Olen kertonut, että vanhempani ovat myös persoonahäiriöisiä. Enkä osaa sanoa onko molemmat vai onko isäni niin naristi, että hän on jo saanut äitini persoonan hajoamaan. Tunnen aina syyllisyyttä, kun moitin heitä. Muista elämäni narsisteista kertoessani en todellakaan tunne syyllisyyttä, että kerron heistä ruman totuuden. Vanhempieni kohdalla koen epävarmuutta, ehkä siksikin, että tunnen heidät, niin hyvin, että tiedän heistä hyviäkin puolia. Ja niin kuin sanottu syytän paljon heidän sota-ajan lapsuuttaan ja säälin heitä vammojensa takia.
Nyt varsinkin olen alkanut äitiäni sääliä ja huolestumaan hänen vanhenemisestaan. Hän on siksikin ristiriitainen persoona, että hän on ihan todella taiteilijaluonne. Elämän työnsä hän on tehnyt ihan muualla, mutta hänen olisi pitänyt saada olla taiteensa parissa. Hän tekee uskomattoman upeita savitöitä ja lasimosaiikki töitä. En voi, kun henkeäni haukkoa ne ovat niin upeita.
Hän on vasta seitsemänkymmnetä ja aivan terve, mutta nyt huomaan, että hän on vanhentunut. Hän hätääntyy ja turvautuu entistä selvemmin minuun. Uskoisin, että meidän suhteessa vielä käy niin, että hänestä tulee lapsi minulle, suhteemme kääntyy väärinpäin. Hänellä on selvästi ajatus, että minun kuuluu huolehtia hänestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti