Joulurauhaa

Hyvää joulun jälkeistä elämää kaikille lukijoilleni!

Olen pitänyt hiukan kirjoitustaukoa. Tämä asiani on niin rankka, etten haluasi muistella menneitä näin jouluna. Tokihan niitä muistoja yhtenään vilahtaa mieleen. Joulu sisältää, niin paljon tunnetta, että myös narsistin tunnevyöryt tulee esiin nimenomaan jouluna. Valitettavasti muistoisani siis on ennemmän huonoja muistoja, kuin hyviä.
Ainakin avopuolisoni Aarnen kanssa joulu laukaisi jonkun trauman, koska hän alkoi automaattisesti aattoaamuna noin klo 10.00 riehumaan ja raivoamaan. Sitten hän lähti ajelemaan tuhatta ja sataa, tuli parin tunnin päästä takaisin ja mökötti lopun iltaa. Kaava oli niin selvä, että sen hyvinkin oppi muutamassa vuodessa.

Itsetutkiskelun paikka

Iän tuoma elämänkokemus ja ennen kaikkea pitkään kestänyt psykoanalyysi on antanut minulle aika hyvän kuvan oman itseni vioista ja hyvistä puolista. En missään nimessä halua tässä blogissa korostaa omaa hyvyyttäni, päin vastoin minulla on paljon vikoja. Psykoanalyysi kuitenkin toi sen selvyyden, että persoonani on aika terve.

Läheisriippuvuus on hankalin luonteenpiirteeni, joka on tuonnut minulle paljon surua ja murhetta. Ilman riippuvuuttani, en olisi koskaan edes mennyt yhteen Aarnen tai Ilkan kanssa. Olin nuorena jäänyt niin paitsi äitiyttä ja turvaa, että hain Aarnesta itselleni sekä isää, että äitiä. Ihminen joka saanut elää hyvän lapsuuden ja kasvannut itsenäiseksi persoonaksi sanoo helposti, että mitäs jäit niihin suhteisiin, olisit lähtenyt pois. Silloin, kun itsellä on kaikki hyvin, on vaikea kuvitella miten toimii ihminen joka on jäänyt vaille rakkautta ja tullut ripustuvaksi ihmiseksi. Määrätynlaisen lapsuuden jälkeen meistä kenestä tahansa olisi tullut läheisriippuvainen ja jokaisen kohdalla se on pitkä tie kasvaa siitä pois. Riippuvuus ei katoa sillä, että sen tiedostaa, vaan vahvistuakseen ihmisen pitää tehdä paljon työtä.

Riippuvuuden lisäksi olen aika naivi ja hyvä uskoinen. En vieläkään ole tarpeeksi varovainen ihmisten kanssa ja tulen saamaan aina nenälleni. Olen myös hyvin herkkä loukkaantumaan ja minun on vaikea ottaa vastaan kritiikkiä. Itsetunnosta puhutaan nykyään myös paljon ja kai harvan itsetunto on ihan kunnossa. Muuten olen aika sinut itseni kanssa, mutta pahoitan mieleni helposti. Tosin se on sanottava, että masennus joka minuun iski, kun jätin Cymbaltan pois, vääristi niin paljon tuntemuksiani, että on vaikea sanoa onko herkkätunteisuuteni minua, vai kemian tuomaa muutosta.

Olen myös hyvin mukavuudenhaluinen ja laiska, mutta uskoisin kuitenkin, että huonot puoleni on ihan kohtuuden rajoissa. En ole sen huonompi tai parempi ihminen, kuin kukaan muukaan. Hyvinä ominaisuuksina pidän ehdotonta oikeudenmukaisuutta, rehellisyyttä ja moraalisuutta. Olen myös empaattinen ja pidän ihmisistä ja haluan auttaa toisia. En myöskään koskaan käytämketään hyväkseni tai yritä taloudellisesti tai muutenkaan hyötyä kenestäkään.

Minusta kuitenkin tuntuu, niin kuin varmaan monista muistakin ihmisistä, etten koskaan ole saanut riittävästi myönteistä palautetta. Näiden narsististen läheisteni kanssa olen negatiivista palautetta ja haukkumista kuullut kymmenen ihmisen edestä.

Narsistiksi ei saa nimitellä turhaan

Muutamassa kommentissa on ollut hyvä muistutus siitä, että toista ihmistä ei saa sanoa narsistiksi ilman syytä ja, että narsismi nimityksestä on tullu muotisana. Se on aivan totta, ei koskaan saa nimitellä ketään heiveröisin perustein ja on myös aina katsottava itseään. Jokaisessa ihmisessä on osa narsistia, emme pysyisi muuten elossa jollemme osaisi pitää puoliamme. Ihminen voi olla ilkeä ja paha muutenkin, eikä kyse ole narsismista.

Olenkin lähtenyt kirjoittamaan tätä blogia lähes kymmenen vuoden itsetutkiskelun jälkeen. Käydessäni läpi psykoanalyysia opin näkemään omat huonot puoleni ja opin itsestäni paljon. En kirjoita tätä blogia vihan vallassa tai kostaakseni. Kirjoitan siksi, että haluan purkaa pois itsesyytöstäni, miksi en huomannut ajoissa. Haluan myös kertoa tarinani esimerkiksi muille, jos joku muu saisi siitä apua. Se, että sanotaan narsisteja olevan todella vähän ei sulje pois sitä, että jokuhan on ne vähätkin kohdannut. Syyllistin itseäni vuosia siitä, että minussa on jotain vikaa, kun lähelläni olevat ihmiset käyttäytyvät näin. Jos ihminen on terve persoonaltaan yleensähän aletaan ensiksi miettimään mitä minä voin tehdä. Pitkän kokemuksen kautta opin, etten minä voi tehdä muuta, kun pysyä kaukana kyseisistä ihmisistä. Mikään muutos omassa käyttäytymisessäni ei auta narssistin kanssa.

Lähes aina avioeron jälkeen tulee tilanne, että syyttelee toista ja näkee vain huonot puolet. Se vaihe minulla meni ohi jo liittojeni aikana, mietin sekä avoeroa, että avioeroa niin perusteellisesti ettei minun tarvinnut jälkikäteen enää spekuloida mitään.

Toivon todellakin, että ketään ei sanottaisi narsistiksi ilman selvää perustetta tai syytä. Varmaan myös narsisti nimityksestä on tullut hiukan muotisana, koska se on tullut vasta hiljattain suuren yleisön tietoon. Yleensä uuden asia edessä tapahtuu ensin ylilyöntejä ennen, kuin asia putoaa normaaliin uomiinsa.

Onko flunssankin jälkeen elämää?

Nyt on ollut aika pitkä tauko kirjoittamisessa, kun olen tehnyt kuolemaa elämäni kamalammassa räkätaudissa. En ole vuosiin sairastanut flunssaa ja toivottavasti en ihan äkkiä sairastakaan uudestaan. Pää on vieläkin ihan puuroinen ja räkää täynnä. Onneksi oli niin hieno tilanne, että sain olla neljä päivää pois työstä, koska työntekijäni sisar lupautui auttamaan kaupassa. Yleensä yrittäjän on pakko sairastaa pystyssä, mutt amitä vanhemmaksi tulen sitä heikommin kestän rasitusta. Kymmenen tunnin työpäivä jaloillaan 38 asteen kuumeessa ei oikein enää onnistu. Eikä tarvikkaan onnistua, en ole yli-ihminen, mutta sairastaminen on niin jumlattoman kallista yrittäjälle.

Sängyssä makoillessa tuli mieleen ne lukemattomat kerrat, kun olen ollut sairaana ilman, että kukaan auttaa. Jo lapsena huomasin, että äitini lähti suorastaan karkuun jos olin kipeä. Onneksi olen sairastanut erittäin vähän, en ole ollut edes missään lastentaudissa. Toisaalta hiukan epäilen sitä, etten olisi saanut tuhkarokkoa ja vesirokkoa, kun hyvin muista koulukavereideni sairastaneen. En varmaan lapsena aina itse hoksannut olevani kipeä ja äitini leikki viimeiseen asti, että olin terve. Se on kummallinen taito kieltää täysin kaikki tosiasiat ja käyttäytyä niin, kuin totuutta ei olisikaan.

Lapsettomuushoitojen aikana olin usein tosi kipeä ja tuskainen. Varsinkin silloin, kun hyperstimulaatio vaivasi, mutta Ilkka ei minua mitenkään auttanut. Hän tuli yhden ainoan kerran sairaalaan minua katsomaan sen viikon aikana. Vanhempani eivät tulleet kertaakaan, olin aivan yksin. Muistan miten usein makasin vessan lattialla kotona ja oksensin, Ilkka oli pois kotoa. Luulin hänen olleen työmatkalla, mutta nyt tiedän, että hän oli tyttöystävänsä luona. Ainoastaan rakkaat kissani pitivät minusta huolta, puskivat ja nuolivat. Kissoiltani olen aina saanut ainoata vilpitöntä myötätuntoa.

Nyt, kun oli flunssassa oli suuri onni, kun puolisoni kantoi jaffaa ja keitti teetä. Eikä hermostunut, vaikka yskin ja niistin yökaudet ja hänenkin uni kärsi. Toivottavasti itse osaan olla yhtä hyvä ja myötätuntoinen hoitaja, sitten kun hän on kipeä. On paljon helpompaa olla kipeänä, kun voi jättää kaikki koti-ja työasiat toisten huoleksi ja keskittyä vaan omaan paranemiseen.

Nyt loppui valitus flunssasta, taas iski kirjoittamis into päälle.

Erikoista suhtautumista

Osaan sen verran katsoa näitä bloggerin tilastoja, että näen jos jostain sivuilta tulee kovasti liikennettä minulle päin. Nyt on tuolla Suomi24 keskusteluissa menossa useampi keskustelu eri aihe alueilla, missä on mainittu tämä blogi.

Suurin osa on ihan myönteistä asiaa ja blogia lukeneet suosittelee tätä toisille ja kertoo omia näkemyksiään narsismista. Osa vastauksista näihin aloituksiin on ihan omituisia, siinä mielessä omituisia, että he sanovat ettei nämä elämäni tapahtumat ole totta. Se saa aikaan minussa moninaisen tunneryöpyn. Tuntuu pahalta, että joku pitää elämääni niin kamalana ettei se voi olla totta. Heidän mielestä ei ole mahdollista kohdata niin montaa narsistia elämän aikana. Toisaalta on tietysti ihanaa, että on vielä ihmisiä jotka ovat pysyneet siinä luulossa ettei elämässä tapahdu paljoa pahaa. Varmaan on todella paljon ihmisiä joita ei ole koskettanut elämän synkät asiat ja niin pitääkin olla, koska muutenhan maailma olisi ihan kamala. Heidän on tietysti vaikea uskoa muita tapahtumia, kuin niitä mistä on oma elämän kokemus.

Olisihan joku voinut valita sen, että tekee blogistaan mielenkiintoisen tarinan ilman todellisuuspohjaa. Sekin olisi ollut hyvä vaihtoehto jollekin, kirjoittaa romaani. Minulle siitä ei olisi ollut hyötyä, koska haluan kirjoittaa itsestäni ulos pahanolon. Silloin ei auta jos kirjoittelisin keksittyjä tarinoita. Kaikki asiathan tässä blogissa on kuitenkin minun näkökulmastani kirjoitettu. Se ei koskaan ole koko totuus, koska jokaisella ihmisellä on oma totuutensa tapahtumista.

Yhdessä keskustelussa joku mainitsi saaneensa blogin osoitteen terapeutiltaan ja se sai muut repeämään. Voin ihan uskoa, että näin saattaa olla. Oma psykiatrini ja eräs toinen psykiatri tietää tästä blogista. Keskustelin kummankin kanssa ennen, kuin aloitin ja kysyin heidän mielipidettään. Kumpikin on kovasti kannustanut minua ja kertoneet sanoneensa blogista joillekin, joka kaipaisi tällaista "vertaistukea". Myös eräs paikkakuntani terapeutti yrittäjä tietää tästä eli tällä hetkellä seitsemän ihmistä.

Ihmettelin myös, kun keskusteluissa väitettiin, että rahastan tällä blogilla. Siitä en nyt oikein ymmärtänyt, vaikka yrittäjä olenkin, että miten voi rahastaa blogilla. Tässä on kaksi mainosta, joista en ole saanut penniäkään rahaa, niillä on aivan muu tarina. Ja muita mainoksia ei tule ja ei kai niistä mainoksista makseta, kuin siinä tapauksessa, että kävijöitä on satojatuhansia. Mielenkiintoista vaan se, että moni luulee ettei ihmisellä ole muuta motiivia, kun raha. Se kertoo tietenkin heidän ajatusmaailmasta ja on aika surullista ja henkisesti köyhää.

Turhaan ei saa nimitellä

Olen yrittänyt olla näissä kirjoituksissani aika varovainen, etten ketään turhaan leimaisi narsistiksi. Psykoanalyysissäni terapeutti nimesi kuulemassa perusteella narsisteiksi avomieheni ja aviomieheni, vanhempani ja tämän seksiaddiktiystävättäreni. Tietenkään heistä ei ole varsinaista diagnoosia tehty, mutta heidän käytöksensä viittaa siihen. Nämä muutamat lapsuuden ystäväni ovat varmaankin muuten vaan vaikeita ihmisiä ja omaavat narsisminkaltaisia piirteitä.

Nykyään narsismi sanaa käytetään niin usein ja aika kevyesti, että sen kanssa pitää olla varovainen. Se ei kuitenkaan ole tässä blogissa oleellisin asia, että onko joku varmasti narsisti vai ei. Oleellista on se miksi takerrun aina samankaltaisiin ihmisiin ja aina saan nenilleni. Se on yhteneväistä, että näiden ihmisten käyttäytyminen on ollut hyvin samanlaista joten persoonallisuushäiriö on sama. Ilmeisesti joku heissä vetoaa minuun, koska aina olen löytänytkin heidät ihmisjoukoista, vaikka narsisteja on todella vähän.

Tästä psykiatrini sanoi, että lähetän jotain näkymätöntä singnaalia mikä vetää lähelleni nämä tyypit. Ihan samanlailla, kun esimerkiksi homot löytävät ihmisjoukosta ne jotka ovat myös homoja ja heterot eivät näe sitä ollenkaan. Narsisteissa on jokin piirre mikä vetoaa minuun voimakkaasti ja ennen kun tiesin tästä taipumuksestani jokin esti minua kuuntelemasta järjenääntä. Tämä on oikeastaan sama vanha ongelma, että naiset rakastuvat renttuihin, yleensähän rentut ovat narsisteja.

Äiti tappoi kaksi lasta

Viime päivinä uutisotsikoihin on noussut tuo kauhea tapahtuma, jossa äiti oli ajautunut tappamaan kaksi pientä lastaan. Se on jäänyt mieltäni vaivaan, ennen tuota lopullista päätöstä on täytynyt olla mieletöntä tuskaa ja murhetta. Eikö kukaan huomaa, jos läheinen menee jo niin äärirajoilla. Tietenkään kukaan ei voi tietää, mitä oikein on tapahtunut ja ketään ei voi syyttää miksi ei auttanut.

Minusta tuntui myös pahalta, kun paikallinen kirkko ilmoitti uutisia myöden järjestävänsä rukouskirkon lasten muistoksi. Koin sen niin, että kirkko kerää jälkikäteen irtopisteitä, miksi ei ole auttanut aikonaan. Itse en ole mitenkään uskonnollinen ja näen usein epäkohtia seurakuntien toiminnassa. Omassa kotiseurakunnassani kaikki asiat on nostettu yleisöosasto käsittelyyn, kun työpaikan ihmissuhteet ovat niin tulehtuneet. Paheksun kovasti, että laitos jonka pitäisi tuoda myötätuntoa ja apua ihmisille, on työpaikkana ihan kamala. Jos kaikki asiat puidaan yleisönosastokirjoituksina eikä edes olla puheväliessä, niin lähimmäisenrakkaus on kaukana.

Toivottavasti tämä traaginen lasten murha herättäisi meitä huomaamaan läheistemme olotilan. Joulu on tulossa ja ihmiset ovat tosi yksinäisiä. Kaupassani käy paljon ikäihmisiä ihan vaan juttelemassa, vähän ostoksien varjolla. Moni sanoo suoraan, että pelkää olevansa sairastunut masennukseen ja tämä synkkä vuoden aika pahentaa tilannetta. Ikäihminen joka ei jaksa paljoakaan kotoaan liikkua on entistä pahemmin yksin talvella, kun ei pysty menemään edes kerrostalon pihaan istuksimaan.

Toivottavasti me kaikki vielä hyvin voivat ihmiset keräisimme voimavaramme ja tekisimme jotain yksinäisten lähimmäisiemme hyväksi.

Minä olen onnellinen

Voin myöntää ihan suoraan, että olen nykyään onnellinen parisuhteesani ja kotielämässäni. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Nykyisen kumppanini tapaaminen oli minulle ihme ja toivottasti en ärsytä lukijoitani liiallisella kehumisella. Ennen tätä suhdetta en ollut koskaan kokenut, että joku välittäisi minusta. Se oli musertava tieto silloin, kun elin yksin. Se osoitti minut täysin epäonnistuneeksi ihmiseksi.

Exaviomieheni Ilkka teki myös kaikkensa, että sai minut vakuutettua siitä ettei kukaan voi minua koskaan rakastaa ja en koskaan löydä itselleni kumppania. Nyt pystyn ne jutu pistämään omaan arvoonsa, mutta silloin kun elin yksin, olin varma, että hän oli oikeassa. Ilman rakkaita kissojani en varmaan olisi selvinnyt yksinelon vaiheesta. Kissoihinhan olen koko ikäni purkanut surut ja murheet. Jo pikkutyttönä auttoi kummasti ottaa kissa syliin ja itkeä sen turkkia varten.

Koen suurta onnea ja helpotusta siitä, että voin luottaa kumppaniini. Hän on ihan tavallinen suomalainen duunari, mutta se juuri tekeekin elämän helpoksi. Hänen käytöksensä on ennalta arvattavaa eikä elämä ole yhtävuoristo rataa. Aamuöisin vielä joskus herään ns.suden hetkellä ja koen ahdistusta ja pelkoa menneestä ja tulevasta. Tunne kuitenkin helpottaa heti, kun havaitsen puolisoni nukkuvan vieressäni. Hänen pelkkä läsnäolonsa rauhoittaa minua. Ja tietysti sängystä nytkin löytyy kissat, välillä yksi ja välillä jopa kolme.

Lääkitystä

Luin tuolta muualta blogeista ihmisistä jotka kärsivät kiputiloista. Useimmilla oli fibromyalgia. Ei ole mitenkään pois suljettu, etteikö minullakin olisi fibromyalgia, mutta viimeisin diagnoosi on Ohutsäie neuropatia. No, jokatapauksessa kivut on minulle arkipäivää.

Fibromyalgiasta kärsivät kertoivat jatkuvasta väsymyksestä ja nukkumisesta joka ei virkistä. Tunnistan niistä itseni täysin ja helpottaa, kun joku muukin on kokenut samat oireet. Lääkityksiä minulla on viimeisen kymmenenvuoden aikana ollut vaikka millä mitalla. Tällä hetkellä en käytä, kuin Tramalia ja olen tyytyväinen, kun ei ole monia lääkkeitä. Triptyliä käytin pitkään ja suurimmillaan annos oli 50mg vuorokaudessa. Sehän on vielä pieni määrä, moni lääkäri olisi sen vielä tuplannut tai triplannut. Triptylistä alkoi kuitenkin tulla lihasheikkoutta joka oli aivan kamalaa. Jalat tuntui tärisevältä hyytelöltä ja pääkoppakin oli aika tokkurainen pitkään aamupäivään. Alkoholi on aina pahentanut kipujani ja viimeksi käytin Triptyliä niin, että, kun olin ottanut illalla alkoholia ja heräsin aamuyöstä kipuihin otin Triptyliä. Sitten lihas heikkous oli jo niin voimakasta, että hyvä kun sain itseni sängyssä käännettyä.

Lyricaakin käytin pitkään ja siinäkin ilmeni, vaikka mitä sivuvaikutuksia. Heti alkuunsa, noin viikon käytön jälkeen turposin ihan älyttömästi. Paino nousi parissa päivässä 8kg eikä kengät mahtuneet jalkaan. Silloin lääkärit kielsivät ettei se missään tapauksessa johtunut Lyricasta. Nykyäänhän tiedetään, että turvotus ja lihoominen on tyypillisin Lyrican sivuvaikutus. Kun jätin Lyrican pois, noin kolmen vuoden käytön jälkeen painoni putosi 7kg. Lyrica aiheutti myös ummetusta ja suunkuivumista, mutta niin teki Triptylkin. Sen käytössä minulla meni aina ääni ilatpäivisin, kun suu kuivui niin pahasti.

Tässä nyt pari sivuvaikutusta, lisää seuraa tuonnenpana. Niitä meinaan on koettu.

Lapsellinen toive

Se on kummallista, että vielä tässä iässä odottaa jotain tukea ja myönteisyyttä vanhemmiltaan. Vaikka kaikki elämäni kokemukset ovat osoittaneet ettei äitini kykene myötätuntoon aina vaan odotan jotain muuta. En millään tahtoisi uskoa, että on ihan totta ettei vanhempani halua minulle mitään hyvää ja pitävät minua epäonnistuneena ihmisenä. Koko ajan odotan, ettänihme tapahtuisi ja he myöntäisivät miten mukava ihminen minä olen.

Se on vain uskottava, että niin ei käy. Kiusaan vaan itseäni turhalla toiveella ja pahoitan mieleni aina vaan pahemmin, kun saan epäempaattiset teot silmilleni. Minun pitäisi jo pystyä eriytymään vanhemmistani niin ettei heidän sanansa pääsisi loukkaamaan minua. Se on sanottava Ilkan ja Aarnen puolesta, että he kumpikin kauhistelivat miten pahasti minun vanhempani minua kohtelee. Jopa heille se oli hämmennyksen aihe, kun eivät olleet uskoneet, että joku voi kohdella niin pahasti omaa lastaan.

Muille ihmisille vanhempani on tosi mukavia ja minullekin silloin, kun vieraampia ihmisiä on läsnä. He ovat hyvä esimerkki siitä ettei koskaan tiedä kenen kotona on helvetti. He ovat hyvin pidettyjä ihmisiä ja heillä on laaja sosiaalinen verkosto ja ovat loistavia seuraihmisiä. Tiedän , että jos minä toisin julki tämän pahan puolen kukaan ei uskoisi minua, vanhempanihan on niin mukavia muiden mielestä. Se tekeekin vielä kamalammaksi oman kokemukseni, kun näen miten hyvin he käyttäytyvät muita kohtaan ja sitten kun selkä kääntyy ovat itse piruja. Se on ollut minulle sellainen oppi, että aina kun tapaan oikein supermukavan ihmisen tai, pariskunnan epäilen heti, että mitäköhän kauheuksia heillä kotona tapahtuu.

Paljon on helpottanut, kun nykyinen puolisoni jaksaa minua lohduttaa ja on helpompaa, kun joku toinenkin mäkee asian toisen puolen. Joskus itselle on tullut ihan skitsofeerinen olo, että minä olen väärässä, pahat tapahtumat ovat vaan minun kuvitelmaani. Varsinkin, kun vanhempani pitävät kaikkia lapsuuteni kamalia muistikuvia valheina.

Äiti osaa loukata

Lähentelen viittäkymmentä ja vieläkin äitini pystyy nutistamaan minut ja loukkaamaan verisesti. Tunnen suorastaan fyysistä kipua, kun pahoitan niin mieleni. Tämä aamuna jouduin pyytämään häneltä kyytiä, kun autoni oli korjaamolla. Keskustelimme edes menneestä mummustani, äitini äidistä. Kerroin yhden kielteisen muiston mummustani ja äitini puuskahti heti, että valehtelen. Hän ei kuulemma enää ikinä voi luottaa minuun, kun valehtelen asioita menneisyydestäni. Minusta on todella outoa, että vanhempani ovat päätyneet siihen, että minun muistoni on vääriä ja minä valehtelen ja heidän muistonsa on oikeita.

Vähän hassu aihe kinata, mutta se vääristää meidän välistä suhdetta. Muistan lapsuudestani paljon epämiellyttäviä tapahtumia, mutta he väittävät yhdestä suusta ettei sellaista ole tapahtunutkaan. He ilmeisesti uskovat itse sanomaansa ja ovat jotenkin totaalisesti haluneet unohtaa sen vaiheen, kun he tuhosivat lapsuuttani. Voihan olla, että he ihan oikeasti luulevat minun valehtelevan ja he ovat niin hyvin kadottaneet sen kohdan elämästämme.

Se vaan tuntuu ihan kamalan mitätöivältä, että minun muistoninkaan ei ole minun ja ne on vääriä. Hetkeäkään he eivät kyseenalaista ettei itse olisi oikeassa. Se on myös minulle vastenmielistä, että äitini on aina samaa mieltä isäni kanssa ja hän suorastaan nauttii jos isäni mollaa minua. Ilmeisesti hän on ollut ikänsä kateellinen minulle isäni huomiosta, jota olen kuitenkin saanut minimaalisen vähän.

Jos olisin tarpeeksi vahva ja itsenäinen, niin en antaisi äitini sanomisten vaikuttaa niin syvästi. Jos joku muu minulle sanoisi vastaavaa en paljoakaan viitsisi päätäni vaivata. Jotenkin äitini osaa niin hyvin lyödä heikkoon kohtaani ja aina tunnen yhtä suurta pettymystä, kun äitini ei löydä minusta mitään muuta, kuin pahaa.

Ajan myötä tilanne tulee vielä pahentumaan, mitä vanhemmiksi he tulevat sitä vaikeammaksi suhteemme tulee. Äitini on aina elänyt mielikuvituksessaan ja vääristellyt asioita omien uskomuksiensa mukaan ja vanhenemisen myötä se aivan varmasti pahenee. Vielä tulee sekin heti, että hän syyttää minua varastamisesta, sehän on yksi oire demetiasta. Silloin minun pitää olla niin vahva ja erillinen ihminen, että pystyn auttamaan häntä ja ohitan pahanmieleni.

Huonoa seuraa

Olen mnettänyt uskon itseeni ja pelkään ettei kukaan halua seuraani. En ole enää varma, että haluaako parhaat ystäväni lähteä kanssani edes matkoille. Sen tiedän, että olen reumakipujen vuoksi väsynyt, enkä jaksa kävellä yhtä kovaa, kuin muut. Joudun myös yleensä lähtemään iltapäivällä hotelliin, kun on pakko päästä lepäämään. Pelkään myös etten ole muutenkaan mieleistä seuraa. En ole mikään hienostunut ja rauhallinen ihminen, olen äänekäs, näkyvä ja enkä kontroloi koko aikaa käytöstäni. Olen aina ollut hyvin huumorintajuinen ja se puoli on vaan korostunut, koska nykyisen puolisoni kanssa verbaalinen huumori on yhteinen juttu. Ehkä huumorini vaikuttaa rahvaanomaiselta ja seurassani ei viihdytä.

Se olisi minulle kuoleman vakava paikka jos menettäisin ainoat ystäväni. En kuitenkaan voi itseäni muuttaa, vaan minut pitää hyväksyä sellaisena, kun olen. Olen aivan liikaa joutunut elämäni varrella luopumaan omasta persoonastani. Viime syksynä olimme Lontoossa ja käytin nopea vaikutteista Tramalia, joka aiheutti pahoinvointia koko ajan. Oksensin lentoasemalla pois lähtiessä, mutta onneksi oli sentään oksenuspussi taskussa. Ei varmaankaan ole mukavaa, kun yksi yrjöilee melkein päälleen. Tietysti olin myös erittäin väsynyt, kun ruoka ei pysynyt kunnolla sisällä. No, onneksi se vaiva katosi, kun vaihdoin pitkävaikutteiseen Tramaliin. Sellaistahan ne myrkyt aiheuttaa.

Koen myös, että nykyään ystäväni helposti hermostuvat minuun, ehkä olen heidän mielestään harmittavan veltto ja luuserimainen. Tiedän, että he eivät pidä väsymystäni muuna, kuin huonona kuntona ja liikunnan puutteena. Onhan se tietysti sitäkin, mutta suurin merkitys on reumalla ja Tramalilla. Vaan minä itse tiedän miltä minusta tuntuu, ne makaa laiskuuttani, vaan en yksinkertaisesti jaksa lähteä liikkeelle. Olen myös aina inhonnut liikuntaa ja se ei minua viehätä, siksikään ei ole edes motivaatiota lähteä harrastamaan jotain liikuntaa.

Vikaa on myös minussa

En oikein osaa aian ilmaista itseäni tarpeeksi selkeästi kirjoittamalla. Kun kirjoitan nopeasti ja inspiraation vallassa ei kaikki ole niin tarkkaan harkittuabja lukija voi saada väärän käsityksen. Voi myös olla, että lukija joka ei ole lukenut juttujani alusta saakka saa väärän käsityksen, kun hyppää mukaan keskenkaiken. Toivon, että jos joku asia kuulostaa ihan epäloogiselta laittaisitte siitä kommentin. Jos olette erimieltä johtopäätöksistäni nekin viestit ottaisin mielelläni vastaan, koska blogien tarkoitus on käydä keskustelua.

On myös syytä muistaa, että kirjoitan tätä juttua jälkiviisaana. On paljon helpompi kertoa jälkikäteen mitä tapahtui. Moni asia jäi huomaamatta silloin, kun se tapahtui, mutta pitkän miettimisen tuloksena se on nyt selvää. Olen myös paljon vanhempi ja pakko myöntää, että myös viisaampi.

