Stressi lisää kipuja

Olen taas kertaalleen kokenut miten stressi ja paha mieli lisäävät kipuja ja lääkkeiden käyttöä. En ole edes varma otanko Tramalia enää hermosärkyyn, vaan ihan itseni turruttamiseen. Olen siitäkin todella huolissani, että minkälainen tsombi todellisuudessa olen, mutta en vaan itse huomaa. Tosin olisi avomieheni siitä kyllä sanonut. Hän osaa aina sanansa asettaa niin nätisti, kun jostain minulle huomauttaa. Siitä taidosta olisi minulle paljon opittavaa, etten aina äkäisesti möläyttele kaikkea. Ilmeisesti alan sietämään jo niin korkeaa annosta ilman, että se näkyy päälle mikä on todella huolestuttavaa. Alan olla varsinainen Rasputin, kun myrkky ei enää minuun tehoa. Se, että lääkeannos nousee saa minut halveksimaan itseäni ja tekee minut superväsyneeksi. Olen aika pelottavassa kierteessä kipulääkitykseni kanssa. Jos aion vähentää Tramalia tiedän kokevani helvetin tuskat vieroitusoireina. Jos jatkan näin annos vaan nousee ja kierre pahenee. Suomessahan ei ole hoitoa niille ihmisille, jotka ovat tulleet riippuvaisiksi ihan tarpeellisista lääkkeistään. Pitäisi mennä A-klinikalle ja siellä olen joskus viitisen vuotta sitten käynytkin apua hakemassa. Se on kuitenkin ihan turha paikka istuskellasamassa jonossa narkkareiden kanssa. En mitenkään narkkareita halveksi, päinvastoin, mutta koen tarvitsevani ihan muuta hoitoa. Suomessa on noin 200.000 potilasta jotka ovat koukussa virallisiin kipulääkkeisiin. Suurin osa siksi, että heitä on alunperin hoidettu väärin ja on ollut helppoa heittää, vaan resepti eteen. Itselläni ei ollut kymmenen vuotta sitten mitään tietoa lääkekoukusta, mutta nyt on. Asiaan liittyy myös niin paljon häpeää ettei siitä kukaan uskalla puhua ääneen. Yleensähän ihmiset jää koukkuun mielialalääkkeisiin ja diapamiin, mutta ihan todella koukuttavaa on opiaatit mihin ryhmään Tramalkin kuuluu. Minun täytyy, vain ryhdistäytyä ja yrittää pikkuhiljaa mieheni avustuksella vähentää annosta.

Liikaa paineita

En ole unohtanut kirjoittamista ja tätä blogia, mutta olen niin suuren paineen ja stressin vallassa etten ole enää jaksanut kirjoittaakkaan. Olen järjestellyt talousasioita jotka ovat erittäin hankalia narsistimieheni jälkeensä jättämien velkojen takia. Minua on taas kertaalleen nöyryytetty niin monelta taholta, että ihmisarvoni on todella koetuksella. Tunnen selvästi, että masennukseni on jo aika syvä, mutta lääkitystä en enää halua. Muuten en lääkitystä vastusta, mutta ne sivuvaikutukset mitä aikaisemmin koin oli aivan liikaa minulle. Onneksi avomieheni jaksaa tukea minua joka käänteessä ja hämmästyttävää kyllä myös vanhempani ovat olleet inhimillisiä. Kukaan ei ikinä uskoisi mitä sisimmässäni liikkuu, näytä ulospäin menestyneeltä liikenaiselta. Tosin en usko, että se tilannetta auttaisi, vaikka näyttäisin siltä miltä tuntuukin eli täysin lyödyltä ihmiseltä. Niin, kuin olen aikaisemmin kirjoittanutkin, niin en vaan osaa näyttää tuntemuksiani ulospäin. Varmaan parhaiden ystävienikin on vaikeaa ymmärtää, kuinka tuskainen olen, kun kuulemma näytän ihan hyvältä. Se on varmaan samoin monen muunkin kohdalla, että sisällä riehuu helvetti, mutta eivät sitä näe. Osaan jo arvioida itsestäni, milloin masennus alkaa ottaa mielessäni valtaa. Suhtautumiseni ihmisten sanomisiin vääristyy, loukkaannun pienistäkin asioista. Olen hyvin lyhyt pinnainen tässä tilassa ja siitä tietysti rakas avomieheni kärsii. Ärsyynnyn hyvin pienestä ja vaikka yritän itseäni hillitä se ei aina onnistu. Tunne tilani myös heittelee jyrkästi välillä olen hyvinkin innostunut ja välillä ihan surkeana. Itken myös öisin ilmeisesti jotenkin unen ja valveen rajamailla. Samoin höpötän itsekseni varsinkin öisin mikä häiritsee mieheni unta. Ahdistus näyttäytyy niin monella tapaa.

Kiusaaja työpaikalla

Hyppään, nyt varsinaisesta aiheestani sivuun, mutta olen niin monen ihmisen kanssa viime aikoina puhunut työpaikkakiusaamisesta, niin voisin siitäkin kirjoittaa kokemuksiani.
Itse olen ollut niin kauan työnantajan roolissa ja muualla työkokemukseni on niin vähäinen, että tietämykseni työyhteisöistä on hyvin vähäinen. Oman firmani työssa viihtyvyys on aina ollut minulle sydämen asia. Panostan kaikkeni työntekijöideni hyväksi ja olisin kauhuissani ellei heillä olisi hyvä olla. Uskon, että suurimmalle osalle pienyrittäjistä on kunnia asia olla hyvä työnantaja.

Yhden kerran minulla on ollut tilanne, että työpaikalla ei enää ollut kivaa ja itse pelkäsin mennä töihin, kun ei tiennyt mitä vastaan tulee. Meille oli tullut uusi myyjä kahden pitkäaikaisen työntekijän lisäksi, tämä tapahtui noin 10v sitten. Ensin kakki meni ihan hyvin, hän oli iloinen ja puhelias, vaikka jo alkuun selvisi, että hän oli usein sairaana. Sitten pikkuhiljaa hän alkoi terrorisoida koko meitä kolmen naisen porukkaa. Alkuun hän oli joka viikonloppu jotain vailla, milloin piti lainata vaatteita, milloin autoa, joskus hän pyysi lapsenvahdiksi, joskus tarvitsi äkkiä kyydin jonnekin. Meidän kaikkien olisi pitänyt olla valmiina palvelemaan hänen mielijohteitaan. Hän oli yksinhuoltaja ja vapaa nainen, mutta työpaikan maine jo kärsi, koska joka viikko oli uusi mies odottamassa häntä töistä.

En ole ikinä tavannut niin ahnetta ihmistä, kun hän oli. Koska myyjäni saavat myös pienen provikan, niin häntä se kannusti aivan liikaa. Asiakkaat valittivat, että he pakotetaan ostamaan jotain. Moni toi seuraavana päivänä ostokset takaisin. Hänen mielialansa vaihteli yhtenää yhden päivän hän nauroi, toisen itki. Järjestelin työterveyshuoltoa ja psykologia hänelle, jouduin koko ajan puolustamaan toisia naisia hänen haukuiltaan ja hyökkäyksiltään. En voi sanoa, että hän nyt mikään narsisti olisi ollut, vaan ihminen jolla oli ilkeä ja ahne luonne.

Hänenkin kohdallaan tein sen virheen, etten ollut ottanut hänen entisiin työnantajiinsa yhteyttä. Jälkeenpäin selvisi, että joka paikasta hän lähti ovet paukkuen ja jätti savuavat rauniot jälkeensä. Onneksi hän ei ehtinyt meilläkään olla, kuin vuoden, kun hän jo totesi mitä paskapäitä hänen työnantajansa ja työkaverinsa ovat. Pääsin siis aika siististi hänestä eroon. Tilanne oli siksi kauhea, että hän hyökkäsi työkavereidensa kimppuun, jotka ovat kilttejä ja hyväluontoisia ihmisiä. Sen ei olisi ollut väliä, jos hän minua olisi mollannut, työnantajan pitää kaikenlaista sulattaa. Hän kuitenkin teki koko työyhteisön olotilan vaikeaksi. Kukaan ei uskaltanut enää puhua vapaasti ja kaikki oli väsyneen ahdistuneita ja sen varmasti asiakkaatkin huomasi. Onneksi moni tuttu, pitkäaikainen asiakas sanoikin huomanneensa, että ongelma oli tässä yhdessä henkilössä eivätkä suuttuneet koko firmalle. Noloa se kuitenkin on jos asiakaskin näkee, miten huonosti minun yrityksessäni voidaan. Mutta en tiedä mitä olisin pystynyt tekemään ellei hän olisi itse lähtenyt. Jos olisi hänet irtisanonut, niin en olisi pitkään aikaan voinut ottaa uutta työntekijää.

