja kestää monta minuuttia ennen, kuin pääsee jaloilleen.

Käpertymisen halu

Pahimmillaan häpeä tekee itse vihan. Haluaisin satuttaa itseäni. Varsinkin aamuöisin jos herään itseinho on niin kova, että haluaisin repiä ja viillellä itseäni.

Onneksi ikäni ja elämän myötä oppimani sietokyky jotenkin sen estää. Ymmärrän erittäin hyvin nuoria jotka viiltelee itseään. Kaikien pitäisi kuitenkin tietää ettei se auta. Tuskin koskaan tuska päätyisi siihen , että tosiaan satuttaisin itseäni. Enkä halua sitä tehdä, koska se olisi aivan kamala asia miehelleni ja ystävilleni. He voivat luottaa siihen etten sitä tee.

Tuska käy välillä ylivoimaiseksi. Ylivoimakin voi aina vastustaa.

Kirjoittaminen auttaa

Nyt alan huomata, etä tämä kirjoittamien todella auttaa asioiden sulattelemisessa. Tähän asti ole vaivannut nykyistä puolisoani vanhoilla muistoillani. Aina, kun TV:stä esimerkiksi tulee jotain mikä herättää muistoja, niin olen alkanut kauhistelemaan menneisyyttäni. Onneksi puolisoni on ollut ymmärtäväinen, mutta tajuanhan minä sen ettei ole kiva kuunnella yhtä ja samaa ja samoja juttuja moneen kertaan.

Olen selvästi lakannut kertoilemasta juttujani ääneen, vaan se on riittänyt, kun ajattelen, että kirjoitampa taas tuostakin. Tänään tuli mieleeni, kun katselimme telkusta jännäriä, miten monella tavoin avomieheni Aarne uhkaili minua. Ihan jo seurustelumme alkuviikkoina hän uhkasi minua ilmakiväärillä ja vuosien varrella hän kertoi lukemattomia tapoja millä minusta saisi hengen pois. Jos olisin ollut vähäkin järkevä, olisin heti ensimmäisen aseella uhkailun jälkeen häipynyt hänen elämästään. Olin silloin vain kuusitoista, enkä kehdannut kertoa kenellekään mitä Aarne teki.

Hän oikein hekumoi sillä, että keksii niin monia tapoja tappaa minut. Ensimmäisenä oli, että hän tukehduttaa minut tyynyllä, kun nukun. Usein hän kertoi vetävänsä muovipussin päähäni ja jättävänsä minut tukehtumaan pikkuhiljaa. Tukehduttaminen oli ilmeisesti hänen tapansa tappaa, koska kun hän vihdoinkin viidentoista seurusteluvuoden jälkeen yritti tappaa minut, niin se tapahtui kuristamalla.

Rikottu ruumis

Niiden hedelmöityshoitojen jälkeen en ole tervettä päivää nähnyt. En tiedä onko kyse reumasta vai lääkkeiden sivuvaikutuksista, mutta taas kun tulee syksyn kosteat ilmat olen ihan kankea ja kipeä. Voihan se olla reumaoireitakin, mutta en enää jaksa asiaa selvitellä. Olen ravannut niin paljon lääkäreissä ja kokeissa rääkättävänä, eikä niistä tule hullua hurskaammaksi.

Jos tekisin jotain työtä missä tarvittaisiin sorminäppäryyttä, niin varmaan joutuisin ammattia vaihtamaan. Aamuisin ei tahdo viilipurkkia auki saada ja sormet on jäykät ja särkevät. Sen olen vuosien aikana huomannut, että käyttämäni Tramal lääkitys voi myös lisätä särkyjä ja kipuja. Määrätynlaiset jalkasärkyni jo tiedän Tramalin sivuvaikutuksiksi. Annoksen kanssa pitää olla todella tarkka, jos unohtaa ottaa lääkkeen niin vierotusoireet alkavat heti.

Syytän itseäni narkkariksi ja tunnen huonommuutta, kun ole jäänyt lääkekoukkuun. Toisaalta tiedän, että lääkeet koukuttavat kenen tahansa  keskushermoston jossain vaiheessa. Ehkä minä olen tavallista alttiimpi lääkeriippuvuudelle. Inhottavin vieroitusoire Tramalista on levottomuus, ymmärrän hyvin, että jotkut huumeiden käyttäjät tekevät mitä vaan saadakseen lisää. Levottomuus ja tuskaisuus on niin kamala tunne, että itsekin olisin valmis tekemään mitä vaan.

Onneksi minulla on nyt erittäin fiksu ja ymmärtäväinen lääkäri, joka tietää riippuvuuteni ja osaa tukea minua myös ihmisenä. Eikä anna minun liikaa itseäni asiasta syyllistää.

Nainen on susi toiselle naiselle

Olen aika usein joutunut siihen tilanteeseen, että toinen nainen lyö minua lapsettomuudellani. Nainen kenellä on lapsia tuntee olevansa lapsettomannaisen yläpuolella. Toimin aktiivisesti hyväntekeväisyysjärjestöissä ja olen ollut hyvin korkeissakin luottamustehtävissä. Tällaisten tehtävien valintatilanteissa vedetään aina esiin viimeisenä valttina, ettei minulla ole lapsia.