Joku voi ajatella, että olin kamala ihminen, kun menin naimisiin Ilkan kanssa, vaikka en ollut sokeasti rakastunut. Ne on kuitenkin elämän tosiasioita, loppujen lopuksi harva menee naimisiin ihan terveen ja pyyteettömän halun takia. Suurella osalla on takana yksin jäämisen pelko, niin kuin minullakin oli. Enhän minä sitä silloin tajunnut, vaan sekin on tullut ilmi, vasta psykoanalyysin tuloksena, kun olen pystynyt miettimään omia vaikuttimiani. Halusin myös epätoivoisesti lapsia, sekin on monen syy avioitumiseen. Jos minulle olisi sanottu viisitoistavuotta sitten, etten tule saamaan koskaan lapsia, en tiedä miten olisin jaksanut elää. Sekin asia on pitänyt käsitellä pikku hiljaa pala palalta.

Kummassakin parisuhteessa olen tehnyt monia virheratkaisuja. Paras ja viisain ratkaisu olisi ollut, kun olisin älynnyt lähteä kauas niiden miesten lähettyviltä. En kuitenkaan osannut tehdä viisaita ratkaisuja ja jäin narsistin manipuloitavaksi. Erittäin harva pystyy näkemään läpi narsistin manipuloinnista, siihen lankaan menemisestä en itseäni syytä, koska he ovat uskomattoman taitavia toisten pyörittäjiä. Ilkka huijasi koko psykiatrianosaston henkilökuntaa, kun puhuin asian läpi oman psykiatrini kanssa hänkin ihmetteli miten ammattilaisetkin on välillä niin höynäytettävissä.

Tyhmäkö?

Minulla on koko ikäni ollut pelko siitä, että olen keskimääräistä tyhmempi, tai omaan tavallista enenmän huonoja ominaisuuksia. Se voi liittyä huonoon itsetuntoon tai masennukseen. Toisaalta itsetuntoni korjaantui paljon pitkässä psykoterapiassa. Varmaan myös narsististen ihmisten läheisyys on luhistanut itsetuntoani. Sehän on naristin perustarkoitus, alentaa toista, jotta voi tuntea itsensä ylivertaiseksi. Narsistithan myös ilman muuta uskovat, että kaikki muut on heitä tyhmempiä.

Viimeisinä vuosina äitini on paljon vaikuttanut minäkuvaani. Hän hokee, että minä en itse näe ollenkaan omia vikojani, vaan minä pidän itseäni ylivertaisena. Hän on saanut minut uskomaan, että en vaan itse ole huomannut huonoja puoliani. Hän ei myöskään ole koskaan löytänyt minusta yhtään hyvää puolta, eikä kehujen aihetta. Isäni on aivan samaa mieltä, olen ihan epäonnistunut yksilö heidän silmissään. Voi olla, että he ovat oikeassa tai sitten he ovat vaan saaneet minut niin uskomaan.

Muistan, myös kerran, että hyvä lapsuuden ystäväni hermostui minuun totaalisesti ja kauhisteli moneen kertaan tyhmyyttäni. Se on jäänyt mielleeni erittäin hyvin, koska hän on ainoa joka on suoraan minulle sanonut, että olen tyhmä. Pelkään aina erilaisissa yrittäjäkoulutuksissakin, että en ymmärrä asioita, niin kuin muut enkä opi yhtä hyvin. Kielitaitoni on myös erittäin huono ja minun on vaikea oppia kieliä. Missään muussa en olekaan konkreettisesti huomannut, että en pärjäisi siinä, kuin muutkin ihmiset.

Tämä elämäni poliisi, Mikko myös yleensä korosti omaa älykkyyttään ja naureskeli minua, etten pääse Mensan jäseneksi. Aina, kun oli tilaisuus hän mollasi minun ammattiani ja koulutustani. Olen käynyt, vaan keskikoulun ja hän mielellään toi julki ettei ihmisellä ole juurikaan älyä jos ei edes lukioo ole suorittanut. Ne puheet loukkasivat minua, mutta toisaalta tiedän, että hän itse oli sivistymätön moukka. Häneltä puuttui sydämen sivistys ja hän narsistisesti uskoi olevansa ehdottomasti viisaampi ja parempi, kuin muut.

Joudun vielä usein miettimään tätä tyhmyys aihetta. Senhän olen sanonut, että ensimmäinen avopuolisoni Aarne ei ollut mikään ruudinkeksijä ja sekin teki hänen ilkeydestään niin pahaa. Suhteessa häneen tiesin olevani älykkäämpi. Tyhmyyden pelko on heikko kohtani ja joudun varmaan joka elämänvaiheessa miettimään sitä. Pelkään myös, että joku kerta minulle itselleni todella paljastuu miten hionoja luonteen piirteitä minulla on. Olen jo pitkään yrittänyt kasvattaa itseäni paremmaksi ihmiseksi, ehkä se joskus tuo jotain hedelmääkin.

Herätän keskustelua

Sattumalta katsoin tuota Suomi24 keskustelupalstaa, kun blogin tilastojen mukaan sieltä tulee paljon lukijoita. Aika jännä juttu, että parissakin keskustelussa oli suositeltu blogiani. Yksi keskustelu oli sitten pitenpikin ja siinä oli siteerattu sanomisiani ja epäily vaikuttimiani. Myös sitä kritisoitiin, että syytän vain toista, enkä näe omia vikojani. Haluan selittää omaa näkökulmaani vastaukseksi tähän. Olen myös hyvin kiitollinen, että blogini herättää keskustelua, koska se on ollut tarkoitukseni ja olisin toivonut enemmän kommentteja suoraan tähän blogiini.

Kun aloitin tämän blogin yritin tehdä selväksi lukijoilleni, etten lähde nimittelemään ketään narsistiksi pelkän mutu-tuntuman perusteella. Olen käynyt läpi psykoanalyysin joka kesti lähes kymmenen vuotta ja kävimme pitkään Ilkan kanssa perheterapiassa. En ole vielä päässyt siihen vaiheeseen, kun Ilkka joutui psykiatrianosastolle, mutta myös ammattilaiset diagnostoi hänet narsistiksi.

En missään tapauksessa syytä tässä blogissa muita ja pese itseäni vastuusta. Olen yrittänyt kertoa mahdollisimman rehellisesti mitä virheitä ihminen tekee, kun ajautuu narsistin puolisoksi. Syy siihen oli aivan minun itseni,mutta en vaan osannut sitä välttää, koska itse olin niin ripustuvainen. Koska oma persoonani ei ole täysin terve, ja kenenkähän meidän olisi, minun oli helppo tunte vetoa narsistiin. Sitä myös yritän kertoa, että on olemassa tällainen ihmistyyppi, kun minä joka ajautuu kerta toisensa jälkeen suhteeseen narsistin kanssa. Vaikka heitä on vain muutama prosentti Suomen kansasta, on ihmisiä joka tuntee vetoa heihin ja minä olen sellainen.

Kerron näitä asioita siksikin, että joku voisi ottaa opiksi niistä omassa elämässään. Kolmekymmentä vuotta sitten ei ollut puhettakaan narsiteista ja minä en tiennyt siitä mitään, joten miten edes olisin osannut välttää Aarnea. Myös se, että lapsuuden kodissani oli narsisti saa aikaan sen, että tunnen vetoa narsisteihin. Narsistin tavat on niin tuttuja ja turvallisia, kun olen niihin aina tottunut, etten osannut nuorempana niitä varoa.

Tunnen myös itse vastenmielisyyttä sitä kohtaan, että toinen ihminen leimataan pikkujutun perusteella narsistiksi. Itse en siihen lähde missään nimessä, minulla ei ole mitään syytä mollata toisia turhan takia. Ne ihmiset, jotka eivät ole olleet tekemisissä vaikeiden ihmissuhteiden kanssa, eivät oikein pysty ymmärtämään mistä on kyse. Loppujen lopuksi hyvin pieni ihmisryhmä on ollut narsistin puolisona, koska heitä on niin vähän. Silloin, kun itsellä ei ole kokemusta asiasta neuvoisin pidättäytymään tuomitsemisesta. On ihan eriasia sanoa, että miksi et tehnyt niin ja niin, kun toteuttaa se tosielämässä.

Jatkuva väsymys

Suurin ongelmani tällä hetkellä on jatkuva väsymys. Syytän siitä Tramal lääkitystäni, mutta voihan sen aiheuttaa myös tämä reuma. Olen aina tarvinnut paljon unta ja nauttinut päivätorkuista. Nykyään kuitenkin elämäni pyörii nukkumisen ympärillä. Yleensä nukun noin kymmenen tuntia yössä, menen työhönkin vasta klo 10 ja yleensä herään klo 9. Se ei kuitenkaan riitä minulle, ainakin parina iltana viikossa, kun tulen työstä noin kello kahdeksan, saatan illan maata puoliunessa sohvalla.

Viikonlopun nykyään nukun lähes kokonaan. Lauantaina saatan olla hereillä noin neljä tuntia, sunnuntaina ehkä kuusi. Vihaan itseäni ja laiskuuttani, eihän minulle jää aikaa tehdä mitään muuta, kuin nukkua. Vai olenkohan ottanut liikaa esimerkkejä kissoiltan?

Pelkään, että rakas mieheni vielä hermostuu minuun, koska ei ole ollenkaan kiva hänelle, että kumppani nukkuu kaikki vapaa-ajat. Tähän asti hän on suhtautunut ymmärtäväisesti, eikä ole mitään pahaa nukkumisestani sanonut, mutta tottakai ymmärrän miten kurjaa se on. Sitä vastoin äitini huutaa siitä todella usein ja jaksaa muistuttaa, ettei miheni minua kauaa siedä, kun vaan makoilen.

Väsymys on niin suuri, että se tuntuu ihan fyysisenä kipuna ja, kun väsymys menee tarpeeksi pitkälle tuntuu, että aivoni kulkee puurossa. En yksinkertaisesti saa itseäni nostettua sohvalta, vaikka kuinka haluaisin. Ystävättäreni eivät enää halua matkoille kanssani, koska olen niin huonoa seuraa. Ymmärrän sen hyvin, miten sitä seurustelee nukkuvan naisen kanssa. Toivon sydämestäni, että tämä joskus helpottaa, mutta en vaan keksi mikä sen voisi muuttaa. Ehkä pitäisi hakeutua taas kipuklinikalle, mutta olen lääkäreissä niin paljon ravannut, etten enää jaksa. Ja viimeksi sieltä jäi käteen, vaan Cymbalta resepti, mikä teki olon entistä kamalammaksi.

Minun pitäisi omatoimisesti vähentää Tramalia, ja kokeilla miten se auttaa. Mutta olen siinä ihan kierteessä, ilman vahvaa lääkitystä en pysty tekemään yli kymmentuntista työpäivää. Työni on myös niin raskasta, painavien laatikoiden purkamisia ja vaate pinkkojen kantamisia ja jaloillaan koko päivä. Olen niin kivulias, etten pysty työhöni, jos lääkitystä pienennetään. En myöskään voi vähentää työmäärääni, koska tällaisessa taloustilanteessa, en mitenkään voi ottaa lisää työvoimaa. Olen myös vielä niin velkainen, että senkin takia on pakko ponnistella. Vaikea yhtälö, on vaan yritettävä jaksaa päivä kerrallaan.

Yrittäjyyden iloja

Olen ollut yli kymmenenvuotta itsenäinen yrittäjä ja olen tyytyväinen työhöni ja elämääni. Ei yrittäjä koskaan rikastu, mutta työni koen mielekkääksi ja minulla on hyvä motiivi tehdä sitä. Rakastan kauniita vaatteita ja minusta on ihana olla tekemisissä ihmisten kanssa. On hienoa huomata miten asiakkaat ilahtuu, kun löytyy joku asu mikä sopii heille oikein hyvin.

Yrittäjänä kuitenkin on aivan varmaa ettei neljänkymmenentunnin työviikolla selvitä. Sen kun on tiedostanut eikä haikailekkaan muuta, niin asiat sujuu. Tietysti jos on terve se ei olekaan ongelma, mutta yrityäjyys ja sairastaminen on mahdoton yhtälö. Minulla on näiden vuosien aikana ollut aina 1-3 työntekijää, riippuen vähän työtilanteesta. Onneksi olen löytänyt ihmiset jotka ovat olleet minulla jo pitkään, yksi ihan vakituisena ja kaksi tuntityössä. Nyt ennen joulua teen taas itse seitsemän päivää viikossa ja loppuviikon aukiolo pidennetään kello 21 saakka. Se tietää sitä, että en paljoakaan ole kotona enää tämän vuoden puolella.

Silloin, kun elin pahinta aikaa Ilkan kanssa ja olin koko ajan ihan rikki, en olisi mitenkään jaksanut 50 tuntista työviikkoa. Silloin ajattelin, että kuolen työpaikalleni ja olin varmaan sen näköinenkin. Taloustilanne oli kuitenkin niin paha,että en olisi voinut mitenkään olla sairaslomalla. Hyvä, kun ylipäänsä silloin selvisin kuiville Ilkan tekemistä veloista. Enkä tietenkään ole niistä vieläkään kuivilla, ajattelen näin, että noin kymmenen vuotta vielä joudun maksamaan erehdystäni avioitua Ilkan kanssa.

Saan itseäni psyykata useinetten tulisi siitä katkeraksi, että monet ikäiseni jo voivat vähentää työtekoa ja yrittäjätkin pitää kunnon kesälomia. En usko, että vuosiin uskallan pitää enempää, kuin kahden viikon kesäloman. Yritän kuitenkin työntää ajatuksistani pois katkeruudet, koska se ei muuta tilannetta, kuin pahemmaksi.

Masennusta ilmassa

Nyt alkaa tuntua siltä, että marraskuun pimeys alkaa viedä mielialaa pelkkää alamäkeä. Voihan se johtua siitäkin, että kaikki asiakkaat ja tuttavat puhuvat omasta masennuksestaan. Mitään tämä ei kuitenkaan ole siihen verrattuna, mitä viime marraskuun masennus oli. Silloinhan olin lopettanut Cymbaltan elokuussa ja syksy oli aivan kamala. Tietysti sitä ei olisi pitänyt niin äkkiseltään lopettaa, mutta kun se hikoilukin oli niin sietämätön sivuvaikutus.

Olin viime syksynä todella vaikea ihminen, masennus toi myös kiukkuisuuden ja toisaalta itse pahoitin mieleni joka asiasta. Olimme Lissabonissa mieheni kanssa viikon verran viime itsenäisyyspäivänä ja se matka oli aika epäonnistunut hankalan mielialani takia. Onneksi kumppanini taas jaksoi senkin. Tunsin itseni niin huonoksi, että itkin koko ajan. Koin, että hyvät ystäväni halveksivat minua ja eivät halua enää olla kanssani. Tunsin jääneeni täysin yksin.

Ne ei ollut todellisia asioita, vaan aivojen kemian tuomia juttuja joka kesti niin kauan kunnes toivuin Cymbaltasta. Tämä aina pitäisi muistaa, että lääkkeet voivat vääristää kaikkia tunteita. Kuinkahan moni on tehnyt itsemurhan näiden kemiallisten aineiden sekoittavan vaikutuksen takia. Sitä sekavuutta on myös vaikea tunnistaa ellen olisi sitä itse kokenut. Onneksi minulla oli turvallinen ja hyvä kumppani joka auttoi jaksamaan viim esyksyn huonon elämän.

Siihen verrattuna tämä alakulon tunne on ihan normaalia pimeänajan väsymystä. Olemme tänä itsenäisyyspäivän lähdössä Teneriffalle. Sitä vaan ei oikein kehtaisi edes sanoa, kun tuntuu, että niin monella menee nykyään huonosti eikä ole varaa tavallisiinkaan asioihin. Itsekin olen tätä säästänyt pitkään ja joutunut monesta tinkimään. Tosin ei tässä iässä oikein enää mitään tavaroita haluakkaan mieluummin satsaa matkustamiseen.

Tuhoavaa käytöstä

Koko yhdessä olomme ajan Ilkka teki kaiken sen eteen, että vahingoitti minua. Ihan pienissäki asioissa hän kaivoi maata jalkojeni alta. Jälkeenpäin ajatellen en ymmärrä miten kestin sitä, hän manipuloi minua täysin ja yritti kaikin tavoin tuhota minut. Pidän suorastaan ihmeenä ettei hän saanut minua sekoamaan tai tekemään jotain tyhmää, oli ihme, että pysyin koossa senkin vertaa kun pysyin.

Hän varasti minulta jatkuvasti, en edes tajunnut sitä ensimmäisinä vuosina, kun en voinut uskoa, että puoliso varastaa toiselta. Minulla oli aina iltaisin putiikkini kassa käsilaukussa, koska en uskaltanut viedä sitä yösäilöön iltaisin, vaan vein sen vasta aamulla. Yleensä en ollut ehtinyt laskea rahoja ennen, kuin aamulla, mutta usein ihmettelin, kun rahaa tuntui puuttuvan.

Myöhemmin tajusin sen, että useita satoja markkoja katosi viikossa kassasta ja omasta rahapussistani. En enää voinut tuoda rahapussiani kotiin, koska Ilkka tyhjensi sen aina yön aikana. Jätin aina rahat auton hansikaslokeroon ja auton ovet lukkoon. Sitten varastaminen loppui, mutta jos vaan tilaisuus tuli niin kaikki vietiin. Oli se mies sellainen varas ja hamsteri, etten voi näin jälkikäteen, kuin ihmetellä, että sellaisia ihmisiä on edes olemassa.

Patologinen valehtelija

Näin jälkeenpäin voin sanoa, että Ilkka oli patologinen valehtelija. Hän valehteli aivan kaikesta, kaikki asiat hän muutti omaksi parhaakseen ja hän uskoi itsekin valheisiinsa. Omituisin valhe mitä hän viljeli oli se, että hän oli kotiorja. Hän kuulemma teki meillä aivan kaikki kotityö ja minä orjuutin häntä enkä arvostanut ollenkaan. Hän ei kuulemma ollut kissanpaskankaan arvoinen minun mielestäni.

Ne jutut kuulosti ihan hulluilta, koska kaikki tiesivät, että hän ei todellakaan laittanut tikkua ristiin meillä kotona. Hän käyttäyi niin ettei hän vahingossakaan tehnyt mitään hyödyllistä kotona. Se liittyi myös minun tuhoamiseen, ettei hän millään tavoin edes pikkuasioissa auttanut minua, vaan systemaattisesti tuhosi. Mihinkään kodin asioihin hän ei osallistunut, kaikki jäi minulle. Hän oli myös ehkä jotenkin lapsenomaisen kateelinen kissoilleni, kun tykkäsin niistä. Kaikki ihailu olisi pitänyt kohdistua, vaan häneen.

Jos meille tuli vieraita ja he kehuivat, että ompas hyvää kakkua, niin Ilkka ilmoitti heti tehneensä sen, vaikka kaikki tiesi ettei se ollut totta. Hän itse ilmeisesti uskoi niin, että kaikki hyvä oli aina hänestä lähtöisin. Kaikille hän kertoi johtavansa minun yritystäni ja minusta se oli vaan huvittavaa, koska kyllähän kaikki minun läheiseni tiesivät, että minä olin oman putiikkini luonnut. En ollenkaan osannut ajatella, että jotkut uskoivat häntä ja siitä tuli olemaan vielä paljon haittaa minulle.

Anopin erikoinen

Yksi outo piirre anoppini käytöksessä on vielä kertomisen arvoinen. Tapasin Ilkan vanhempia 4-5 kertaa vuodessa ja joka tapaaminen aloitettiin sillä, että keskustelimme miten monella tapaa ravintolassa voi tilata alkoholittoman juoman tai miten kieltäytyä juhlissa alkoholista. Se oli minusta tosi omituista, yritin kysyä Ilkalta, että kenellä teidän perheessä on alkoholi ongelma, kun se on nostettu niin silmätikuksi.

Olin omassa lapsuudenkodissani tottunut aika vapaaseen alkoholikäytökseen. Meillä tarjottiin vieraille alkoholia ja olen itse suhtautunut asiaan aika neutraalisti. Omassa lapsuuden perheessäni ei ole ollut kenessäkään alkoholismia. En voinnut tajuta, että kun tapasimme monen kuukauden päästä, niin muuta puhuttavaa ei ollut, kuin alkoholittomat juomat. Jotain outoa oli myös siinä, että ensimmäisenä vuotena, kun kävin anoppilassa he eivät antaneet Ilkalle alkoholia. Ihan, kuin kysymyksessä olisi hänen vieroituksena, kun kysyin siitä, niin hän sanoi sen olevan äitinsä kotkotuksia.

Sitäkään en osannut ottaa vakavasti, koska anoppi oli niin omituinen, että hänestä voi uskoa mitä vaan. Sen Ilkka kertoi, että hänen tätinsä, anopin sisar, oli sekakäyttäjä ja kuollut siihen. Hän muutamaan kertaan kertoi lapsuusmuistojaan, kun oli pelännyt tätiään, kun hän oli ollut ihan tokkurassa. Kukaan ei tiennyt ottiko hän lääkkeitä liikaa vahingossa vai tahallaan. Luulin, että hän oli kuollut jo parikymmentävuotta sitten, kun Ilkka oli ollut alakoululainen. Avioeromme jälkeen vasta selvisi, että hän oli kuollut noin vuosi ennen tapaamistamme. Tädin tytär, Ilkan serkku oli ollut myös pitkään Tanskan Kristianstadissa narkkarina. Hän otti kuulemma yhteyttä Ilkkaan eromme jälkeen ja oli päässyt kuiville ja Suomeen. Hän kertoi myös Ilkalle, että täti oli ollut vankilassakin, mutta syytä ei oikein tiedetty. Ymmärsin sen olleen yllätys Ilkallekin.

Sieltä suvusta ja Ilkan menneisyydestä nousi jos mitä vaarallisia sotkuja ja perintötekijöitä. Jos olisin sen kaiken tiennyt tutustuessamme olisin arvioinnut miehen ihan toisin.

Huumeet

On eräs kohta minun ja Ilkan välisessä keskustelussa mikä erityisesti harmittaa etten siihen reagoinnut tarpeeksi. Olimme tunteneet muutaman viikon ja katselimme jotain elokuvaa jossa oli jotain huumejuttuja. Kauhistelin sitä miten kamalaa olisi jos jäisi huumekoukkuun ja ettei koskaan pidä koskeakkaan huumeisiin. Ilkka sanoi minulle ettei huumeet ole vaarallisia, kun hänkin on päässyt niistä eroon.

En oikein tajunnut kuulemaani. Minun maailmassa huumeet olivat niin kaukaisia, vaikka Aarne oli alkoholistumaan päin hänelle riitti pelkkä viina. En osannut oikein reagoida Ilkan sanomisiin, yritin kysyä mitä hän tarkoitti, mutta hän ilmeisesti katui sanojaan ja alkoi puhumaan muusta. Sen keskustelun olisi pitänyt herättää minua ja miettiä mitä hänen taustallaan oikein oli. Otin sen kuitenkin lähinnä vitsinä, maalaispojan uhona. Ehkä hän oli kerran kokeillut jotain ja sitten kertoi siitä suurin sanoin.

En koskaan saanut tietää mikä oli totuus asiasta, hän kuitenkin sortui todella herkästi lääkkeiden väärinkäyttöön suhteemme jatkuessa. Hän myös selvästi ihaili narkkarijulkkiksia, Ozzy Osbornea, Jim Hendrixiä, Jim Morrisonia yms. Hänestä oli kivaa katsella elokuvia ja dokumentteja joissa muusikot örvelsi ihan huumehöyryissä.

Ulkopuolisten neuvoja

Varmaan moni lukija ajttelee mielessään, että olipa tyhmä nainen, olisi kerännyt tavaransa ja lähtenyt. Monia varmaan raivostuttaa, että miksi valittaa, kun itse on osansa valinnut. Siinä te olette kuitenkin väärässä. Ei kukaan valitse sellaista roolia, vaan rooli valitsee sinut.

Sinä joka olet syntynyt terveeseen perheeseen ja tavannut lähinnä persoonaltaan terveitä ihmisiä voit ylenmyyden tuntoisesti sanoa, että oma on vikansa. Koskaan et kuitenkaan saa tietää todellisuudessa miten olisit toiminut itse samassa tilanteessa. Kai minäkin olisin lähtenyt, jos olisin kummassakin parisuhteessa itse tajunnut mikä on vialla.

En todellakaan tiennyt jutun juonta ennen, kuin nyt jälkikäteen pitkän miettimisen jälkeen. Asioita, kun tapahtuu pikkuhiljaa ja hyviäkin hetkiä on välillä, niin tilanteeseen sopeutuu. Tapahtuu "sammakkoilmiö" eli, kun samakon heittää kylmään vesikattilaan ja laittaa hellan päälle, niin sammakko ei älyä hypätä pois, kun vesi alkaa kiehumaan pikkuhiljaa, sammakko sopeutuu ja kuolee siksi. Ihmiselle tapahtuu aivan samoin narsistin lähellä, asioihin tottuu ja aina pitää muistaa, että narsisti saattaa olla äärettömän hurmaava ihminen joiltain osin.

Ne lukijat, jotka ihmettelevät voiko edes tuollaista tapahtua, niin voin vaan sanoa, että sitä tapahtuu sinunkin lähipiirissäsi, et vaan sitä huomaa. Minun tarinani voisi olla kenen hyvänsä tarina. Voisin olla perhelääkärisi, työkaverisi, lapsesi opettaja tai tuttu kunnallispoliitikko. Nämä asiat tapahtuu ihan kunnon ihmisille ei millekään laitapuolen kulkijoille.

Suhtaudun kielteisesti lahkoihin

Toivottavasti en loukkaa ketään, kun kerron oman mielipiteeni uskonnoista. Ilkka oli kuulunut mormooneihin teini-ikäisestä lähtien ja ehkä liittynyt heihin päästäkseen karkuun kontroloivaa äitiään. Heidän perheensä ei kuulunut mormooneihin vaan hän oli ainoa. Asuin myös opiskeluaikana erään lestaadiolaisen kanssa yhdessä asuntolassa ja jo silloin sain yliannoksen uskovaisten ihme hömpötyksistä.

Mormoonithan hyväksyvät moniavioisuuden, vaikka se ei ole Suomessa hyväksyttyä ja ilmeisesti Suomen mormoonit sitä joten kieltävät, mutta ilmapiiri on salliva miesten moniavioisuudelle. Tämä oli hyvin nähtävissä Ilkan elämäntavassa. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli ollut mormooni myös ja heidät oli vihitty Ruotsissa tai Sveitsissä mormoonimenoin, totuutta en saanut selville koskaan. Kaikki mitä sain yhteiselomme aikan selville Ilkan meneisyydestä tuli julki pieninä paloina vuosien varrella, mitään hän ei suostunut suoraan kertomaan.

Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkkokunta oli miesten uskontokunta. Miehet hallitsivat ja he olivat hyvin sisäänlämpiävä porukka. Ilmeisesti Ilkka oli ollut aika korkealla hierarkiassa, siitä hänen oli pakko leuhkia minulle. En voi kuitenkaan väittää, että hän olisi minua jotenkin käännyttänyt tai uskonto olisi meidän elämässämme näytellyt suurta osaa. Minun näkemykseni mukaan tuo uskonto oli ollut omiaan ruokkimaan Ilkan narsismia, siellä hän saattoi olla yli muiden ja alistaa naisia.

Avioliittomme aikana minulle kävi selväksi, että hän yritti kaikin tavoin kostaa muille naisille äitinsä teot häntä kohtaan. En tiedä oliko minussa jotain samaa, kuin hänen äidissään, koska hän oli valinnut minut koston kohteeksi. Hän loppuaikoina kertoi suoraam aikovansa tuhota minut ja yritykseni ja vanhempieninkin elämän täysin.

Rahastamista

Heti suhteemme alkuajoista saakka Ilkka hyväksi käytti minua taloudellisesti. Hän ei koskaan kysynyt, että miten voisi osallistua asumiskustannuksiin ja minä olin tyhmä enkä vaatinut mitään. Koko kahdeksan vuotisen yhdessä asumisen aikana hän ei maksanut penniäkään asumiskuluja. Hän oli ilmeisesti kertonut heti alusta lähtien ystävilleen käyttävänsä minua vai hyväksi, koska kuulin siitä avioliittomme jälkeen. Koen, että huijauksessa oli mukana paljon ihmisiä. Eräs puolituttu pariskunta omalta paikkakunnaltani jotka tunsivat Ilkan työn kautta, kertoivat asiasta eromme jälkeen. He olivat jotenkin syyllisen oloisia ja myönsivätkin ihan yllyttäneensä Ilkkaa. Ihmiset on kummallisia, kun toiselle halutaan niin helposti pahaa. Ilkka teki suorastaan rikoksen minua kohtaan, mutta näinhän on sattunut monelle muullekin.

Eniten minua harmittaa se etten ollut edes erityisen rakastunut Ilkkaan. Olin vaan niin kylöästynyt yksin elämiseen ja säälin Ilkkaa, pidin häntä jotenkin reppanana. Tunsin kuitenkin itseni koko ajan jotenkin yksinäiseksi, Ilkka ei päästänyt minua mitenkään lähelleen hän eli jotenkin omissa maailmoissaan. Hän oli myös paljon työmatkoilla, ensimmäisinä vuosina lähes 150 yötä hotelleissa.