Kertokaa hyvät lukijat omia kokemuksia työyhteisön vaikeuksista.

Narsisti työpaikalla

Nyt kevättalven aikana on ollut paljon puhetta työpaikkakiusaamisesta ja narsismista työpaikalla. Hilkka Ahteen ja AKT:n tapahtumat ovat nostaneet aiheet pinnalle. Talvemmalla kirjoitinkin asianajaja Markku Salon narsismikirjasta ja nyt tuo Markku Salo on Hilkka Ahteen asianajaja tässä työpaikkakiusaamisjutussa. Minähän en ketään asianosaista tunne ja kaikki minun tietoni on peräisin lehdistöstä. Jotenkin tuo Timo Räty vaikuttaa erittäin tiukalta ihmiseltä, mutta hänen narsismistaan ei kai kukaan tiedä.

Työelämässä vaan on todella paljon narsistisia persoonoita ja he pääsevät muita helpommin johtaja asemaan. Itse en koskaan ole ollut vastaavassa tilanteessa, joten en puhu omasta kokemuksesta. Olen kuitenkin monelta tutultani kuullut, kuinka ikäviä tilanteita työpaikalla syntyy. Näin pienyrittäjänä on vaikea kuvitella, että omistaja ainakaan haluaisi huonoja välejä työpaikalle, koska työntekijän tuottavuus on suoraan verrannollinen siihen miten hän viihtyy työpaikkassaan. Pienyrittäjän ensi sijainen velvollisuus on huolehtia työntetekijöiden hyvinvoinnista. Varmaan isoissa virastoissa ja laitoksissa, missä omistaja on kaukana, on "pikkupomojen" helppoa sortaa toisia ja hyvitellä toisia.

Voin kuvitella, ettei mikään rusenna ihmistä niin, kuin kokemus ettei hänestä pidetä ja joku haluaa hänelle pahaa. Eräs ystäväni kertoi, että heidän työpaikallaan käydään ilkeää sähköpostikeskustelua toisten naisten pukeutumisesta. Siis niin pienikin asia, kun jonkun vaatetus voi olla aikuisillakin ihmisillä pilkan aiheena. En voi, kun kauhistella miten huonosti me ihmiset toisiamme kohtelemme.

Painajaisia

En ymmärrä miksi viime yönä näin todella pahan painajaisen Aarnesta ja siitä tilanteesta, kun hän yritti minut kuristaa. Tapahtumastahan on jo kaksikymmentä vuotta. En edes muista ajatelleeni koko asiaa pitkiin aikoihin, mutta kai se taas jostain alitajunnasta pulpahti esiin. Unesta jäi todella paha olo ja ilmeisesti puolisonikin säikähti kiljumisiani. Uni oli niin elävästi sama tilanne, kun olin oikeassa elämässä kokenut. Huusin hirveästi apua ja mieheni onneksi herätti minut. Harvoin sillä tavoin unissani riehun, että mieheninkin siihen herää. Onneksi hän on olemassa, jos olin herännyt yksinäni siihen tilanteeseen olisi kestänyt kauan päästä uudestaan uneen.

Unien maailma on todella mielenkiintoinen ja aikanaan psykoterapiassa niistä paljon puhuimme. Olen aina uutta tai hankalaa elämän vaihettani työstänyt unissani. Silloin, kun jätin Aarnen koin ensimmäistä kertaa sen, miten aivot työstää raskasta tapahtumaa. Silloin näin useita kuukausia aina samaa unta, Aarnesta ja hän aina unessa vaati minua palaamaan takaisin. Hyvin usein varsinkin alkuvuosina, kun hänesta pääsin eroon näin unta, että elinkin hänen kanssaan. Se on ollut tyypillinen,aina sama uni mikä on minua seurannut nämä kaksivuosikymmentä. Siinä unessa näen aina, että elänkin vielä Aarnen kanssa ja tämä muu elämä onkin ollut unta. Uni on niin voimakas, että herättyäni menee pitkään ennen, kuin tajuan mikä on unta ja mikä totta. Se helpotus on aina aivan valtava, kun tajuan ettei Aarne ole enää elämässäni.

Vaikeaakin äitiä voi rakastaa

Minulla on erittäin ristiriitainen suhde äitiini, joka on varmaankin myös narsisti tai persoonaalisuushäiriöinen. Koska hän on oma äiti ja olen aina hänet tuntenut, hän on minulle hyvin rakas. Kuitenkin monessa kohtaa olen joutunut nielemään, koska hänen käytöksensä on hyvin loukkaavaa. Selitän hänen persoonallisuuden häiriötään sodalla, koska hän on syntynyt 1938. Hänen omat vanhempansa olivat erittäin hyviä vanhempia ja heidät tunsin myös hyvin, koska he kasvattivat myös minut. Muuta syytä en äitini persoonallisuuteen keksi, kuin jonkinlainen vaurio yleisestä olotilasta. Mummuni ainakin kertoi olleensa koko ajan hirvittävän peloissaan selviääkö pappani elossa sodasta pois ja pappani oli sodassa sekä jatkosodan, että talvisodan.

Monet ystäväni eivät ollenkaan näe äitini kahta puolta, heidän mielestä äitini on hyvin mukava taiteilija persoona. Oma puolisoni onneksi huomaa, miten pahasti äitini minua kohtelee, koska varmaan luulisin kuvittelevani koko asian, jos hänkään ei sitä näkisi. Tämä on varmaan todella tyypillistä narsistin perheessä, ihminen on niin mukava ulospäin ettei ikinä voida arvata hänen kääntöpuoltaan.

Äitini on koko ikänsä vähätellyt minua, haukkunut kusipääksi ja töppänäksi. Kaikissa lauseissa on peräkaneettina joku väheksyvä ilmaus. Mikään tekemäni ei ole koskaan hyvää, jos ostan uusia vaatteita ja iloitsen niistä, putoan kyllä äkkiä maan pinnalle. Olen todella monen vaatteen jättänyt käyttämättä siksi, että äitini on ne haukkunut. Nykyään en enää koskaan näytä äidilleni mitään ostoksiani, näin ennakoin etten saa pahaa mieltä. Nykyään äitini loukkaa minua sillä, että hän koko ajan höpöttää, että nykyinen mieheni jättää minut, koska ei minun kanssa kukaan ole onnellinen. Äitini myös uskoi kaiken mitä edelliset puolisoni minusta sanoi, hän oli suorastaan ihastunut, kun joku muukin haukkui minua.

Omien vanhempieni avioliitto on täysi helvetti. He eivät ole koskaan olleet tuntia kauempaa samassa huoneessa ilman ilmiriitaa. Tilanne vain näköjään vanhemmiten pahenee, äitini myöntää vihaavansa isääni. isäni myös puhuu äidistäni niin rumasti, etten ymmärrä miksi heidän on ollut pakko jäädä saman katon alle. Toisaalta, jos minä sanon jotain heitä vastaan, silloin he ovat samalla puolella ja minä olen se hirviö. Heidän mielestään minä olen se joka kuvittelee ja keksii, että he riitelevät ja minä sekaannun heidän avioliittoonsa. Nykyään en juurikaan ota kantaa heidän keskinäisiin taisteluihinsa. Lähden heti kotiin, jos huomaan heidän alkavan jänkkäämään keskenään.

Patoutunut viha

Olen yrittänyt poistaa itsestäni kaikkia pahoja ja raskaita tunteita tämän kirjoittamisen kautta. Moni asia onkin helpottanut, kun pohdin sitä monelta kantilta kirjoittaessani. Vihan ja katkeruuden tunteet tulevat kuitenkin ihan yhtä rajuina pintaan, kun ennenkin. Niin, kuin olen aiemmin kirjoittanutkin, niin moni elokuva laukaisee minussa vanhat vihan tunteet.

Jos elokuvassa on väkivaltaa (ja nykyäänhän lähes kaikissa on) koen jotenkin suorastaan fyysistä ahdistusta ja alan muistella väkivaltaista Aarnea. Erostamme on lähes kaksikymmentä vuotta ja tuntuu suorastaan ärsyttävältä miksi se inhottava äijä kummittelee päässäni. Sitten, kun se palautuu mieleeni, niin alan taas enemmän pohdiskelemaan asiaa. Ja aina kysymys on miksi minä olin niin hölmö, etten ajoissa jättänyt häntä!

Saankohan koskaan itseäni tyydyttävää vastausta kysymykseeni ja pääsenkö asian kanssa vielä sinuiksi. Ehkä meidän yhteiskunnassakin asenne on se, että olet aivan tyhmä nainen, kun et ole jättänyt väkivaltaista miestäsi. Vieläkin  on niitä ihmisiä mitkä eivät ollenkaan ymmärrä asian ydintä ja syyllistävät myös väkivaltaa kokeneen puolisin. Yksi tuttavani kysyi minulta, että miksi et lähtenyt heti akan väkivalta kerran kohdalla, vaikka huutaan kadulle, niin varmasti joku olisi auttanut. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt asiaan liittyvää häpeää. Sehän olisi hitsin helppoa, jos oman puolison kohdalla asia toimisi niin, kuin vieraan ryöstäjän kanssa. On kuitenkin täysin eri asia pelätä omaa puolisoaan, kun jotain vierasta hyökkääjää.

Lapsetonkin voi olla onnellinen

Anteeksi hyvät lukijani, olen ollut muutaman viikon kirjoittamatta, mutta en ole teitä unohtanut. Toisaalta muutaman viikon tauko osoittaa kai sitä, että olen tervehtymässä koska ei ole enää pakonomaista tarvetta kirjoittaa asioita uloa. Toisaalta paljon on vielä kertomatta ja pohtimatta syntyjä syviä. Olen myös todella kiitollinen teille kaikille jotka olette kommentoineet ja kannustaneet minua.

Nyt sain kirjoitusinnon, koska luin Iltalehden lööpistä Mari Rantasillan surusta lapsettomuuden takia. Juttu jotenkin ärsytti minua, koska jutussa myös kerrotaan, että hänellä on yksi lapsi. Haluan myös tuoda sen puolen esiin, että lapsettomuuden surusta voi selvitä myös ilman lasta. Ei ihminen ole tuomittu lopuksi elämää suruun ja murheeseen, vaikka lasta ei koskaan tulisikaan. Ihmisen on pakko elää eteenpäin ja elämään löytyy monia hyviä asioita.

Minusta on väärin, että julkisuuden henkilöt tuovat oman lapsettomuutensa esiin vasta sitten, kun lapsi on kuitenkin syntynyt. Se antaa tukea ja toivoa hoidoissa oleville, mutta pitää nähdä myös se puoli asiasta, että aina on pariskuntia jotka jäävät kokonaan lapsettomaksi. Elämä voi olla ihan yhtä rikasta ja monipuolista ilman lapsia ja maailma on täynnä lapsia, jotka tarvitsevat turvallisen aikuisen. Omaa äitiyttään ja isyyttään on mahdollista toteuttaa monella tavoin.

Oma lapsettomuuteni on jalostanut minua ihmisenä ja opettanut hyväksymään asioita joille ei voi mitään. Lapsettomuushoidot aiheuttavat niin paljon suuria pettymyksiä, että ne jotenkin myös kasvattaa ja opettaa ihmistä. En olisi ollenkaan tällainen, kun nyt olen jos olisin tullut äidiksi, voi olla, että olisin ollut paljon itsekeskeisempi ja omahyväisempi. Maailmassa on paljon asioita vielä nykyäänkin mille ihminen ei voi mitään ja niihin pitää vain tyytyä. Itse kipuilin useamman vuoden, mutta nyt viisikymmentä täytettyäni olen jo monta vuotta hyväksynyt asian.

Rumeliini

Avomiehenu Aarne sai minut uskomaan, että olen aika ruma ja aloin hävetä itseäni. Hän puuttui todella paljon ulkonäkööni, minun piti aina laittautua viimeisen päälle, jos menimme, vaikka ruokakauppaan. Välillä en olisi jaksanut meikata, mutta hän ei kehdannut lähteä minun kanssani, jos olin meikittä.

Hän myös häpesi sitä, että olen niin lyhyt, alle 160cm ja hän itse oli 182cm. Se pituus oli hänelle suurin ongelma ulkonäössäni. Hän ei halunnut koskaan kävellä kadulla rinnakain ettei pituuseromme näkyisi. Muutenkin hän usein häpesi minua niin paljon, että vaati meidän kävelevän niin erillään ettei vastaantulijat tienneet meidän olevan yhdessä. Nykyään pidän sitä ihan omituisena, miksi hänelle oli niin tärkeää mitä ihan vieraat vastaantulijat meistä ajatteli. Se,että hän häpesi pituuttani oli myös yksi aihe mistä mielessäni häntä halveksin. Päälisin puolin se loukkasi ja satutti minua, mutta sisimmässäni tiesin sellaisen ihmisen arvioinnin olevan halveksittavaa.

Hän häpesi myös silmälasejani ja vaati alkuvuosina etten saa niitä käyttää, kun menimme ulos. Onneksi silloin näin vielä sen verran hyvin, että en aina laseja tarvinnutkaan. Sekin oli aivan kummallinen häpeän aihe. En tiedä miten hänen olisi käynnyt, jos olisi itse joutunut käyttämään laseja. Hänelle oli aivan kohtuuttoman rankka paikka, kun eräässä pienessä työtapaturmassa häneltä meni korvasta palanen. Tietenkin se näkyi siinä vaiheessa, kun sitä tikattiin ja hoidettiin, mutta ei sitä muuten huomannut. Hän ei käynnyt kertaakaan ulkona sinä aikana, kun korvassa näkyi tikit. Se oli minusta täysin käsittämätöntä. Onkohan se näin,että kun narsisti pitää itseään ylivoimaisena hän ei pysty sietämään, kun itselle tulee joku vajavaisuus.

Henkinen väkivalta

Olen kummassakin liitossani kokenut sen, että toinen ihminen voidaan latistaa täysin. Sekä avomieheni, että aviomieheni Ilkka osasivat kyllä haukkua minua. Samaa on ikänsä tehnyt äitini. En osaa sanoa kenenkä haukkuminen ja vähättely on pahinta äidin vai puolison. Avopuolisoni Aarne alkoi jo tosi aikaisessa vaiheessa luhistamaan minua, olinhan vain kuudentoista, kun aloimme seurustella. Hänellä oli hyvä mahdollisuus muokata minua ja saada minut kiinni itseensä. Ensimmäiset vuodet hän pelotteli minua koko ajan, että jättää minut ellen tee niin kuin hän haluaa. Olin niin lapsi ja tarvitsin rakkautta, että se oli kauhun paikka, jos hän minut olisi jättänyt.

Ilkka haukkui taas minussa aivan kaiken. Ulkonäköni ei miellyttänyt kumpaakan miestäni ja siihen myös äitini ja isäni ovat ilkeästi puuttuneet. Se on sinänsä kummallista,että tällä tietoa mitä minulla nyt on tiedän olevani ihan hyvän näköinen nainen ja nuorena jopa kaunis. Koskaan en kuitenkaan saanut yhtään hyvää sanaa ulkonäöstäni. En ennen, kuin nyt nykyisen puolisoni suusta. Ajattelenkin, että kun hän nytkin kehuu ulkonäköäni, niin mitä hän olisi sanonut minusta kolmekymppisenä. Eihän ulkonäkö ole maailman tärkein asia, mutta se kyllä latistaa ihmisen, kun haukutaan rumeliiniksi.

Se on varmaan ihan yleinen piirre persoonahäiriöisillä, että he mollaavat toisia nostaakseen itseään. Näen sen erittäin selvästi vanhempieni suhteessa, he jaksavat haukkua toisiaan jatkuvasti ja todella ilkeästi. Se kuulostaa ulkopuolisesta aivan kamalalta, kun toista mollataan jatkuvalla syötöllä. Heidän persoonastaan en koskaan ole oikein ollut selvillä, kumpi heistä on pahempi. Voiko olla niin, että kumpikin vanhemmistani olisi narsisti. Tiedän, että nykyinen puolisoni suorastaan kauhistelee miten isäni ja äitini kohtelee toisiaan ja minua.

Se on oikeastaan yksi vaarallisin piirre yhteiselossa narsistin kanssa, että hän pikkuhiljaa musertaa toisen itsetunnon. Jatkuva vähättely ja ilkeys alkaa lopulta tuntua todelta ja sitä uskoo olevansa juuri niin surkea, kun sanotaan.

Kateellinen nainen

Mietin tässä omia asenteitani ja palaan taas tuohon kateuteen. Olen tosiaan joskus luullut etten ole ollenkaan kateellinen ihminen, mutta se ei pidä paikkaansa. Minua ärsyttää muutamat ihmiset, yleensä naiset ja mielessäni mustamaalaan heitä. Olen yrittänyt selittää tätä monella muulla asialla, että ne nyt vaan ovat niin ärsyttäviä ihmisiä. Pakko kuitenkin myöntää, että olen kateellinen.

Kateus ei synny rahasta, kenenkään taloudellinen menestys ei saa minua kateelliseksi. Yleensä pahin kateus tulee koulutuksesta ja menestyksestä työelämässä. Ihailen suuresti älykkyyttä ja sekin aiheuttaa joskus kateutta, mutta en muista, että se olisi minua ärsyttänyt, vaan koen suurta kunnioitusta älykkäitä ihmisiä kohtaan. Siinä tulee taas tämä vastakkaisasettelu älykkyys ja tyhmyys. Oma alemmuuteni liittyy aina siihen, että pelkään olevani tyhmenpi, kuin itse tiedostankaan.

Kateus saa niin monia muotoja, että sitä ei ole aina helppo tunnistaa. Usein olen myös kateellinen jonkun perheelämästä ja lapsista. Nykyään itselläni on kotiasiat hyvin ja minullakin on hyvä mies. Kuitenkin, kun katson joitakin pariskuntia joilla on takana parikymmentävuotinen avioliitto ja vaimo saa kannustusta mieheltään, niin olen todella kateellinen. Toisaalta taitaa olla niin, että näitä liittoja on häviävän vähän. Olen myös kateelinen lapsista, tuntuu ärsyttävältä, kun joku kehuu lapsiaan ja osallistumisia heidän harrastuksiinsa yms. silloin minusta tuntuu, että olen jäänyt todella paljosta paitsi.

Tuo kateus on tunne, minkä kanssa minun on tehtävä työtä. Se on ruma tunnetila joka vaan syö energiaa ja tekee minusta ilkeän ihmisen.

Katkeruutta

Aina välillä tulee mieleen mitä kaikkea olen menettänyt. Kävin viime viikolla gynekologilla, joka on hoitanut minua teiniiästä lähtien. Juttelimme siitä miten kova paikka oli minulle etten saanut lapsia. Muistan aina miten järkyttynyt hänkin oli, kun olin saanut keskenmenon.

Minulle tulee mitä kummallisempia kateuden puuskia. Yksi päivä minua kiukutti Jenni Haukio, kun povailtiin hänen raskauttaan. Ajattelin tosi ilkeästi ja pahansuovasti, että helppoahan tuo on, ei tarvitse huolehtia rahasta ja saa elää turvattua elämää. No, eihän se niin ole, hänkin on todella kovan paikan edessä. Näin se kuitenkin on , että oma pettymys saa aikaan vihan puuskia vielä nytkin, vaikka olen jo 50v.

Tärkeintä on tietysti, että pystyn tiedostamaan mikä mistäkin johtuu. Etten lähde tekemään jotain loanheitto kampanjaa Haukiota kohtaan, vaan tiedän asian johtuvan omista katkeruuksistani. Kuitenkin tosi moni varmaan toimii niin, että ei edes tiedosta omaa vihansa syytä, vaan alkaa ilkeillä jollekin ihan turhaa.

Oli siitä terapiasta tämäkin hyöty, jää Jenni ihan rauhaan ja minä keksin muuta ajateltavaa.

Yövalvomisia

Yksi tapa kiusata minua avioliitossani oli jatkuva valvottaminen. Ilkan vuorokausirytmi oli ihan sekaisin. Hän käyttäytyi, kuin pikkupoika ja pelasi netissä aamuviiteen saakka ja sitten lähti töihin parin tunnin yöunien jälkeen. En ymmärtänyt sitä koskaan miten hän kykeni menemään työhön, kun ei nukkunut kunnolla. Moneen kertaan yön aikana hän herätti minut rämistelemällä ja kolistelemalla, niin että varmasti sai minut hereille. Sitten, kun hän oli jo sairaslomalla, niin hän katseli yökaudet elokuvia tai soitti musiikkia. Joka yö hänelle sattui muutaman kerran " vahinko", että volyyminappi kierrettiinkin väärään suuntaan. Se oli ihan kamalaa kidutusta, uskon, että se vaikutti paljon masennukseeni ja kipuihini.

Jossain vaiheessa sairaslomiaan hän yritti nukkua öisin ja silloin piti olla TV koko ajan päällä. Nukuin varmaan pari vuotta niin , että valot paloi ja TV pauhasi. Ei ihme etten ollut työkykyinen. Sairaslomallaan ei Ilkalle ollut tietenkään väliä milloin hän nukkui, kun yö riehuttiin, niin sitten hän nukkui koko päivän. Siinäkin hän oli jotenkin rajaton, että hän ei kyennyt pysyttelemään normaalissa vuorokausi rytmissä. Hän käyttäytyi, kuin edesvastuuton teinipoika, ei mitään huolta huomisesta.

Häpeä ahdistaa

Tuo lääkärintodistus syvästä masennuksesta ja työkyvyttömyydestä vaivaa mieltäni jatkuvasti. Se on saanut aikaan myös syvän häpeän. Eikä tuon verottajan suhtautuminen ollenkaan parantanut tilannetta. Päinvastoin, koen suurta mielipahaa, kun joudun tekemisiin sellaisen ihmisen kanssa. Tunnen itseni perinpohjin huonoksi, mietin onko minussa mitään hyvää.

En kestäisi tätä tunnetilaani ilman puolisoni rauhallista suhtautumista minuun ja asioihini. Jos olisin nyt yksin tämän paineen alla voisin jopa päätyä itsemurhaan. Olen joskus ollut masennuksessani niin syvällä, että olen itsemurhaa miettinyt ja tiedän sen mekanismin miten sellainen halu ihmisessä syntyy. Siksi ihmettelenkin syvästi miten tuo verottaja uskaltaa ladata sellaista painetta ihmisen niskaan, siinä on suuri vaara sortaa toinen itsemurhaan asti. Se kohtelu mitä olen saanut on uskomatonta nykypäivän Suomessa.

Se kaikki saa minut lamaantumaan ja pyörimään, vain oman mitättömyyteni ympärillä. Koen itseni täysin epäonnistuneeksi ihmiseksi, minun verorahanikaan eivät kelpaa. En voi ketään muuta elämästäni syyttää, olen tehnyt pelkkiä vääriä ratkaisuja. Ilman avioliittoani Ilkan kanssa en olisi tässä tilanteessa, yritykseni voisi hyvin ja minä voisin ainakin paremmin. Oli ihan omaa hulluuttani sekaantua sellaiseen ihmiseen, kun Ilkka oli. Toisaalta kaikki jotka ovat narsistin kohdanneet tietäävät, että parisuhteessa toinen osapuoli voi joutua täysin pois raiteiltaan ja lopuksi ikää sairauseläkkeelle. Pahimmillaan narsisti sairastuttaa ympäristönsä.

Häpeän kuitenkin sitä, että olen ollut niin hölmö, että joku ihminen on päässyt tuhoamaan elämääni niin pahasti. Jos olisin työntänyt hänet pihalle heti, kun näin miten sekopää hän oli, niin olisin säästynyt paljolta. Mutta joku hiivatin moraali kielsi minua eroamasta heti, vaan halusin yrittää loppuun asti. Hyvä ettei minulle tullut siinä loppu.

Kuka on työkykyinen

Olen pohtinut monta päivää tuota työkyvyttömyyttäni syvän masennuksen takia. Ensin tunsin iloa ja ylpeyttä, että olen pystynyt sietämään sairauttani niin hyvin, että jaksoin työelämässä koko ajan. Sitten mieleeni on hiipinyt kauhukuva, että minä itse olen yritykseni pomo, kuka minulle tulee sanomaan, että et kykene työhösi. Voihan olla, että jos olisin ollut isossa työyhteisössä ja toisella työssä joku olisi kiinnittänyt huomiota sairauteeni ja todennut etten kuulu työelämään.

Toisaalta, jos olisin ollut ihan onneton työpaikallani, niin asiakkaat olisi kaikonnut ja niin ei ole käynnyt. Mietin niiden vuosien aikana usein, etten oikein jaksa mennä töihin ja nukuin kaikki vapaa-ajan, mutta aina kuitenkin menin. Ehkä pitkä yrittäjäura teki minusta niin sitkeän etten edes osannut ajatella sairauslomalle jääntiä. Toisaalta tiesin sen myös, että jos jään pitkälle sairauslomalle yritykseni on mennyttä ja minulta menee työpaikka. Jos muutkin sairastuneet olisivat sen asian edessä aika moni yrittäisi vain raahautua työhön.

En missään nimessä tarkoita, että ihmisten pitäisi kestää sairaana työelämässä. Sen kuitenkin haluan tuoda esiin miten eriarvoisessa asemassa yrittäjä on, kuin työntekijä. Kun Suomessa siirtyy yrittäjäksi menettää tavallaan sosiaaliturvastaan osan, pienen yrityksen toimibta on niin paljon kiinni yrittäjän omasta työpanoksesta ettei yritys pärjää ilman omistajaansa. Tietysti tämä on ammatinvalinta kysymys ja minä itse olen sisäistänyt sen jo vuosia sitten, mutta uudelle yrittäjälle se saattaa olla aika yllätys. Nyt, kun olen ongelmissa verottajan kanssa huomaan myös ettei yrittäjällä ole todellakaan oikeutta sairastaa. Olen saanut kuulla niin epämiellyttäviä ja loukkaavia kommentteja tuon miehen suusta jonka kanssa olen verojen maksusopimuksesta keskustellut. Eli verottajan silmissä yrittäjällä ei ole ihmisarvoa.

Jatkuva kipu

Nyt kun sain tuon lääkärintodistuksen kymmenen vuotta kestäneestä syvästä mesennuksesta ajattelin heti, että sairastinhan saman aikaisesti ohutsäieneuropatiaa. Samapa tuo mikä minut teki työkyvyttömäksi, mutta ohutsäieneuropatia ei ole mikään vähättelyn aihe. Tietysti nämä kaksi sairautta masennus ja ohutsäieneuropatia pahensivat toinen toistaan. Minähän sai kipuklinikan fysiatrilta diagnoosin ohutsäieneuropatia vasta 2008, vaikka se vaivasi minua jo 2000- vuodesta lähtien. Tauti on kuitenkin vasta nyt tullut tunnetuksi, niin sain vaivoilleni nimen vasta paljon jälkeenpäin.

Ohutsäieneuropatia aiheuttaa lähes jatkuvaa kovaa kipua ja hermosärkyä sekä väsymystä. Minulle jalat ovat olleet pahimmat ja onneksi en ole ylävartalossa ja käsissä kokenut kipuja juuri ollenkaan. Jalkasäryt oli aluksi joka öisiä ja valvoin aina aamuyön kivussa ja kuumotuksessa. Jalat olivat todella levottomat ja tuskaiset. Onneksi nykyään Tramal lääkitys aika hyvin tehoaa kipuun.

Jatkuva kipu kuluttaa ja masentaa joten se edes auttoi syvän masennuksen lisääntymistä. Samalla masennus ja väsymys lisäsi kipuja ja särkyjä. Se oli aika kamala kierre ja jossain välissä uskoin etten ikinä voi siitä selvitä. Kipuunkin alkaa jotenkin tottua, etten enää pidä sitä niin dramaattisena. En enää jaksa huomioida sitä ja ajatella sitä, vaan se alkaa automaattisesti työntyä takaalalle. Nyt kun tiedän, että tuskin kipu loppuu koskaan ja vietän lopun elämääni näin. Niin ajattelen, että särje sitten perkele, kun et puheesta huoli. He halua antaa sille valtaa ja voin vakuutta, että kipuunkin voi tottua ja sen kanssa oppii elämään.

Psykoanalyysi

Näin jälkeenpäin voin sanoa, etten olisi ikinä selvinnyt syvästä masennuksestani ellen olisi käynyt säännöllisesti psykiatrin vastaanotolla. Näin maallikon on vaikea selvitellä termejä mikä on terapiaa, mikä psykoanalyysianja voihan olla, että psykoanalyysi on niin vanha nimitys ettei sitä enää käytetä. Joka tapauksessa kävin 2-3 viimeistä vuotta tapaamisissa 3 kertaa viikossa ja aloitin käynnit aikanaan käynnillä pari kertaa kuussa.

Siinä vaiheessa, kun selvisi, että aviomiehelläni on toinen perhe muualla ja hän itse makasi hengityskoneessa teholla sovittiin, että alan käymään kolme kertaa viikossa vastaanotolla. Uskoisin, että tuo tiuha käynti auttoi myös minua pysymään työelämässä. Tiedän, että se kuulostaa ihan tosi suurelta käynti määrältä ja ystäväni kyllä sitä kritisoi. Kalliiksihan se tuli,koska maksoin kaiken itse. Siitä olenkin katkera, että miksi psykiatrini ei ikänä kertonut, että voisin hakea Kelan maksamaa terapiaa ainakin vuodeksi.

En kuitenkaan koskaan kokenut turhaksi käydä psykiatrilla niin usein. Jos nyt ravaisin siellä kolme kertaa viikossa en varmaan keksisi mitään puhuttavaakaan. Silloin se siis oli erittäin tarpeellista, joka kerta mennessäni olin ihan täynnä asiaa. Se oli loistava tapa purkaa pahaaoloa ja se piti minut työkykyisenä. Opin myös niin paljon itsestäni ja samalla myös ihmisestä yleensä, että se terapia oli varsinainen elämän yliopisto.

Masennus

Tarvitsin lääkärintodistusta todistamaan työkuntoani viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Palasin pitkästä aikaa tutun psykiatrini luo joka sen pystyi kirjoittamaan. Kävinhän hänen vastaanotollaan kymmenen vuotta enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Hän kirjoitti todistukseen, että olen ollut vuodesta 1999-2010 hänen hoidossaan vaikean masennuksen vuoksi. Lisäten vielä, että olisin tarvinnut useita ja pitkiä sairaslomia, mutten yrittäjyyteni takia voinut niitä vastaan ottaa.

Tuntui aika kamalalta lukea lyhyt, tyly todistus, että olen ollut kymmenen vuotta työkyvytön. Ensimmäiseksi tulee mieleen, että minkähänlaista olisi, jos olisin työkykyinen. Tiedän voivani jo paljon paremmin, mutta terve en missään tapauksessa ole vieläkään. En ymmärrä miten olen kyennyt roikkumaan työelämässä siinä tilanteessa, kun suurin osa muista syvän masennuksen kokeneista eivät ehkä koskaan enää pysty työelämään. En oikeastaan vieläkään tajua mitä kaikkea minulle on viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunut. Elämä on ollut niin sekavaa ja olen ollut kuin unessa etten oikeastaan osaa vielä edes analysoida mitä minulle oikein on tapahtunut.

Psykiatrini puhui myös pitkään siitä, että minun kannattaisi tehdä kirja elämästäni tai tulla muuten julki kertomaan narsismin puolison tarinaa. Tarinani on niin erikoinen ja uskomaton, että yli kolmekymmentävuotta psykiatrinani toiminut lääkärikään ei ole koskaan vastaavaan törmännyt. Nythän olen jo hiukan kirjoittamisen alussa, kun tämä blogi on aloitettu. Se jää nähtäväksi mitä muuta tästä syntyy.

Ainakin voin todistettavasti sanoa ettei syvä masennus aina johda työkyvyttömyyteen eikä sairauseläkkeeseen. Työhön kykeneminenkin on mahdollista riippuen tietenkin työstä ja monesta muusta tilanteesta. Omalta kohdaltani on ollut ehdottomasti parempi, että olen pysynyt työelämässä. Jos olisin kymmenen vuoden sairastamisen jälkeen palaamasta työelämään en tiedä miten se onnistuisi. Meidän yhteiskunnassa ihminen myös leimattaisiin niin sekopääksi, jos olisi ollut masennuksen takia pois työstä, että sekin tekisi palaamisen vaikeaksi.

Avioliittoni tarina lyhyesti

Pompin varmaan ihan epäloogisesti tapahtumista ja muistikuvista toiseen. Ajattelinkin tehdä lyhyesti selvityksen avioliitostani narsistin kanssa eli expuolisoni Ilkan. Tässä siis tapahtuneet faktat, kerron tunteista lisää myöhemmin.

Menin naimisiin 90-luvun lopulla ja olin ollut yksin jo viitisen vuotta avoliittoni jälkeen. Kun tapasin Ilkan hän oli armeijan palveluksessa, hyvin urallaan edennyt sotilas. Hän manipuloi ja painosti minua alusta pitäen saadakseen minusta taloudellista hyötyä. Hän muutti talooni suorastaan väkisin ja puhui rakastamisesta parin viikon jälkeen. Minulle selvisi vasta pari vuotta sitten, että hän luuli minua ja vanhempiani varakkaisi ja uskoi voivansa huijata meiltä rahaa. En ollut mitenkään hurmaantunut häneen, vaan olin kai niin kyllästynyt yksin oloon ja halusin palavasti lapsia.

Menimme naimisiin noin parin vuoden seurustelun jälkeen. Koko ajan tunsin ettei kaikki ole kohdallaan, mutta en vaan halunut uskoa sitä todeksi. Hän ei suostunut avioehtoon ja perusteli sitä mormooniuskonnollaan. Alusta lähtien Ilkka varasti minulta ja yritykseni kassasta rahaa. Ilkka jätti armeijan ja siirtyi matkatöihin reissaten Euroopassa pitkin poikin. Seksielämä loppui meiltä hääpäivään eikä lasta tietenkään kuulunut. Päädyimme hedelmöityshoitoihin, minä yritin kertoa seksielämän puutteesta, mutta miesgynekologi halusi mieluummin kuunnella Ilkaa joka vihjaili minun olevan ihan nymfomaani.

Mormooniuskonto ei muuten näkynyt Ilkan elämässä, siitä hän oli jo päässyt irti, mutta asenne naista kohtaan oli keskiaikainen. Osa mormooneistahan hyväksyy moniavioisuuden ja se kai oli Ilkankin maailmankuva. Naista hän piti jotenkin alempi arvoisena, kun miehiä. Sitten hoksasin, että Ilkka oli lääkeriippuvainen, hän oli välillä aivan sekaisin. Hän käytti sekä unilääkkeitä, että kipulääkkeitä ja joutui myös psykiatriseen hoitoon. Psykiatrian osastolla hän vedätti henkilökuntaa täysin ja kaatoi kaiken minun syyksi. Minä olin se narkkari ja paholainen joka kiusasi pientä miestä. Ei ihme, että minäkin alkuun häneen sorruin, kun ammattilaisiakin vietiin, kun kuoriämpäriä.

Yritin vielä uskoa, että kaikki kääntyy hyväksi ja menimme adoptio neuvotteluihin. Ei Ilkalla koskaan ollut mitään adoptio tarkoitusta, mutta sekin oli yksi temppu siihen, että pysyin hänen elättäjänään. Loppujen lopuksi hänellä oli tarkoitus hakea sairaseläkkeelle mielenterveysongelmista ja saada avioerossa minulta hyvät rahat. Sehän oli ihan hieno suunnitelma, ei tarvinnut tehdä töitä ja rahaa tuli. Taloustilanteemme oli ihan katastrofaalinen Ilkka ei koskaan osallistunut sentilläkään talouteemme. Hänellä oli maaninen kiinnostus kaikkia tekniikkaa kohtaan, hän osteli tietokoneita, televisioita, musiikkilaitteita yms. Kaikki kaatui minun maksettavaksi. Sitten jossain vaiheessa hänen avovaimonsa soitti minulle, hän oli saanut selville, että mies olikin naimisissa. He olivat olleet yhdessä pari vuotta eli Ilkka eli täydellistä kaksoiselämää. Hänellä oli ilmeisesti paljon muitakin naisia, mutta minä en ollut mustasukkainen luonne enkä osannut edes epäillä häntä. Tällä avovaimolla oli ihailtavaa selkärankaa ja hän pystyi jättämään Ilkan heti. Ja voi sitä Ilkan itkua, kun hänet niin hylättiin. Täysin uskomaton tilanne, minä yritin lohduttaa, kun tyyppi syyteli minua siitä, että menetti elämänsä naisen. Kyllä minäkin olen yksi ääliö.

Sitten hän eräänä päivänä häipyi, jätti käytetyn kirjekuoren päälle viestin ettei tule enää kotiin ja vei vähäiset tavaransa. Hän löysi itselleen uuden elättäjän. Tämä uusi nainen tuli tutuksi sairaalassa, koska Ilkka oli hänen kuolevan miehensä huonetoveri. Siinä taas manipuloitiin kumpaakin ja kunnolla. Kuoleva mies piti Ilkaa ihmeenä, joka auttaa hänen vaimoaan ja vaimo taisi rakastua. Siinä löytyi taas uusi uhri. Narsistit ovat aivan uskomattomia tekemisissään.

Väkivaltainen nainen

Tänään tuli MOT:ssa juttu väkivaltaisista naisista ja se herätti monia tunteita menneisyydestä. Todella hieno asia, että uskalletaan ottaa esille naisten väkivaltaisuus. Uskon, että aivan yhtälailla naiset, kuin miehetkin voivat olla kykenemättömiä hallitsemaan vihaansa. Tämä ei kuitenkaan ole se asia minkä tuo ohjelma herätti muistoistani, vaan se, että exmieheni Ilkka syytti minua väkivaltaisuudesta.

Se oli yksi niistä kummallisuuksista mitä tällainen persoonahäiriöinen keksii tehdä, kaikki keinot käytetään. Olimme avioliittomme loppusuoralla perheterapiassa, kun minä halusin vielä kerran ymmärtää miestäni. Siinä vaiheessa oli jo tullut esiin hänen toinen vaimonsa ja se etten tule koskaan saamaan lasta hänen takiaan. Syitä minulla vihaani oli ja myönnän, että melkein halkesin vihasta ja pahasta mielestä. En kuitenkaan koskaan käynyt Ilkaan käsiksi enkä heitellyt millään esineillä. Minun tapani raivota oli itkeä ja huutaa ja kysyä miksi helvetissä hän teki minulle näin. Miksi hän rikkoi minun elämäni ja teki minusta pysyvästi lapsettoman. Varmaan pari kuukautta heräsin joka aamuyö ja itkin ja ulisin tuskaani.

Ilkka otti tämän esille terapiassa siten, että hän pelkää minua ja ei uskalla nukkua, koska herätän hänet huutamalla. Katsoin häntä suu auki enkä yhtään ymmärtänyt mistä hän puhui. Hän käänsi minun suuren tuskan itselleen pisteiksi, hän keräsi sääliä sillä, että vaimo on ihan kauhea, pelottava hakkaaja. Olin aivan lyöty ja näin jälkikäteen vasta tajuan, kuinka paljon hän ihmisiä huijasi kääntämällä kaikki asiat omaksi edukseen. Näin hän myös sai lääkäreiltä lisää unilääkettä johon hän oli koukussa. Hänellä oli hyvä syy käyttää unilääkkeitä, kun vaimo ei kamaluuksissaan anna hänen nukkua rauhassa. Voi miten tekopyhästi hän selitti olevansa niin rauhan mies ettei mitenkään kykene lyömään naista tai uskalla minua vastustaa, kun olen niin pelottava. Voi kuinka raivostuttavaa se olikaan!

Lisää hyperstimulaatiosta

Tulen aina muistamaan sen kivun ja henkisen tuskan mikä hyperstimulaatiosta syntyi. Minulle siirrettiin alkiot torstaina ja aikaisemmin oli poimittu talteen lähes parikymmentä munasolua. Torstaina minulle sanottiin, että vatsaonteloon on alkanut kerääntyä nestettä ja verta vuotaa edelleen munasarjoista. Silloin kuulin ensimmäistä kertaa sanan hyperstimulaatio gynekologin suusta. Hän varoitti minua aika tiukasti etten saa viikonloppuna liikkua yhtään, ei saa edes tehdä ruokaansa ainoastaan sängyn ja vessan väliä saa kävellä.

Niin kuin kerroin Ilkka oli häipynyt omille teilleen ja minä olin yksin kotona. Soitin äidilleni ja kerroin olevani pahassa tilanteessa, että jos hän voisi tuoda ruokaa, koska en saa yhtään liikkua. Hän ei suostunut auttamaan ja soitti parin tunnin kuluttua ja kysyi lähdenkö kävelylle hänen kanssaan. Siinä taas tuo ihmeellinen tosi asioiden kieltäminen, kun minä kerron etten saa liikkua yhtään, niin hän pyytää kävelylle.

Tuo viikonloppu oli kamala ja ihan painajainen. Kivut oli niin kummallisia etten osannut niitä paikallistaa mihinkään. Tunsin myös hengitykseni hankaloituvan, mutta luulin kuvittelevani, mutta sehän kuuluu hyperstimulaatioon. Kun vettä kerääntyy vatsaonteloon keuhkot työntyy kasaan ja hengitys vaikeutuu. Koska olin aivan yksin, läheiset ystävänikin oli matkoilla tilanne oli kamala. Pelkäsin ja olin kai niin sekaisin hormooneista, että tuli kaikkia kummallisia mielikuvia. Ihmisen ei missään tapauksessa tulisi jäädä yksin siinä tilanteessa. Voin myös ymmärtää, että puolisolle tuo tilenne on kamala kenellä on kunnollinen puoliso. Varmaan tuo hormooneista sekaisin oleva nainen vaikuttaa ihan hullulta. Ainakin koin itseni ihan sekavaksi ja itkuiseksi.

En yleensä ole mikään itkeskelijä, mutta kun maanantaina päädyin sairaalaan itkin koko ajan. Oli pelottavaa huomata ruumiissaan tapahtuvat muutokset, kun kaikki neste alkaa kerääntyä vatsaan. Minulta loppui sunnuntaipäivän aikana jo virtsan tulo ja jo silloin olisi pitänyt älytä tilata ambulanssi. Yksin ollessa on niin vaikea tehdä päätöksiä ja ajattelin koko ajan vain kuvittelevani oireeni, koska niitä ei oltu mitenkään yksityiskohtaisesti selitetty minulle. Se ainoastaan sanottiin, että jos virtsan tulo loppuu niin sitten sairaalaan.

Olisi kiva tietää miten nykypäivänä neuvotaan näissä asioissa. Kerrotaanko hedelmöityshoitojen alussa, että tällainen vaara on ja pahimmassa tapauksessa se johtaa kuolemaan. Olisi hienoa, jos joku toimittaja alkaisi tekemään tästä juttua. Tämäkin puoli pitää tulla ihmisten tietoon.

Muistikuvia hyperstimulaatiosta

Nostan vielä esiin tämän kokemukseni hyperstimulaatiosta haluaisin, että mahdollisimman moni itse sen saaneena kommentoisi juttua. Minusta nämä lapsettomuushoitojen kääntöpuolet saavat aivan liian vähän julkisuutta ja niistä ei klinikoilla kerrota. Halu rahastaa saa klinikat tekemään hoitoja aina, vaan lisää ja lisää eivätkä he välitä potilaan terveydestä. Tiedän, että paikallinen gynekologini vaihtoi myöhemmin yhteistyökumppania koska tuo minuakin hoitanut klinikka ei huolehtinut potilaiden terveydestä. Myös se aiheuttaa mielestäni ongelmia, että me jotka asumme kaukana lapsettomuushoitoklinikoista olemme osaksi myös paikallisen gynekologin hoidossa. Näin ei kukaan oikein ota vastuuta, omalla kohdallani koin ettei kumpaakaan osapuolta kiinostanut tipan vertaa mitä minulle tapahtui. He suorittivat vaan kylmästi tuon alkioiden siirron yms. mutta ketään ei kiinnostanut miten potilas voi.

Ihminen on myös niin heikoilla ja kipeä silloin ettei mitenkään jaksa taistella omista oikeuksistaan. Hormoonit jo vievät sen verran sekaisin ettei kaikkea edes osaa kysyä. Minulle myös jäi sellainen muistikuva, että tällaista hyperstimulaation vaaraa myös vähäteltiin. Kaikissa niissä hormoonipakkauksissa luki kyllä tästä ja sehän oli sana mitä en ikinä ollut kuullutkaan. Kysyin siitä tuon ensimmäisen tapaamisen yhteydessä klinikalla, mutta minun kohdallani oli myös se ongelma, että hoitava gynekologi oli portugalilainen ja puhui hyvin huonosti suomea. Hän vähätteli koko hyperstimulaatiota, että se mainitaan lääkkeissä vaan siksi, että on pakko mainita. Hän ei kuulemma ollut ikinä edes nähnyt kenelläkään hyperstimulaatiota. No, ehkei hän juuri siksi sitä kohdallani tunnistanut.

Verottajan mielivaltaa

En olisi ikinä uskonut, että Suomen maassa voi joutua vielä nykyäänkin kokemaan verottajan täysin mielivaltaista käytöstä. Jos asia tehtäisiin, niin kuin minä ehdotan olen maksanut koko verovelkani kahdessa vuodessa pois. Jos taas tehdään hänen haluamallaan tavalla, verottajalta jää saamatta noin 40.000€ ja työpaikka menee minulta ja työntekijöiltäni. Kumpi vaihtoehto on järkevämpi. Kun jatkan yritystäni, niin tuota vuosien aikana vielä useat veroeurot, mutta jos nyt lopetan syntyy ainoastaan työttömyyttä.

Ei ihme ettei Suomessa verorahat riitä, jos verottaja tekee paljon näin mielivaltaisia päätöksiä. Tähän pitäisi puuttua koko yhteiskunnan, verottajan velvollisuus on mielestäni tehdä yhteiskunnalle parhain ratkaisu. Otankin seuraavaksi yhteyttä lakimieheen ja Suomen Yrittäjiin koska oikeudentuntoni ei salli sitä, että yksi ihminen voi tehdä näin tuhoavia päätöksiä. Hän kohtelee myös minua erittäin huonosti ja on hyvin ilkeä. En saa puhua lauseitani loppuun ja hän suhtautuu halveksivasti hymähdellen ehdotuksiini.

Tulee jopa mieleen olenko taas vastatusten jonkun häiriöisen kanssa, vai onko kyseessä vaan pieni ilkeä ihminen, joka on valtansa huipulla.

Tieto olisi auttanut

Nyt, kun olen lukenut näitä kirjoja narsismista niin ajattelen, että jos näitä kirjoja olisi ollut jo 80-luvulla niin olisin säästynyt paljolta. Jos minulla olisi ollut tietoa, että sellaisia ihmisiä, kun narsistit on edes olemassa olisin osannut paremmin välttyä avomieheltäni.

Minulla on se käsitys ettei 80-luvulla vielä suomenkielessä juurikaan käytetty koko narsisti sanaa. Esimerkiksi tuossa Markku Salon narsisti kirjassa on selvä kuvaus Aarnen käyttäytymisestä, että jos sen olisin lukenut jo seurustelumme alussa olisin edes epäillyt ettei tämä ihminen ole ihan hyvä kumppani. Menin sen jälkeen, kun Aarne oli yrittänyt kuristaa minut juttelemaan psykiatrin kanssa ja silloin hän käytti nimitystä psykopaatti tai sosiopaatti. Silloin myös itse tutkin asiaan liittyvää kirjallisuutta ja psykopaattin kuvaus sopi ihan Aarneen. Tietysti se on ihan sama miksi asiaa tai käytöstä nimitetään tärkeintä on, että ihmiset saavat siitä tietoa.

Tosin voi olla etten kyennyt vielä seurustelu suhteeni alkuaikoina edes sulattamaan sellaista tietoa. Muistan lukeneeni Tommi Helstenin Virtahepo olohuoneessa joskus 80-luvun lopulla ja myönnän etten silloin ymmärtänyt koko kirjaa. Olin silloin niin kokematon ja lapsellinen ettei sen kirjan sanoma avautunut minulle vielä. Vasta noin viisitoistavuotta sitten ymmärsin lukemaani, kun kävin läpi nuo Helstenin kirjat.

On varmaan ihan turhaa jossitella mitä elämässä olisi voinut tapahtua, se on nyt mennyttä.

Verovelka

Olen nyt keskustellut parinkin rahoitusalan ammattilaisen kanssa tästä ettei verottaja tee maksusopimusta kanssani, vaan haluaa myydä kaiken omistamani. He ovat aivan ihmeissään verottajan päätöksestä ja jokainen epäili voiko siinä olla kysymys henkilökohtaisesta ajojahdista. Tunnenko jotenkin ennestään tämän verovirkailijan ja en todellakaan tunne. Nimi on ainakin ihan vieras, mutta häntähän minä en ole koskaan nähnyt koska hän kieltäytyy tapaamisesta. Voihan olla, että tunnistaisin, jos tapaisin.

En voi uskoa, että nykysuomessa on verottajalla tällainen käytös. Hän haluaa ajaa erittäin hyvin menestyvän yrityksen konkurssiin ja siinä menettäisi työpaikan minä ja moni muu. Verovelathan on kertyneet pitkästä sairastamisestani ja Ilkan jättämistä suurista veloista. Pystyisin kahdessa vuodessa maksamaan verovelat pois ja sitten jatkamaan puhtaalta pöydältä yritykseni rakentamista. Tuntuu ihan kamalalta, kun yritykseni todistettavasti menestyy erinomaisesti tästä taloustilanteesta huolimatta, mutta verottaja ei jousta tippaakaan.

Alenmuudentunto

Tunsin tänään syvää alenmuuta, kun keskustelin erään pankkivirkailijan kanssa raha-asioistani. Pitkästä aikaa kateus ja katkeruus kouraisi sydäntäni. Tiedän tietysti, että jokaisella on omat vaikeutensa eikä elämä ole helppoa kenellekään. Tämä pankkinainen herätti minussa katkeruuden omasta elämästäni. Miksi minulla ei ole lapsia, miksi en ole saanut nuoresta pitäen käydä kouluja ja kehittää itseäni. Miksi minun vanhempani ei tukenut opiskeluani, tai miksi mieheni on tuottaneet vain tuhoa, enkö minäkin olisi ansainnut parempaa.

Näytti niin helpolta tämä toisen naisen elämä. Kaunis nainen, hyvin hoidettu, älykäs ja menestynyt. Kolme fiksua tytärtä, kiva mies, jolla on hyvä työ ja kaunis koti. Tiedänhän minä sen, että kaiken sen eteen hän on tehnyt töitä, ei menestys pankkimaailmassa tule turhasta ja varmaan hän on huomattavasti älykkäämpi, kuin minä.

Välillä tuntuu, niin voimakkaasti, että elämäni on mennyt pieleen täysin ja koko elämäni on enää turhaa. Olen vaan taistellut ja tehnyt vääriä valintoja. Tosin se pitää muistaa, että nyt minulla on hyvä elämä ja ihana mies, mutta niitä lapsia minä en koskaan saanut.

Narsistien vuosisata

Tuntuu kummalta, että viime vuosien varrella olen kuullut useammalta taholta, kun joku tuttu kertoo narsisti puolisostaan tai läheisestään. Ihan, kuin meidän viisikymppisten maailmassa olisi tavallista suurempi osa jotenkin häiriintyneitä.

Olin aika järkyttynyt, kun tapasin joulun tienoilla vanhan luokkatoverini, jota en ollut tavannut pariinkymmeneen vuoteen. Oikeastaan ystävyytemme katkesi, kun hän aikanaan avioitui. Hän on erittäin hyvässä asemassa oleva, koulutettu ja aika tunnettukin nainen. Hän kertoi olleensa häiriöisen puoliso ja vasta pari vuotta sitten lastensa kannustamana päätynyt eroon. Hassua, että olimme kokeneet hyvin samanlaisen kohtalon, mutta en koskaan olisi uskonut, että hänelle käy niin. Hän sanoi samaa minusta, jotenkin sitä kuvittelee, että narsistin puoliso on joku reppana jonka tunnistaa jo kaukaa. Vasta nyt lähiaikoina olen alkanut huomata, että se on melkein päinvastoin, narsistin puoliso onkin hyvin vahva ja voimakas ihminen.

Mietimme tämän luokkakaverini kanssa mikä siinä on, että nyt viime aikoina on tullut esiin näitä häiriötapauksia. Voi tietysti olla, että narsistileima annetaan ajattelemattomasti, mutta siltikin tuntuu, että itsekeskeisyyttä on enemmän, kuin esimerkiksi sodan käyneessä sukupolvessa. Vai onko?

Uskomaton tarina

Blogin kirjoittaminen on jäänyt hiukan vähemmälle, kun olen joutunut niin paljon hoitamaan muita asioita. Minulle jäi myös näiden narsistimiesteni jäljiltä pankkilainaa muutama satatuhatta. Se on pienyrittäjän palkoilla kova maksettava, mutta olen aikonut siitä selviytyä. Tyhmyydestä sakotetaan ja niin on käynyt myös minulle.

Vasta avioliittoni purkautumisen jälkeen minulle selvisi, että Ilkka oli mennyt kanssani naimisiin hyötyäkseni minusta rahallisesti. Hän luuli saavansa vanhempani manipuloitua siirtämään omaisuuttaan minulle ja sitten avioerossa hän olisi saanut niistä osansa. Hän kieltäytyi avioehdosta vedoten jumalaan ja ties mihin. Onneksi tämä ei ihan onnistunut, mutta suuren summan rahaa hän ehti minulta vuosien varrella huijata.

Olen siis selvitellyt verottajan yms. viranomaisten kanssa laina-asioitani ja joutunut tekemään kirjallisen selvityksen viimeisetä 15vuodesta, miten lainat ovat muodostuneet. Tutuimmat ihmiset kirjanpitäjä ja pankkiväki sanoi suoraan, että tarinani on aivan uskomaton, mutta kun ovat sitä sivusta seuranneet, niin pakkohan se on uskoa. Veroviranomainenpa ei uskonutkaan ja vaikutti muutenkin töykeältä epämiellyttävältä mieheltä. Nyt jää nähtäväksi miten todistan, että elämäni on sellainne mitä sen kerron olevan.

Koen, että minulla on alkamassa viimeien vääntö päästäkseni eroon menneisyydestä. Kun nuo velat on maksettu, tyydyn elelemään pikkumökissä kissojeni ja rakkaan puolisoni kanssa.

Mahdoton ihminen

Markku Salon kirjassa tulee esille myös eri nimityksiä narsistiselle ihmiselle. Olen itse pohtinut näitä nimityksiä koska koen, että voi sanoa ketään narsistiksi, kun en ole lääkäri eikä sellaista virallista diagnoosia ole tehty. Salo käyttää termiä häiriöinen ja minusta se kuulostaa neutraalimmalta. Lakimiespiireissä kirjan mukaan käytetään suorasukaista nimitystä mahdoton ihminen.

Minusta tuo kuvaus mahdoton ihminen osuu naulan kantaan kummankin expuolisoni kohdalla. Joulun pyhinä, kun on aikaa ollut miettiä niin moni asia tuli taas uudelleen mieleeni. Kuvaisin kokemusta Ilkan kanssa ihan, kuin olisin ollut pesukoneen rummussa. Asiat vaan tapahtui, kauhea vauhti eteen ja taakse, mistään ei saanut otetta. Täydellinen sekamelska elämässä ja mistään ei saanut otetta. Juuri, kun oli jotain sovittu ja elämä alkoi rullaamaan taas Ilkka teki jotain katastrofaalista ja elämä meni ihan rikki. Ihmettelen, että olen vielä näinkin terveenä ja tasapainoisena hengissä.

Tuossa Markku Salon kirjassa sanottiin, että valvottaminen on myös yksi narsistien konsti kiusata. Sen kyllä huomasin Ilkan kanssa, varmaan 3-4 viimeistä vuotta avioliitostani en nukkunut koko yötä yhteen menoon.Onneksi Ilkka oli niin paljon matkatöissä, muuten en olisi kestänyt. Hän itse ei pystynyt mitenkään kontroloimaan vuorokauden aikoja, vaan välillä valvoi parikin vuorokautta peräjälkeen. Joka yö heräsin siihen, että musiikki kai TV rämäytettiin täysillä päälle. Meteli oli niin kova ettei hän kuullut, vaikka kuinka käskin hiljentää. Oli pakko aina nousta sängystä ja käydä itse vääntämässä volyymit pienemmälle. Ja sama toistui tunnin päästä. Pari vuotta hän ei kestänyt nukkua hiljaisuudessa ja pimeässä ollenkaan. Me siis nukuimme telvisio päällä ja valot palaen.

Luojan onni ettemme saaneet koskaan lapsia, en ikinä olisi pystynyt suojelemaan heitä tältä mahdottomalta ihmiseltä.

Markku Salon kirja narsismista

Löysin kirjakaupasta viime viikolla asianajaja Markku Salon kirjan Narsisti parisuhteessa, työpaikalla, naapurina, oikeussalissa. Olin jo pitkään etsinyt hänen kirjojaan, mutta syksyllä ymmärsin, että niiden painos oli loppu. Nyt kuitenkin minulla on kirja käsissäni ja parikymmentäsivua luettuna. Ja miten siinä kirjassa kuvataankin juuri minun tuntemaa elämää.

Tämä on kuulemma tyypillistä, että narsistien tapa piinata puolisoaan on niin samankaltainen kaikilla, että jokainen narsistin puoliso löytää yhtymäkohtia tarinoiden ja oman elämänsä välillä. Vaikka en ole lukenut, kuin parikymmentäsivua jo moni asia on selventynyt. Nyt ymmärsin, että narsisteille on tyypillinen tapa kiusata perhettään vaarallisella liikenne käyttäytymisellä. Se myös oli uutta, että jos tämän pystyisi todistamaan, niin se katsottaisiin pahoinpitelyksi. Omalla kohdallani nimenomaan auto oli se vallan väline millä Aarne minua kiusasi. Kirjassa kuvattiin juuri samankaltaisia mielettömiä ralliretkiä pikkuteillä, ilman valoja ja täysin holtittomasti kaasutellen. Luulin, että tuo valojen sammuttaminen ja minun pelotteleminen sillä ettei autosta edes nähnyt mihin ajoi oli Aarnen ihan oma keksintö, mutta se onkin ihan tyypillistä. Auto ilmeisesti tuo vallan tunteen ja kokemuksen siitä, että minun henki oli hänen käsissään.

Jatkan lukemista ja kerron lisää jutuista mitä löydän.