Monella naisella on se käsitys, että hän on parempi ihminen, kun on äiti. Luottamustehtävistä puhuttaessa vedotaan siihen, että äidin tehtävät ovat harjaannuttaneet naisen paremmaksi organisaattoriksi ja empaattisemmaksi, kuin lapseton nainen olisi. Joka kerta hätkähdän, kun tällaisiin asioihin vedotaan, mutta ilmeisesti se on ihan asiaa muiden äitien mielestä, koska heidän taholtaan ei lausumia paheksuta.

Minulla ei tietääkseni ole mitään vihamiehiä, mutta ihmiset jotka eivät pidä minusta nostavat usein mairean ja keinotekoisen myötätuntoisesti keskusteluun lapsettomuuden. Voisin antaa neuvoksi, että yleensä ei kannata ottaa lapsettomuutta esiin silloin, kun seurassa on joku lapseton henkilö. Hän kyllä itse ottaa asian keskusteluun, jos siitä haluaa puhua. Ihmisellä on erilaisia mielentiloja ja välillä alkaa suorastaan itkettää pienetkin vihjaukset lapsettomuuteen.

Koskaan ei kannata tehdä johtopäätöksiä mikä kenenkin lapsettomuuden takana on. Itse olen useinkin saanut kuulla, että ihmiset ajattelevat minun olevan lapseton sen takia, että olen niin turhamainen etten halunnut pilata vartaloani raskaudella. Tietämättömyys aiheuttaa vaan väärinkäsityksiä ja pahaa mieltä.

Joskus luullaan, että lapseton nainen on valmis rakastamaan kaikkia ympärillä olevia lapsia, olisi aina valmis lapsenhoitajaksi, tai ostelemaan leluja. Olen myös kokenut, että minua hyväksi käytetään taloudellisesti, joskus vihjataan aika selvästikin, että sinulla, kun ei ole niin paljon menoja niin ostapa meidän Villelle uusi polkupyörä.

Häpeälamaannus

Olen useaan otteeseen tuntenut niin syvää häpeää elämästäni, että lamaannun enkä oikein pysty mitään tekemään. Tässä haluan tarkentaa, että minun kohdallani lamaannus ei tarkoita sitä, että voisin jäädä sairauslomalle ja lepäämään. Yrittäjälle on aika mahdottomuus jäädä sairauslomalle, vaikka sen tarpeessa olisikin. Minun kohdallani se merkitsisi sitä, että vaateputiikkini olisi parissa viikossa pois tämän kylän katukuvasta. Jos jää sairauslomalle, niin yritystoiminta loppuu ja saat sanoa hyvästi firmallesi.

Tuo sana häpeälamaannus kuvaa erittäin hyvin sitä tunnetta mikä minulla on ollut. Sanan opin terapeutiltani. Sitä tuntee itsensä niin huonoksi, että tekesi mieli lyyhistyä häpeästä. Hartiat menee kasaan ja pää roikkuu. Minulle häpeä tulee siitä, että tunnen itseni todella tyhmäksi etten tajunnut exaviomieheni käyttävän minua hyväksi alusta asti. Minun olisi pitänyt jättää hänet ajat sitten, heti siinä vaiheessa, kun tajusin hänen metsästävän rahaa. Tässäkin kohtaa vetoan lamaannukseen, olin niin tunteideni syövereissä etten nähnyt ulos pääsyä.

Pelkäsin myös jäädä yksin. Se varmaan oli suurin syy miksi avioliitossa roikuin, pelkäsin yksinäisyyttä ja sitä ettei kotona ole ketään odottamassa. Exmieheni oli myös luhistanut itsetuntoni niin, että hän sai minut uskomaan ettei kukaan koskaan voisi minua rakastaa. Tunsin olevani aivan yksin maailmassa.

Tuskien taival

Olen kärsinyt suurista kivuista viimeisen kymmenenvuotta ja niistäkin voisin syyttää exmiestäni. Kivut alkoi hyperstimulaatiosta ja sitä ei olisi syntynyt jos mieheni olisi kertonut jo alkuunsa, että hänen siittiönsä ovat heikkolaatuisia. Oletettavasti lääkitykseni olisi ollut ihan toisenlainen hedelmöityshoidoissa. Nythän kävi niin, että tervettä naista hoidettiin suurilla hormooniannoksilla.

Sitähän en kai vielä ole edes maininnut, että minä olisin voinut saada lapsia jonkun toisen miehen kanssa. Esimerkiksi nykyisen mieheni, mutta olin jo tavatessamme sen verran yli neljänkymmenen etten enää edes jaksanut yrittää. Ruumiini on myös niin risa ja huonossa kunnossa etten olisi varmaan raskautta edes kestänyt.

Hyperstimulaatio on jo itsessään erittäin kivulias tila ja minulle tuli lisäksi vielä reuman säryt. Sain lääkkeeksi Tramalia, joka on erittäin vahva kipulääke ja ihan huume. Silloin kymmenenvuotta sitten, ei vielä tiedetty Tramalin huonoista puolista. Minullekin sanottiin, että siinä on kaikki hyvät puolet mitä morfiinissakin on, muttei mitään huonoja puolia. Sitä myös korostettiin ettei siihen voi jäädä koukkuun.

Nykyään tiedetään jo ihan muuta, Tramal on yksi helpoiten koukuttavista lääkeistä. Koukussa siihen minä olen vieläkin, mutta onneksi se auttaa reumasärkyihin. Nuo hoitosysteemini kymmenenvuotta sitten oli ihan omituisia. Miten lääkärit voi mennä niin harhaan, minulta kyllä meni luotto lääketieteeseen.

Kun olin syönyt Tramalia pari viikkoa, alkoi päänsäryt, huimaus ja oksentelu. Olin välillä niin huonovointinen, että töissä juoksin kesken asiakaspalvelun oksentamaan. Polkupyörällä en uskaltanut ajaa, kun huimasi niin. Sitten sain vielä Metopramia pahoinvointiin ja se vasta myrkky oli. Kyllähän se oksetuksen poisti, mutta aiheutti pakkoliikkeitä ja tiesmitä tärinöitä. Nykyään jo tiedän, että olen äärettömän herkkä saamaan kaikki mahdolliset sivuvaikutukset.

Tuota pyörrytystä ja pahoinvointia tutkittiin ja tutkittiin, ainakin pääsin sairaalaan kaiken maailman kokeisiin nopeasti. Mitään ei löytynyt, välillä puhuttiin stressistä, välillä minua hoidettiin Menierin taudista. Kunnes sitten itse pikkuhiljaa tajusin, että kyse oli Tramalin eli tramadolin sivuvaikutuksista. Ne tuli minulle vaan niin voimakkaana ja aloin niihin pikkuhiljaa tottua. Sitten Tramal vaihdettiin nopeavaikutteisesta pitkävaikutteiseen ja oloni koheni hiukan.

Noista sivuvaikutuksista sitten olenkin kärsinyt matkan varrella moneen otteeseen. Tramal on kuitenkin paras lääke tähänastisista, muitakin on kokeiltu, mutta huonolla menestyksellä.

Jos jaksaisin olla katkera entiselle miehelleni, niin kaikista eniten ahdistun terveyteni menettämisestä. Hänen valheittensa kautta tämä kierre lähti alkuun. Hän ei ilmeisesti korviaan lotkauttanut, vaikka tajusi, että alan saamaan lääkitystä väärin perustein, kun hän ei kertonut koko totuutta. Toisaalta lääkäritkin oli aika hölmöjä, etteivät heti tutkineet miestäni. Voi mikä iljettävä lisko hän oli.

Huipputaitava valehtelija

Aviomieheni oli aivan ilmiömäinen valehtelija ja sai toiset uskomaan mitä vaan. Se on tietenkin aika tyypillinen ominaisuus narsistille. Katkerin olen, että omat vanhempani uskoivat aivan kaiken mitä Ilkka puhui. Mitään ei ole auttanut nyt jälkikäteenkään, kun olen yrittänyt selittää Ilkan valehdelleen minusta. Äitini vaan toteaa aina, että ne asiat kuulosti niin uskottavilta. Yksi syy siihen, että he niin helposti uskoivat kaikki jutut oli se, että vanhempani tunsivat minut todella huonosti. Hehän eivät koskaan oikeastaan eläneet perhe-elämää minun kanssa, vaan olin aina isovanhempieni hoidossa. Olen myös aivan varma , että jos isovanhempani olisivat eläneet he eivät olisi uskoneet minusta kaikkea sitä pahaa mitä Ilkka keksi kertoa.

Mieheni uskotteli vanhemmilleni olevansa ihan väärin ymmärretty reppana, jota minä kylmänä ihmisenä ohjailen. Hän osasi hyvin kerätä myötätuntoa itselleen. Vieläkin joskus tulee mieleen, että kaikki ne ihmiset jotka koskaan tapasivat mieheni saivat minusta ihan kummallisen kuvan. Hän vähän lapsenomaisesti kertoi kaikille kuinka kamalaa hänellä on, kun vaimo on ihan kylmäkiskoinen businessnainen. Jos jaksaisin enää jotain hävetä, niin se hävettäisi, kun niin moni tietää minusta ihan vääriä asioita.

Näistä tapahtumista opin myös sen, että ihmiset mielellään uskovat toisesta pahaa. Ihmiset myös erittäin mielellään kuuntelevat, kun joku puhuu pahaa jostakin. Minulla oli ja on ainoastaan kolme ystävää jotka eivät uskoneet Ilkkaa. Läheisin ystäväni, jonka olen tuntenut kouluajasta lähtien, sitten toinen ystävättäreni jonka olen tuntenut yli kaksikymmentävuotta. Suuri apu on ollut myös naapuriyrityksen omistaja, johon olen tutustunut kymmenkuntavuotta sitten. Hänestä on vähän tullut kuin työkaveri, mutta hänellekin mieheni jaksoi tilittää kauheuttani todella usein. Arvostan häntä kovasti, että hän kykeni ajattelemaan omilla aivoillaan ja tajusi ettei jutut ole totta.