Minä en ole ollut koskaan mustasukkainen enkä nytkään osannut ajatella, että Ilkalla olisi muita naisia. Vasta nyt jälkeenpäin osaan yhdistää asioita ja ilmeisesti hänellä oli pohjaton ihailun ja iskemisen tarve. Hän piti yllä ihan naisverkostoa meitä huijattavia oli varmaan, vaikka kuinka monta. Hän oli henkisesti niin kylmä ihminen ettei hän kyennyt kiintymään kehenkään.

Suuri huijaus

Ilkan ja minun avioliitossa oli kysymys suuresta huijauksesta. Olin joutunut huijarin kynsiin jolla oli tarkoitus hyötyä minusta. Alkuun en asiaa voinut uskoa, koska eihän pienellä yrittäjällä ole mitään rahoja huijattavaksi. Hän oli kuitenkin niin hölmö, että kuvitteli minulla olevan rahaa, koska asuin isossa omakotitalossa ja oli oma yritys.

Tapasimme Helsingissä ravintolan baaritiskillä ja aloimme juttelemaan. Hän oli myyntimies joka matkusti paljon sekä Suomessa, että ulkomailla. En pitänyt häntä hyvännäköisenä ja jotenkin hän vaikutti lapsenomaiselta. Seuraavalla viikolla hän tuli työreissulle kotipaikkakunnalleni ja tapsimme uudestaan. Jo sillä kerralla hän ihmetteli miten paljon minulla oli käteistä rahaa mukanani. Kun maksoin osuuteni ruuasta hän kurkisteli pussiini, silloin pidin sitä vaan epäkohteliaana. Hänen taustastaan oli vaikeaa saada selvää, hän oli eronnut reilu vuosi sitten ja samoihin aikoihin heidän lapsi oli kuollut auto-onnettomuudessa. Hän oli myös muuttanut asuinpaikka ja työpaikkaa vuoden sisällä. En osannut sitä ihmetellä, koska avierohan ajaa ihmisiä muutoksiin.

Jotain outoa hänessä kuitenkin oli mitä en ottanut tarpeeksi vakavasti, lähinnä säälin häntä. Usein hän otti esiin raha-asiat ja aina kun oli tilaisuus hän maksatti minulla kaikki. Se oli tuttua minulle koska Aarne oli samanlainen, jos minulla vain oli rahaa, niin hän ei koskaan käyttänyt omiaan. Sama ilmiö on äitini kohdalla, minusta on helppo tehdä maksumies. Parin kuukauden tuntemisen jälkeen hän alkoi painostaa yhteen muutamista. Minä asuin yksin isossa omakotitalossa, josta olin velkaa kurkkua myöden, mutta eihän hän sitä tajunnut. Hän suorastaan väkisin tuli tavaroinen kotiini ja sanoi vanhan asuntonsa irti. Silloin ihan oikeesti luulin hänen olevan rakastunut.

Hänellä oli ollut paljon työmatkoja Tallinnaan ja ilmeisesti vakionainen tai naisia siellä. Siitäkin olin niin naivi, että ajattelin ettei fiksu suomalainen mies käytä mitään huoria, mutta hänpä ei ollutkaan fiksu. Heti alkuunsa huomasin ettei hän paljoakaan välitä kotihommista ja muutenkaan ei ole ahkerammasta päästä ihmisiä. Hän tuli hyvin toimeen vanhempieni kanssa ja kissojeni kanssa mikä oli merkittävää ja aika pian hän esitteli minut vanhemmilleen ja ystävilleen. Silloin huomasin, että hän käytti nykyään eri etunimeä, kuin aikaisemmin eli hänen vanhempansa kutsuivat häntä hänen toisella nimellään. Kaikissa hänen tavaroissaan oli myös tämä toinen nimi eli hän oli muuttanut etunimensä. Hän ei myöskään halunnut osoitetietojaan väestörekisteriin julkisesti. Syyksi hän kertoi, että oli kuulunut uskonnolliseen lahkoon ja lähtenyt siitä ja heillä on tapana käydä käännyttämässä näitä karkulaisia joten hän ei halunnut tulla löydetyksi.

Hänellä oli tavaroissaan raamattu ja paljon uskonnollista aineistoa, joten niin varmaan olikin. Tämänkin olisi pitänyt minua hälyttää, koska itse olen melkein ateisti en todellakaan kaivannut mitään lahkolaista elämääni.

Lisää anoppijuttuja

Eilen, kun kirjoitin Ilkan omituisesta äidistä, niin voisin kertoa myös suhteestani ensimmäiseen anoppiini eli Aarnen äitiin. Hän oli ihan mukava ihminen, eikä varmaan tiennyt miten paha Aarne oli minulle. Hän kärsi myös itse, kun tiesi hänen viinan ja aseiden kanssa sekoilut.

Aarnen vanhemmat olivat jo iäkkäitä, saman ikäisiä, kun minun isovanhempani. He olivat Karjalan siirtolaisia Viipurista. He olivat pitäytyneet karjalaisuudessa tiukasti ja puhuivat sitä murretta ja seurustelivat vain muiden siirtolaisten kanssa. Tosin heillä ei juurikaan ollut ystäviä, joten Aarnen epäsosiaalisuus lähti jo lapsuudenkotoa.

Minua jäi vaivaamaan Aarnen äidin kummallinen tapa suhtautua lahjoihin ja kiittämiseen. Ainoa kerta, kun hän suuttui minulle oli, kun kävin heillä saunassa ja sanoin aina tullessani, että kiitoksia saunasta. Sitten hän kerran rävähti minulle, että mitä ihmettä sinä oikein kiittelet, ei se ole sen ihmeellisempi sauna, kuin muillakaan ja ei sitä sinua varten lämmitetä. Hän loukkaantui siitä kiitoksestani, mikä oli taas meillä sanonta tapa, kun tultiin saunasta.

Lahjoihin hän myös suhtautui mielestäni erikoisesti, esimerkiksi joululahjat hän useimmiten palautti minulle, kun ne olivat huonoja tai hän ei tarvinnut niitä. Koskaan hän ei kiittänyt saamasta lahjasta, vaan se moitittiin perinpohjin. Olen miettinyt olisiko se voinnut olla joku karjalaisuuteen liittyvä toimintatapa, koska minun perheessäni sellainen käytös oli erittäin loukkaavaa. Olin aina oppinut, että lahjasta pitää kiittää ja olla tyytyväinen siihen mitä saa. Tämä exanoppini ei koskaan saanut minulta tarpeeksi hyvää lahjaa, lahjojen huonoutta saatettiin puida joulunakin pyhien läpi aina joulupöydässä. Hän jaksoi aina päivitellä, mitä ihmettä olin ajatellut, kun niin huonon lahjan olin hänelle valinnut.

Loppujen lopuksi, en enää välittänyt hänen käytöksestään, hankin lahjan niin, kuin minun hyväkäytös vaati ja annoin hänen nalkuttaa. Meillä ihmissillä on niin monenlaisia tapoja ja toista on niin vaikea ymmärtää.

Anoppia kerrakseen

Vielä jotenkin kierrän aihetta, että alkaisin kirjoittamaan exaviopuolisostani Ilkasta. Sopivaa tunnelmaa odotellessa voinkin kertoa hänen äidistään eli exanopistani. Siinä vasta nainen, jos en olisi ollut ihan sokea, minun olisi pitänyt juosta karkuun ja kovaa, kun hänet näin. Hän oli ollut työssään määräävässä asemassa ja jäänyt hiljattain eläkkeelle. Appiukko oli ihan alistettu tassukka, joka puhui vain jos kysyttiin.

Se on myös sanottava Ilkan puolustukseksi ettei sellaisen äidin kanssa voi pysyä terveenä. Kun hän tuli ensimmäistä kertaa luokseni hän katsoi kaikki kaapit läpi, otti astioita keittiön kaapista ja katsoi valoa vasten oliko ne puhtaita. Sitten hän nappasi keittiön tuolin alleen ja tutki keittiön kaapin päälykset. Minä en voinut, kuin tuijottaa järkytyksestä. Ilkka ja appiukko eivät sanoneet mitään ihan, kuin käytös olisi ollut täysin normaalia. He jäivät yöksi meille, koska tulivat 500 kilometrin takaa. Rouvalla oli oma kahvinkeitin mukana, koska hän epäili ettei muusta kahvinkeittimestä tule sellaista kahvia, kun hän halusi. Myös oma vessapaperi oli mukana, koska hän oli pelännyt, että käytin jotain halpahallin vessapaperia. Onneksi sattui vahingossa olemaan samaa merkkiä, mitä hän itse käytti. Silloin opin, että vessapaperissakin merkkitietoisuus on valttia.

Nainen oli kyllä ihan hullu, eikä häntä hillinnyt kukaan. Sinä lauantaina, kun hän oli meillä uutisoitiin, että Alkossa oli ollut pieni erä valkoviiniä, jossa oli ollut jotain lipeää tms. mukana ja ne pyydettiin palauttamaan Alkoon. Hänelle tuli ihan hepuli, luulin sitä ensiksi vitsiksi,kun hän vaati, että Ilkka lähtisi kyselemään paikallisesta Alkosta, noin kahdenkymmenen kilometrin päästä, että olisiko hän voinut sitä juoda vahingossa. Kyselin viattomana oliko hän juonnut valkoviiniä milloin viimeksi, siitä oli kuulemma monta kuukautta, mutta hän epäili jos sitä olisi jotenkin vahingossa joutunut hänen juomiinsa. En ymmärtänyt juttua ollenkaan, sitten hän alkoi veivaaman puhelinta ja soitti ties minne Alkon palvelunumeroihin ja tivasi voiko valkoviiniä joutua muulla tavoin elimistöön, kuin juomalla.

Voitte rakkaat lukijat kuvitella, että silloin ei paljon naurattanut, mutta näin jälkikäteen ne hölmöläisen touhut, mitä sen naisen kanssa koin on tosi huvittavia. Hän myös pelkäsi koko ajan, että häneltä varastetaan jotain. Komensin Ilkaa auttamaan äitinsä kassin kannossa, kun he lähtivät meiltä. Tilanne oli ihan kummallinen, kun en tiennyt, että hänen kasseihinsa ei saa koskea kukaan muu. Hän ilmeisesti epäili, että oma poika tulee yht'äkkiä hulluksi ja lähtee juoksemaan kassin kanssa ja varastaa sen. Myöhemmin vasta kuulin, että hän ei linja-autossa matkustaessaan antanut laittaa matkalaukkua auton alakertaan, vaan halusi ottaa sen viereensä penkille. Meille tullessaan he joutuivat vaihtamaan pikavuoroa ja kuski olisi ystävällisesti kantanut matkalaukun toiseen autoon. Siitä oli tullut sanomista, koska hän ei voinut mitenkään luottaa siihen, että kuski ei olisi lähtenyt matkalaukun kanssa lätkimään. Niin hulluja vainoharhaisia pelkoja en ole koskaan kenelläkään tavannut.

Voin vielä toistenkin hauskuttaa teitä jutuilla tästä persoonallisesta anopistani, mutta yhdellä kertaa en enempää jaksa.

Elämää yksinään

Kun avoliittoni Aarnen kanssa vihdoinkin loppui pääsin elämään rauhassa omaa elämääni kahden kissani kanssa. Alkuun se oli hyvin vaikeaa ja ilman hyvää, rakasta ystävääni Maikkia en olisi jaksanut. Maikin oma elämän tilanne oli muuttunut, hän jäi leskeksi aivan silmänräpäyksessä, kun miehensä kuoli sydänkohtaukseen. Me kumpikin tarvitsimme toisiamme ja minä en ainakaan tiedä miten olisin selvinnyt ilman häntä.

Hyvät ystäväni Maikki ja Pirkko ovat olleet kullan arvoisia elämäni raskaina aikoina, ilman ystävien tukea en olisi selvinnyt. Huomatkaa siis, että pystyn myös löytämään terveitä ihmissuhteita ja tavallisen persoonan omaavia ihmisiä. Jos nimittelisinkin aina kaikkia muita narsisteiksi, niin olisi helppo nähdä, että itsehän sellainen olen.

Erotessani uskoin, että Mikko jakaisi elämäni, kun saisin eron selväksi. Näin ei kuitenkaan käynyt, hänellä ei varmaan ollutkaan ihan tosi tarkoitus, vaikka minä niin kuvittelin. Nyt myös ajattelen, että se oli suuri onni etten päätynyt hänen puolisokseen. Yksin eläminen ei ollut kivaa, koin itseni hyvin turvattomaksi ja kaipasin hellyyttä ja kosketusta. Niinä vuosina vietin kuitenkin uuden teini-iän ja varsinkin, kun Maikki selvisi pahimmasta surustaan riekuimme kapakoissa ihan tarpeeksi. Toisaalta sekin oli onni, että sellainen vaihe on ollut, ei ainakaan tarviste katua ettei ole saanut rillutella. Nyt en lähtisi kapakkaan mistään hinnasta.

Sinkkunaisen elämä ei ollut minulle sopivaa, kärsin kumppanin puutteesta koko ajan. Ensimmäinen etelän matka yksin oli aikamoinen kynnys ylitettäväksi, mutta tulihan sekin tehtyä. Etupäässä kuitenkin vietin lomat Maikin kanssa ja kävimme yhdessä matkoilla. Uskon, että aika harva on loppujen lopuksi sinkku omasta halustaan, kysymys on siitä ettei sopivaa kumppania vaan löydy.

Lapsuudenystävä

Ensimmäinen lapsuudenystäväni oli myös jollakin tapaa persoonallisuushäiriöinen. Hän vaikutti elämääni todella paljon, koska hän pompotteli minua koko keskikoulu ajan. Tutustuin Tiinaan, kun menin keskikouluun, hän oli ns.paremman perheen tytär. Hänen johdattelemaan elämäni lähti ihan sivupoluille, lapselle kaverien merkitys ja vaikutus on ihan totaalinen.

Minulla, kun ei ollut sisaruksia kiinnyin Tiinaan kovasti ja ihailin hänen rohkeaa luonnettaan. Varmaan yksi syy ystävyyteemme oli, että hän oli minun vastakohta ja sai siten suuren arvon silmissäni. Itse olin tosi ujo ja arka maalaistyttö, joka lähdin isoon kaupungin kouluun 11-vuotiaana. Kaikki oli hirveän pelottavaa ja koulussa oli 800 oppilasta, se oli siis todella iso koulu. Tiina oli rohkea tekemään kaikkea, eikä tuntenut mitään arkuutta edes opettajia kohtaan. Nyt aikuisena ymmärrän, että hän oli jotenkin rajaton, ilmeisesti hänellä oli joku häiriö, mutta ei niitä vielä silloin tutkittu. Hän oli myös loputtoman itsekäs ja oman etunsa tavoittelija. Hän ehkä valittsi minut ystäväkseen ihan hyväksi käytön takia, koska minulla oli aina rahaa käytössäni.

Tiina pärjäsi koulussa oikein hyvin, mutta hän aina yllytti minua jättämään tahtävät tekemättä ja läksyt lukematta. Itse hän kyllä teki kaiken, vaikka valehteli minulle ettei tee. Koulumenestykseni oli paljon hänestä kiinni, en ollut mikään hyvä oppilas. Siihen aikaan vielä vaikutti myös paljon, että minä olin köyhän, kouluttamattoman perheen lapsi ja Tiinan äiti oli maisteri. Tiinan äiti korosti sitä asiaa todella usein, mikä näin jälkikäteen kuulostaa ihan halveksittavalta ja sivistymättömältä ihmisten jaoittelulta. Tiinalla ei ollut mitään moraalia ja hän varasteli tavaroita kavereiltaan. En koskaan saa tietää miten paljon hän loppujen lopuksi varasti minulta, koska enhän alkuun mitenkään voinut uskoa sitä. Minulle varastaminen oli täysin poissuljettu asia.

Teini-ikään tultuamme huomasin, ettei Tiinalla ollut mitää seksuaalisia rajoitteita. Hän ilmeisesti meni sänkyyn ihan kenen kanssa vaan. Hän oli oikea pikku hutsu, joka pukeutui todella paljastavasti ja tyrkytti suorastaan itseään. Hänen poikaystävänsä liikkui kaupungin pikkurikollisjengissä ja sitä kauttahan minäkin löysin poikaystäväni Aarnen. Vihaan Tiinaa edelleen ja ajattelen, että se yksi ystävyys on pilannut elämääni paljon. Olisin myös toivonnut, että opettajat jotka näkivät tilanteen olisivat puuttuneet siihen ja auttaneet minua pois Tiinan vallasta. Siihenkin varmaan vaikutti nuo yhteiskunnalliset erot mitkä 70-luvullakin vielä jakoi ihmisiä. Kävin viimeisen luokan kahteen kertaan ja pääsin eri luokalle, kuin Tiina ja eroon hänen manipuloinnistaan. Koulumenestykseni muuttui ihan täysin, kun sain olla omillani pärjäsin paljon paremmin. Minä siis ajauduin narsistien valtaan ihan pienestä pitäen ja sitä ilmiötä tässä yritänkin selvittää mikä saa ihmisen toimimaan niin.

Hulluja liikenteessa

Moni autoilija on varmaan elämänsä aikana kironnut miten hulluja ihmisiä on liikenteessä ja miten he vaarantavat muut ja itsensä. Aarne oli juuri tälläinen todella hullu. Hän oli valtansa huipulla, kun hän sai kiusata minua ja muita liikenteessä. Minulla oli ajokortti ja ajoin vielä kuorma-autokortin heti täytettyäni kahdeksantoista ja Aarnella oli vain henkilöautokortti, niin se oli verinen loukkaus hänelle. Hän ei koskaan antanut minun ajaa autoa eli en koskaan hänen kanssaan oppinut autonajoa.

Hän piti valtaa minuun myös sillä tavoin, että en päässyt liikkumaan ilman häntä ja olin hänestä riippuvainen. Auto oli hänen vallankäytön väline, useaan otteeseen hän yritti työntää minut liikkuvasta autosta ulos. Hän nautti kaahaamisesta ja siitä, että minä pelkäsin hänen kyydissään. Hän ei ollenkaan tajunnut vaarantavansa myös oman henkensä, kun hänestä oli niin kivaa pelotella minua ja säikäytellä muuta liikennettä. Hän koki kaikki muut autoilijat vihollisikseen joita piti kiusata.

Jos hän yhtään koki, että joku yritti kiilata tai etuilla häntä, niin hänen piti kostaa. Oli samantekevää mihin olimme matkalla, kun hänen piti jarrutella ja kiusata toista autoilijaa ja ajella auton perässä puolen metrin päässä. Hän saattoi ajella monta kymmentä kilometriä viittäkymppiä satasen rajoituksella, vaan kiusatakseen toisia eikä tahtonut päästää ketään ohitse.

Jos joskus liikenteessä mietitte, että onko joku kuski ihan hullu, niin voin kokemuksella sanoa, että aivan varmasti näin voi olla.

Aloittamisen vaikeus

Olen nyt pitkään kirjoitellut nuoruuden avoliitostani ja Aarnesta, mutta en tahdonpäästä aiheesta eteenpäin. Haluaisin jo Aarnesta irti, ei hänestä ole paljon enempää sanottavaa tässä vaiheessa. Jotenkin en saa ottetta seuraavasta elämänvaiheestani, avioliitosta Ilkan kanssa.

Se oli niin kauheaa ja sekaista aikaa elämässäni etten oikein halua sitä näköjään muistella. Varmaankin myös häpeän sitä ja se aiheuttaa itseinhoa, koska olin siinä liitossa ihan omaa naivia tyhmyyttäni. Tein niin monia asioita väärin, että muistelemalla sitä vaihetta elämässäni joudun muistamaan omat mokani. Olisi aina paljon helpompaa, kun voisi vaan syyttää toista, mutta enhän minä ollut mikään tahdoton uhri, vaan aikuinen ihminen jonka olisi pitänyt osata huolehtia itsestään.

Suhteessani Aarneen voin aina vedota siihen, että olin viisitoistavuotias lapsi, kun tapasimme ja helppo manipuloitava. Ilkan kanssa naimisiin mennessä olin kolmekymmentäviisi ja jo paljon kokenut aikuinen nainen. En vaan halunut uskoa kenestäkään mitään pahaa, enkä kai oikeasti edes tiennyt, että niin pahoja ihmisiä olikaan, kun Ilkka oli. Hän erosi Aarnesta siinä, että hän oli joissakin asioissa äärettömän älykäs. Hän myös tuhosi minua suunnitelmallisesti, mikään ei ollut sattumaa, vaan hän oli etukäteen suunnitellut kaikki tekemisensä.

Sairasta kateutta

Exavopuoliso Aarne oli niin kateellinen ihminen, etten samanlaista toista tiedä. Olenhan kertonut, että hän ei mitenkään ollut työssään kunnianhimoinen tai eteenpäin pyrkivä. Hän halusi päästä aina mahdollisimman helpolla ja koki aina, että työpaikka riistää häntä. Koskaan hän ei suostunut ylitöihin, eikä mihinkään joustoihin työpaikallaan.

Hän oli sitä mieltä, että kaikki ihmiset jotka oli jotenkin menestyneet elämässä olivat saaneet sen aikaan vääryydellä. Hän ei nähnyt mitään yhtäläisyyttä siinä, että jos ponnisteli ja kouluttautui ja sai hyvinpalkatun työn, että se olisi omaa ansiota. Noin kerran viikossa hän joutui suorastaan "kateusshokkiin". Hän alkoi paasaamaan, vaikka jostain ihan tuntemattomasta kaupunginvaltuutetusta miten helpolla se pääsee ja miten rahaa tulee eikä tarvitse mitään tehdä. Hän lietsoi itsensä suorastaan orgasmiin, kun hän kuvitteli miten toiset rikastui jollain vääryydellä. Ääni kohosi ja vapisi, kun hän paasasi jonkun hyvästä asemasta ja siihen ei ollut vastaan väittämistä.

Ilmeisesti hän oli oppinut sen kotiperheeltään ja hän luuli kaikkien olevan samaa mieltä. Hän oli kateelinen aivan kaikesta ja oli vakuuttunut, että ihmiset leuhkivat asioista juuri hänelle. Jos joku ajoi hienolla autolla hänen ohitseen, niin hänen mielestään tuo aivan vieras ihminen näyttelee autoaan hänelle.

Ne oli minulle aivan ennen kokemattomia tunneryöppyjä, kun itse en ole erityisen kateellinen ja olen ihan tyytyväinen omaan elämääni. Minusta oli omituinen ajatus ettei kukaan menestynyt omilla ansioillaan. Hänen mielestään ei kukaan professori saanut hyvää palkkaa se takia, että hän oli älykäs ja kouluttautunut, vaan sen takia, että hän oli jollain vippaskonstilla päässyt asemaansa. Koskaan hän ei ajatellut lähtevänsä opiskelemaan eteenpäin ja hankkinut parempaa ammattia, vaan hänen mielestään sillä edetään, kun uhataan vetää työnantajaa turpaan ellei palkkaa koroteta.

Stressiä ja hätäännystä

Eilen kerroinkin, että äitini vanheneminen alkaa jo näkyä ja hän entistä enemmän turvautuu minuun ja puolisooni. Tällä viikolla olen selvästi huomannut ettei hän oikein kestäisi enää stressiä. Vanhenmillani on ollut kissaongelmia, he ovat kissaihmisä niin, kuin minä ja puolisonikin. Heillä on kaksi vanhaa kissaa jotka ovat jo yli kaksikymmentä ja pari nuorempaa.

Toinen noista vanhuksista nimeltään Paavo oli satuttanut häntänsä ulkona, vanhempani asuvat maalla ja vanhuskissat ulkoilevat vapaasti. Ilmeisesti joku toinen kissa oli purrut hännän tyveen. Tietysti oli sunnuntai-ilta ja lääkäriä yleensä vaikea löytää. Onneksi tuonne Kuopion lähelle on tullut isompi eläinlääkäriasema, joka on auki jatkuvasti. Vanhemmillani oli sunnuntai-iltana paljon vieraita eikä he pystyneet itse lähtemään kissaa viemään. Äitini oli ihan poissa tolaltaan, kun hän soitti minulle. En millään saanut selvää mitä oli tapahtunut, oliko he itse satuttaneet itsensä vai kissoistako oli kysymys.

Hän oli ihan hengästynyt ja sekava, että tulkaa heti tänne ja hakekaa Paavo, hän laittaa sen kantokoriin jo odottamaan. Tottakai minäkin olin huolissani ja ilman muuta lähdimme avuksi ja siitä taas kiitos nykyiselle puolisolleni, että hän lähti mukaan ilman mitään jupinoita enkä joutunut ajamaan yksistäni. Paavo käyttäytyi automatkan tosi hyvin ja hän ei ollut ollenkaan kivuloinen. Tietysti pelkäsin mitä tästä oikeen tulee kestääkö parikymppinen katti enää hoitoja.

Onneksi kaikki meni hyvin, eläinlääkäri kehui Paavon hyvää kuntoa, nukutti hänet ja tikkasi hännän. Nyt pitää antaa viikon verran antibioottia ja kipulääkettä ja suihkuttaa häntää. Äitini on aivan selvästi täysin pois tolaltaan kissan hoidon takia. Meille kissan hoitaminen pitäisi olla jo niin rutiinia, kun sitä on aina tehty. Tosin onhan se huoli ja suru, kun rakas kaveri sairastaa. Äitini on kuitenkin ihan stressaantunut, hän ei muista mitään ja kuvaillee Paavon olotilaa ihan ahdistuneeksi ja kamalaksi eli hän puhuu itsestään, koska Paavon vointi on hyvä ja hän on esimerkillisen rauhallinen potilas. Aina kun autan lääkkeiden annossa äitini ihan tärisee hermostumisesta ja hengästyy, kuin maratoonari. Mihinkään hän ei uskalla lähteä, vaikka Paavo nukkuu suurimman osan päivää aivan rauhallisesti.

Äitini ei ilmeisesti uskalla oikein nukkua, kun hän pelkää, että Paavolle sattuu yön aikana jotain. Hän myös syyllistää itseään koko ajan, ettei hän osaa hoitaa Paavoa kunnolla ja pelkää, että se kärsii hänen hoidossaan. Ihan epärealistisia ajatuksia, Paavo saa ihan ylenpalttista huomiota ja hoitoa. Äitini ei ole koskaan suhtaunut tällaisessa tilanteessa näin, kissojen kanssa on ollut paljon vakavampiakin tilanteita ja kissan lääkitseminen on meille rutiinia, vaikka ei ihan helppoa. Jotenkin äitini on tullut todella lapselliseksi.

Ymmärrän äitiäni

Olen kertonut, että vanhempani ovat myös persoonahäiriöisiä. Enkä osaa sanoa onko molemmat vai onko isäni niin naristi, että hän on jo saanut äitini persoonan hajoamaan. Tunnen aina syyllisyyttä, kun moitin heitä. Muista elämäni narsisteista kertoessani en todellakaan tunne syyllisyyttä, että kerron heistä ruman totuuden. Vanhempieni kohdalla koen epävarmuutta, ehkä siksikin, että tunnen heidät, niin hyvin, että tiedän heistä hyviäkin puolia. Ja niin kuin sanottu syytän paljon heidän sota-ajan lapsuuttaan ja säälin heitä vammojensa takia.

Nyt varsinkin olen alkanut äitiäni sääliä ja huolestumaan hänen vanhenemisestaan. Hän on siksikin ristiriitainen persoona, että hän on ihan todella taiteilijaluonne. Elämän työnsä hän on tehnyt ihan muualla, mutta hänen olisi pitänyt saada olla taiteensa parissa. Hän tekee uskomattoman upeita savitöitä ja lasimosaiikki töitä. En voi, kun henkeäni haukkoa ne ovat niin upeita.

Hän on vasta seitsemänkymmnetä ja aivan terve, mutta nyt huomaan, että hän on vanhentunut. Hän hätääntyy ja turvautuu entistä selvemmin minuun. Uskoisin, että meidän suhteessa vielä käy niin, että hänestä tulee lapsi minulle, suhteemme kääntyy väärinpäin. Hänellä on selvästi ajatus, että minun kuuluu huolehtia hänestä.

Uhrin oireita

Pahasta olosta ihmiselle tulee monenlaisia oireita, jokainen reagoi jollain tavalla. Omalla kohdallani mietin onko nämä jatkuvat nivelkivut osittain psyykeperäisiä. Parhaille ystävillenikään en kehtaa enää valittaa, kun tuntuu, että olen valittanut samoja kipuja jo kymmenenvuotta.

Minulla oli menneisyydessä yksi hyvä esimerkki siitä miten ihminen sairastaa pahaamieltä ruumiillaan. Pidin muutama vuosi sitten tyylikursseja paikallisessa kansalaisopistossa ja samoihin aikoihin oli opettajana yksi puolituttu rouva. Tapasimme pari kertaa viikossa muutaman vuoden ja juttelimme usein. Tiesin, että hänellä oli erittäin vaikea perhe-elämä, hänen aviomiehensä oli ihan tunnettu pissapää kylässämme. Mies, joka eli kuin poikamies ja rillutteli kaikkien muiden naisten kanssa, kyllähän te tyypin tiedätte.

Tämä rouva, joka oli noin neljäkymmentä sairasti jatkuvasti, se oli jo ihan yleinen vitsin aihe. Aina, kun hänen kanssaan jutteli tuli sairauskertomusta tauotta ja koskaan hän ei ehtinyt edes kysyä mitä muille kuului. Hän oli ihan kiva ja sydämellinen ihminen, mutta ottanut jotenkin sairastajan roolin. Hänellä oli vaikka mitä vaivoja ja kukaan ei oikeastaan uskonut hänellä mitään olevankaan. Milloin hänen selkänsä oli niin kipeä ettei voinut istua, milloin taas ei voinut seistä. Aina tuntinsa aluksi hän selitteli oppilailleen kymmenisen minuuttia miksi hän ontuu tänään vasenta jalkaa ja taas seuraavalla viikolla oikeaa nilkkaa. Mukana hänellä oli aina runsaasti tyynyjä millä hän tuki itseään tuolissa milloin mitenkin.

Sen tiedän ettei hän ollut pahoinpitelyn uhri ja diagnoosinsa hän teki aina itse. Joku kansanparantaja oli hänen uskottunsa, joka joutui mitä kummallisempiin vuorokauden aikoihin häntä auttamaan. Hän oli kaikille hiukan naurun aihe, mutta se oli äärettömän surullista. Monia asioita hän jätti tekemättä, koska kohteli itseään invalidina ilman syytä. Monet matkat jäi tekemättä, kun ei uskaltanut lähteä, jos vaikka kompastuu ja satuttaa itsensä. Hän oli erikoisin oireilija mitä olen narsistin puolisoissa tavannut.

Jatkuva mielipaha voi aiheuttaa myös kivun tunteita elimistössä, eikä niitä pidä väheksyä. Jos kerran ihminen kokee kipua, niin se on todellista johtuu se sitten mistä hyvänsä. Tämä kertomani rouva ei ilmeisesti ollut sillä tavoin kivulias, koska hän ei koskaan käyttänyt kipulääkkeitä. Enemmänkin kyse oli siitä, että hän sai huomiota tällä tavoin ja ehkä hänen miehensäkin huomio häntä enemmän, kun hän tekeytyi lähes invalidiksi. Ihminen on kummallinen otus, kaikki vaikuttaa kaikkeen ja ihminen on tosi ovela keksimään kaikenlaisia sijaistoimintoja ettei oikeaa asiaa tarvitse kohdata.

Painajaisia osa 2

Toinen painajainen koskee Mikkoa ja sekin on aina samanlainen. Unessa näen, että olemme taas yhdesänja olemme tosi onnellisia keskenään ja kaikki on hyvin. Sitten hän jättääkin minut taas yllättäen, tai jättää tulematta johonkin luvattuun paikkaan ja hukkuu minulta täysin. Etsin häntä hätääntyneenä ja sitten tajua, että hän onkin hylännyt minut.

Se painajainen on niin totaalinen muistutus hylätyksi tulemisen ahdistuksesta ja selvä muistuma mennesstä suhteestani. Mikon kanssa kävi aina juuri näin, että aina, kun tuntui elämä hyvältä hän katosi omille teilleen emmekä nähneet pitkään aikaan. Sitten hän taas ilmestyi muina miehenä elämääni muutaman viikon jälkeen. Painajainen siis toistaa mennyttä elämääni ja siitäkin jää kamalan paha olo.

Usein sen unen jälkeen tunnen syyllisyyttä, että olen tyhmä, kun unessa ensin uskoin häntä niin kuin tein tosi elämässäkin, vaikka minun pitäisi tietää, että hän huijaa. Tätä unta nään vielä nykyäänkin useamman kerran vuodessa. Ihmettelen lakkaako painajaiseni koskaan minua piinaamasta, en haluaisi olla loppuelämääni kiinni näissä menenisyyden kauhuissa.

Painajaisia osa 1

Sen jälkeen, kun tiemme erosivat tuon exavokkini kanssa olen nähnyt samaa painajaista. Aluksi useammin, nykyään onneksi vain pari kertaa vuodessa. Se toistaa aina itseään. Näen unta, että elämäni hänen kanssaan jatkuu, olen jossain todella hankalassa tilanteessa hänen kanssaan. Unessa tajuan koko ajan, että se uusi elämä onkin vain ollut unta ja todellisuudessa elän edelleen Aarnen ylläpitämässä helvetissä.

Olen unessa hätääntynyt ja haen ulos pääsyä tilanteesta ja kauhistelen, miten olen luullut olleeni irti hänestä. Sitten, kun siitä herää en millään meinaa tajuta mikä oli unta mikä totta. Kauhistelen, miten olenkin luullut, että pääsin Aarnelta karkuun. Helpotus on suunnaton, kun vihdoinkin tajuan, että nykyinen puolisoni nukkuu vieressäni. Unen ahdistus on niin piinaava, että menee koko päivä, yleensä useitakin päiviä, että pääsen pahasta olosta eroon.

Ihmettelen, kuinka kauan Aarne kummittelee minulle, kun tapahtumista on lähes kaksikymmentävuotta. Jossain pääni sisällä on kuitenkin pysyvästi se tunne mitä elämä oli hänen kanssaan.

Narsisti voi naamioitua auttajaksi

Tutustuessani Narsismin uhrit ry:n sivuihin, niin tuli myös mieleeni etten ihan helposti uskoisi kaikkien avuliaiden kuuntelijoiden olevan niin vilpittömiä. Usein olen huomannut, että itse narsisti voi nostaa suurenkin metelin siitä, että häntä kiusataan ja hän on ainoa hyvä ja muut on pahoja. En todellakaan tarkoita, että Narsistin uhrit yhdistyksessä olisi näin, mutta ihan mielenterveystoimistossa voi työntekijä olla itse narsisti.

Samoin myös epäilen, kun luen lehdistä jotain työpaikkakiusaamisen tarinaa, että kuka se oikeastaan onkaan se kiusaaja. Joku persoonahäiriöinen voi vaihtaa työtä ja paikkaa, vaan sen takia ettei itse tule kenenkään kanssa toimeen. Työpaikalta, jos löytyy tarpeeksi jämäköitä tyyppejä, jotka eivät suostu narsistin temppuihin saattaa tämä itse narsisti nostaa hulabaloon, että häntä kiusataan. Narsistin toimintatavat ovat niin moninaisia ja kieroja, että olen alakanut epäillä kaikkea.

Se on tietenkin pahasta, että olen menettänyt uskon ihmiseen, mutta olen niin monta kertaa elämässäni luottanut väärin ja ihan kuin en oikein ottaisi edes opikseni. Olen muutaman kerran myös palkannut itselleni työntekijäksi persoonahäiriöisen ja jälkikäteen ihmetellyt miksi ihmeessä olin niin sokea. En uskalla luottaa omaan ihmistuntemukseeni enää ollenkaan, koska automaattisesti viehätyn näistä tuhoavista persoonoista. Ehkä minun pitäsikin ajatella, niin, että jos joku tuntuu oikein mukavalta, niin se on juuri se ketä minun olisi syytä varoa.

Narsismin uhrit ry

Kävin ensimmäistä kertaa katsomassa Narsismin uhrit ry:n sivuja ja vaikutti ihan mielenkiintoiselta. Enää en koe tarvitsevani itse apua, vaan mietin voisinko auttaa toisia. Tosin löysin sieltä paljon mielenkiintoisia kirjavinkkejä, jotka aion ostaa. Vielä pari vuotta sitten oli todella hankalaa saada kirjallisuutta narsismista, mutta nythän niitä jo näyttää olevan.

Toivon kovasti, että tämä blogini voisi olla avuksi toisille. Itselleni olisi todella tärkeää, että tarinani auttaisi jotakuta muuta, sitten en olisi kärsinyt ihan turhaan. Nyt jotenkin tuntuu kammottavalta miten paljon olen elämässäni kokenut pahuutta ja kärsimystä ja aivan turhaan.

Ajattelin, että jos kehtaisin niin vinkkaisin tuolle ry:lle, että tällainenkin blogi on olemassa. Tosin kuulosti aika pelottavalta, että heidän sivuillaan oli keskustelu palsta lopettu, kun siellä oli niin paljon epäasiallisuuksia. En haluaisi itse joutua epäasiallisen kritiikin tainhäirinnän kohteeksi.

Sairastaminen tuo itseinhon

Alan varmaan masentua, kun pimeys valtaa maailmaa, tunnen itseni niin alakuloiseksi. Tuntuu, että reumakivut vaan pahenee ja joka paikka on kipeä. Voimat menee, niin että pienikin ponnistus hengästyttää ja puhuessakin hengästyy. En tiedä onko kyse Tramalin sivuvaikutuksista vai reumasta tai sitten alkavat vaihdevuodet riivaa.

Ehkä kyse on vaihdevuosista, kun tuskahiki pukkaa niskaan ja mieliala on ihan nollissa. Jos en joutuisi oman firmani takia nousemaan aamulla, niin en varmaan lähtisi mihinkään. Millaistahan elämä olisi silloin, jos olisi vieraalla töissä ja voisi jäädä sairauslomalle kipeänä. Naapurin rouva aina hehkuttaa kuinka hyvin hän selviytyy fibromyalgian kanssa, kun hän syksyllä aina jää sairaslomalle ja lepää mahdollisimman paljon. Sitten, kun pahin on ohi voi taas jatkaa muutaman viikon töitä. Turha valittaa, se on ammatinvalinta kysymys ja olen ihan tyytyväinen näin.

Kuitenkin, kun on oikein huono olo, niin katkeruus iskee ja muistan etten olisi ehkä ollenkaan kipeä ilman hedelmöityshoitoja ja mieheni valheita. Totuuttahan en saa koskaan tietää, sairastuinko vaan hyperstimulaation takia vai olsinko sairastunut kumminkin.

Tukehtumisia

Katsoin elokuvaa sukeltajista joilla oli ongelmia veden alla. Heti mielleeni tuli tunne siitä, millaiselta tuntuu, kun vetää vettä henkeensä. Opin Aarnen kanssa jo heti alkuvaiheessa ettei hänen kanssaan pidä mennä uimaan. Hänestä oli aivan välttämätöntä yrittää hukuttaa uimakaverinsa.

Hän yritti sitä kaikille, kukaan hänen harvoista tutuistaan ja vanhoista koulukavereistaan ei meidän mökillä ollessaan meneen uimaan yhtäaikaa hänen kanssaan. Kaikki olivat sen kokeneet ja se oli kamalaa. Aarnen mielestä se oli suorastaan hauskaa, kun ihmiset pelkäsi häntä. Se myös aiheutti sen ettei meillä enää ollut ketään ystäviä. Minun vanhat ystävät ja koulukaverit pitivät häntä sen verran hulluna etteivät halunee häntä tavata.

Toinen pelon aihe oli etten koskaan mennyt parvekkeelle hänen kanssaan. Se oli myös hänelle välttämätöntä, että piti yrittää pudottaa toinen parvekkeelta. Varsinkin matkustaessa hotelli huoneissa oli usein parveke, mutta sen pidin tarkasti mielessäni, että sinne en mennyt.

Nyt, kun muistelen oli lukemattomia tapoja mitä yhteiselomme aikana opin, että säilyisin hengissä. Nyt jälkikäteen tuntuu ihan omituiselta miten ihmeessä kukaan on sellaista sietänyt. Jos lukisin tätä jonkun muun tarinana pitäisin kertojaa jo ihan tyhmänä, miksi ihmeessä ei häipynyt mokomasta ansasta. Se onkin niin kamalaa, että narsisti lamauttaa kumppaninsa niin, ettei hän pysty enää tekemään mitään.

Taas uusi persoonahäiriöinen

Selviydyn tämän poliisiystäväni avulla Aarnesta irti enkä uskaltanut tehdä rikosilmoitusta, vaikka hän niin vaati. Pelkäsin Aarnen kostoa ja pelkäsin sitä lähes kymmenen vuotta. Tunsin Mikon, tämän poliisin jo lapsuudessani ja siksi häneen oli helppo tutustua ja luottaa. Näin jälkeenpäin tiedän, että hänelläkin oli joku persoonallisuuden häiriö, en voi kaikkia nyt narsistiksikaan nimittään.

Hänen luonteessa ei ollut hyvä ja toivon ettei kaikki poliisit ole sellaisia. Hän oli rasisti, sovinisti, homokammoinen alkohoilisoituva besserwisser. Hän kuvitteli olevansa kaikkien yläpuolella ja naisia hän halveksi. Voin kuvitella miten hankala työkaveri hän oli, jos naisia oli porukassa. Jotain suurta vetovoimaa koin häntäkin kohtaan, enkä silloin ollenkaan tajunnut, että siirryn toisesta hullusta toiseen.

Hän huijasi ja valehteli minulla jatkuvasti, itkin tuhannet itkut hänen takiaan. Aina hän lupasi tulla ja minä odotin milloin missäkin. Sitten hän kovasti aina selitti ja vetosi siihen, että minä en ymmärrä poliisin työtä ja hän oli työasioiden vuoksi tulematta. Myöhemmin ymmärsin, että hän taisi juopotella ihan yksinään eikä tarvinnut siihen kaveria. Jostain syystä hän ei kuitenkaan päästänyt minusta irti. Suhteemme ei myöskään ollut erityisen seksuaalinen, mitään sellaista hän ei edes kaivannut.

Roikuimme toisissamme ennemmän ja vähenmmän aktiivisesti 3-4 vuotta ja vielä nykyäänkin pidämme yhteyttä satunnaisesti.

Se on kummallinen ilmiö, että ihastuu ja rakastuu toiseen ja kuitenkin tajuaa ettei arvosta toisen luonteen piirteitä ollenkaan. Alusta asti tajusin, että Mikolla oli naurettavan ylimielinen asenne toisiin ihmisiin. Hän arvosti ihmisiä ammatin mukaan, minä olin alinta kastia, kun en edes ollut ylioppilas. Naiset oli muutenkin hänen mielestään heikkolahjaisia ja vähä-älyisiä. On ikävää, että sellaisella ihmisellä on poliisin valtuudet, mutta toivottavasti siinäkin ammattikunnassa on hyviä ihmisiä.

Hengenpelastaja

Selvisin tappavasta avoliitostani hengissä, koska rakastuin poliisiin. Loppujen lopuksihan avoliittoni päättyi siihen, että Aarne yritti kuristaa minut. Onneksi isäni oli juuri sattumalta tulossa meille ja ehti apuun. Oli sekunneista kiinni etten kuollut, olin jo tajunnan rajamailla. Aarne häipyi tilanteen jälkeen ovesta pihalle ja lähti ehkä jonnekin ajelemaan. Isäni olisi halunut soittaa poliisit hänen peräänsä, koska hän oli myös humalassakin. Pelkäsin kuitenkin häntä niin, että kielsin soittamasta hätänumeroon, vaan yritin saada kiinni tätä rakastettuani Mikkoa.

Sillä aikaa, kun Aarne oli poissa pakkasin laukkuuni kaikki mitä ehdin ja luulin tarvitsevani ja soitin ystävättärelleni jonka luo lähdin. Sitten en enää koskaan palannut tuohon liittoon, elin kolme kuukautta noiden pakkaamieni tavaroiden varassa ja ystävieni avustuksella. Sain asua ystävättäreni tilitoimiston takahuoneessa. Nukuin patjalla lattialla ja siivoisin kaikki aamulla pois näkyvistä ja lähdin omaan putiikkiini ennen, kuin tilitoimiston asiakkaat tulivat. Joskus varasin huoneen hotellista, että pääsin kunnolla pesulle ja sain nukkua oikeassa sängyssä.

Se oli yksi elämäni rankimpia vaiheita, mutta selvisin siitäkin. Pahinta oli, että äitini painosti minua muuttamaan takaisin Aarnen luo. Kuitenkin he itsekin pelkäsivät Aarnea valtavasti, koska Aarne oli luvannut aina myös tappavansa heidät. He hankkivat turvalukkoja yms.ja huolehtivat omasta hengestään, mutta äitini mielestä minä aiheutan liikaa skandaalia, että olisi vaan parempi palata kotiin.

Onneksi pidin pääni, olin tilanteen ja eron niin perinpohjin miettinyt etten koskaan ole katunut hetkeäkään, ainoastaan sitä etten päässyt siitä pois jo aikaisemmin.

Näin pääsin irti helvetistä

Olin avoliitossa yli 15v.eli kuusitoistavuotiaasta yli kolmekymppiseksi. Tavallaan minulla ei ollut nuoruutta ollenkaan, en tiedä mitään esim.musiikista kahdeksankymmentäluvulta. Me emme käyneet missään, eikä meillä ollut ystäviä, varsinkin ne vuodet, kun olimme ulkomailla olin ihan avomieheni armoilla. Yritin kuitenkin sitkeästi pitää yllä jotain omaakin, kävin työssä mistä vaan sitä sain. Kiersin kaikki kielikurssit ja ulkomalaisille tarkoitetut tapahtumat, yksin, koska avomieheni ei halunnut tavata ketään. Hän myös ihmetteli miksi tarvitsen vielä hänen lisäkseen jotain muuta elämää.

Suomeen palattuamme avasin heti vaateliikkeeni ja yritin päästä yhteyteen kouluaikaisiin ystäviini. Muutamalle yritin sanoa, että jos minutblöydetään kuolleena he alkaisivat epäillä Aarnea ja kertoisivat poliisille. Heistä se oli huvittavaa hölynpölyä. Menin ensimmäistä kertaa terapeutille, epäilin itseäni alkoholistiksi. Sekin oli aivan kumma juttu, kun Aarne oli alkoholisoitumassa, niin minä pidin itseäni alkoholistina. Aarne yritti pakottaa myös minua juomaan, mutta onneksi se jäi vähäiseksi.

Terapeutti otti puheeksi, että miksi en jätä Aarnea. Se oli ensimmäinen kerta, kun uskalsin edes asiaa ajatella ja tyrmäsin sen heti täysin. Pidin sitä täysin mahdottomana ajatuksena, en uskonut selviäväni siitä hengissä. Aarnen uhkailut kävi aina vaan pahemmiksi viimeisen parin vuoden aikana, hän lähes päivittäin suunnitteli minun tappamista. Hän suorastaan hekumoi,mkun kertoi millä kaikilla tavoin hän voisi minut tappaa.

Toivon hänen kuolemaansa, suorastaan rukoilin, että hän ajaisi kolarin. Mietin jopa mielessäni saisinko itse hänet myrkytettyä tai jotain muuta, olin valmis menemään vankilaankin, jotta pääsisin hänestä eroon. Terapeuttini varoitti minua koko ajan, että elän erittäin hengenvaarallisessa tilanteessa. Äitini taas höpötti, että erota ei saa, jokaisen kuuluu kantaa taakkansa, niin kuin hän teki oman isäni suhteen.

Sitten kerran olin lapsuuden ystäväni kanssa syömässä ja kerroin hänelle koko tarinan. Olin edistynyt niin pitkälle, että pystyin pukemaan sanoiksi kokemani. Tämä ystävätär on ollut turvani ja tukeni siitä lähtien, ilman häntä en olisi enää elossa. Samana iltana tapasimme sattumalta meidän entisen luokkakaverin, pojasta oli tullut poliisi. Me rakastuimme ensi silmäyksellä. Ilman poliisin ammattitaitoa ja kannustusta en olisi tilanteesta irti päässyt. Psykoterapiassa ymmärsin terapeutin avulla, että hain itselleni pelastajaa, siksi rakastuminen oli niin äkkinäistä.

Olin aina ajatellut, etten saa sekoittaanketään muuta miestä elämääni, koska Aarne oli luvannut tappaa kaikki. Poliisille se ei ollut ensimmäinen tappouhkaus ja häneen se ei tehnyt mitään vaikutusta. Monenlaista ehti tapahtua ennen kuin olin vapaa nainen, mutta niistä sitten taas myöhemmin.

Nainen ja väkivalta

Katselin eilen dokumenttia moottoripyöräjengistä. Siinä poliisit kertoivat miehistä jotka jo pienestä pojasta lähtien olivat täysin hallitsemattomia ja aikuisenakin raivostuivat tyhjästä. Paljon näytettiin myös heidän mukanaan pyörineitä naisia, joita ei ilmeisesti mitenkään atvostettu. Näin niissä asioissa paljon omaa elämääni ja kokemuksiani.

Exavomieheni oli hyvää vauhtia sortumassa rikoksen tielle ellei hän olisi tavannut minua. Vaikka hän oli sekopää, jota pelkäsin, niin pystyin kuitenkin pitämään hänet kaidalla tiellä, koska minun elämääni ei sellainen kuulunut. Olen aivan varma, että ilman minua hänestä olisi tullut ammattirikollinen ja tappaja. Hän ei yhtään pystynyt käsittelemään tunteitaan, kun hän raivostui niin hänen olin pakko riuhtoa ja heitellä tavaroita ja karjua. Hän myös kiihtyi ja raivostui salmannopeasti ja tosi usein, pari kertaa illassa. Silloisessa elämässäni hoin tuhat kertaa päivässä rauhoitu, rauhoitu. Kun itse pysyin tyynenä ja jaksoin häntä rauhoitella, niin ohi se meni, mutta se oli erittäin raskasta elämää.

Ulkopuolinen voi sanoa, että miksi ihmeessä ihminen sellaisessa pysyy, miksi ei kerää tavaroitaan ja lähde. Se ei ole niin helppoa, koska koko energia menee sen tilanteen kestämiseen. Itse ainakin käytin kaikki tahdonvoimani, että sain sekopäisen exavokkini pysymään rauhallisena ja kaidalla tiellä. Ihan, kuin vahtisi neljän vanhaa, joka ei ymmärrä vielä mitään, mutta voimat ovat aikuisen.

Toinen syy miksi useimmat ei lähde on sama kuin minullakin. Aarne uhkaili minua niin paljon etten olisi uskalatanut jättää häntä. Hän lupasi, että joudun teho-osastolle, jos uskallan hänet jättää, samalla hän uhkaisi, että jos joskus löytäisin toisen miehen se ei eläisi kauaa. Kerron joskus myöhemmin miten pääsin hänestä eroon, koska se oli ihan omanlainen tarina.

Osoitteet katosi

Juuri kun pääsin kehumasta, että olen niin kehittynyt tietsikan käyttäjä, niin eikös tuosta edellisestä tekstistä pudonnut nuo osoitteet. Eli yritän uudestaan.

Dermalogican kosmetiikkaa olen siis ostanut tuttava yrittäjän verkkokaupasta kauneushoitola.mycashflow ja lukenut kosmetologin blogia osoitteessa:purkkiarmeija.blogspot.com

Blogeihin hurahtanut

Tämä blogin avaaminen oli hyvä idea, kirjoittaminen on helpottanut oloani kovasti. Sitä en olisi uskonut, että alan myös lukemaan muiden blogeja. Nyt kuitenkin selailen iltalukemisena blogilistaa ja haen mielenkiintoisia blogeja.

En olisi ikinä uskonut, että minä viehätyn tietokoneesta, tähän asti olen sitä hiukan pelännyt, niin kuin varmasti lähes kaikki ikäiseni. Joka asian on joutunut aikuisena opettelemaan ja yrittäjänä ei todellakaan voi enää toimia ilman tietokonetta. Koko ikäni olen aina iltaisin lukenut sängyssä ja olen kirjojen suurkuluttaja. Nyt useampana iltana otankin lämppärin syliini ja luen blogeja, niihin jää koukkuun.

Jonkin verran tätä ennen olen ostanut verkkokaupoista tavaraa, lähinnä kirjoja ja kosmetiikkaa. Käytän Dermalogica ihonhoitosarjaa, eikä sitä myydä meidän paikkakunnalla. Olen tilannut sitä yrittäjäkollegani verkkokaupasta, laitetaan nyt nimikin, niin saa toinen pienyrittäjä mainosta eli hänellä on myös erittäin hyvä blogi osoitteessa

Muita lukemiani blogeja olenkin kerännyt listaan tuohon alasivulle, lähinnä muotiblogeja ja erilaisia elämäntarinoita. Sen huomaa, että yleisimmin blogeja kirjoittaa alle kolmekymppiset ja heidän nämä elämän tarinat ovat aika ahdistavia. Nuorilla menee ilmeisen huonosti meidän yhteiskunnassa. Nyt olen ihan kiitollinen omasta iästäni, koska aivan selvästi elämä tulee helpommaksi vanhetessa. On jo kokenut niin monia asioita ettei pienet hätkäytä, eikä enää jännitä ja pelkää muita ihmisiä.

Takautumia

Ilmeisesti on niin, että ihmisen pää on kummallinen tieto - ja muistipankki. Kun on kokenut joskus jonkun shokeeraavan asian se ei koskaan pyyhkiydy aivoista pois. Olen itse kokenut sen useaan otteeseen.

Elämässäni on ollut muutama vaihe, että olen kokenut voimakkaita takautumia eli flashbackeja. Muutettuani yhteen nykyisen puolisoni kanssa viitisen vuotta sitten, sain yhtenään takautumia entisestä elämästään. Se oli kummallista, että takautumat koski nuoruuden avomiestäni eikä edellistä aviomiestäni, ne siis hyppäsivät parinkymmenen vuoden taakse.

Olin jo tottunut asumaan yksikseni ja kun nykyinen puoliso muutti luokseni, näin yhtenään silmäkulman vilauksella, että takani seisoi exavomies eikä puolisoni. Päähäni välähteli tapahtumia mitä en ollut ajatellut vuosiin. Se tuntui todella ahdistavalta, ihan kuin joku olisi alkanut kummittelemaan. Puhuin siitä psykiatrilleni terapiassa ja hän selitti sen olevan ihan normaalia. Se menikin ohi noin puolen vuoden kuluttua ja onneksi nykyinen puolisoni jaksoi kuunnella, kun selitin mitä taas koin.

Tuntui kamalalta, kun vanha uhka ja pelko kotona heräsi eloon. Kummallista myös siksi ettei nykyinen puolisoni muistuta millään tavalla tätä exavomiestäni, ei ulkonäoltään eikä luonteeltaan. Selvisinkin ehkä niistä takautumista aika nopeasti, koska nykyinen puolisoni on niin turvallinen ja rauhallinen.

Takautuma mikä aina kulkee mukanani on kuristaminen. Aina, kun näen TV:ssä kuristamistilanteen niin tunnen omassa kurkussani miten henki salpaantuu. Siihenkin olen tottunut, enkä ajattele sitä enää sen pitemmälle. Sen voin sanoa, että TV ohjelmissa on usein näitä kuristamistilanteita ja niissä käyttäydytään ihN epätodellisesti. Jos joku on kuristanut sinua, niin siitä ei heti lähdetä juoksemaan pakoon, hapenpuute vie jaloisat kaiken voiman ja kestää monta minuuttia ennen, kuin pääsee jaloilleen.

Käpertymisen halu

Pahimmillaan häpeä tekee itse vihan. Haluaisin satuttaa itseäni. Varsinkin aamuöisin jos herään itseinho on niin kova, että haluaisin repiä ja viillellä itseäni.

Onneksi ikäni ja elämän myötä oppimani sietokyky jotenkin sen estää. Ymmärrän erittäin hyvin nuoria jotka viiltelee itseään. Kaikien pitäisi kuitenkin tietää ettei se auta. Tuskin koskaan tuska päätyisi siihen , että tosiaan satuttaisin itseäni. Enkä halua sitä tehdä, koska se olisi aivan kamala asia miehelleni ja ystävilleni. He voivat luottaa siihen etten sitä tee.

Tuska käy välillä ylivoimaiseksi. Ylivoimakin voi aina vastustaa.

Kirjoittaminen auttaa

Nyt alan huomata, etä tämä kirjoittamien todella auttaa asioiden sulattelemisessa. Tähän asti ole vaivannut nykyistä puolisoani vanhoilla muistoillani. Aina, kun TV:stä esimerkiksi tulee jotain mikä herättää muistoja, niin olen alkanut kauhistelemaan menneisyyttäni. Onneksi puolisoni on ollut ymmärtäväinen, mutta tajuanhan minä sen ettei ole kiva kuunnella yhtä ja samaa ja samoja juttuja moneen kertaan.

Olen selvästi lakannut kertoilemasta juttujani ääneen, vaan se on riittänyt, kun ajattelen, että kirjoitampa taas tuostakin. Tänään tuli mieleeni, kun katselimme telkusta jännäriä, miten monella tavoin avomieheni Aarne uhkaili minua. Ihan jo seurustelumme alkuviikkoina hän uhkasi minua ilmakiväärillä ja vuosien varrella hän kertoi lukemattomia tapoja millä minusta saisi hengen pois. Jos olisin ollut vähäkin järkevä, olisin heti ensimmäisen aseella uhkailun jälkeen häipynyt hänen elämästään. Olin silloin vain kuusitoista, enkä kehdannut kertoa kenellekään mitä Aarne teki.

Hän oikein hekumoi sillä, että keksii niin monia tapoja tappaa minut. Ensimmäisenä oli, että hän tukehduttaa minut tyynyllä, kun nukun. Usein hän kertoi vetävänsä muovipussin päähäni ja jättävänsä minut tukehtumaan pikkuhiljaa. Tukehduttaminen oli ilmeisesti hänen tapansa tappaa, koska kun hän vihdoinkin viidentoista seurusteluvuoden jälkeen yritti tappaa minut, niin se tapahtui kuristamalla.

Rikottu ruumis

Niiden hedelmöityshoitojen jälkeen en ole tervettä päivää nähnyt. En tiedä onko kyse reumasta vai lääkkeiden sivuvaikutuksista, mutta taas kun tulee syksyn kosteat ilmat olen ihan kankea ja kipeä. Voihan se olla reumaoireitakin, mutta en enää jaksa asiaa selvitellä. Olen ravannut niin paljon lääkäreissä ja kokeissa rääkättävänä, eikä niistä tule hullua hurskaammaksi.

Jos tekisin jotain työtä missä tarvittaisiin sorminäppäryyttä, niin varmaan joutuisin ammattia vaihtamaan. Aamuisin ei tahdo viilipurkkia auki saada ja sormet on jäykät ja särkevät. Sen olen vuosien aikana huomannut, että käyttämäni Tramal lääkitys voi myös lisätä särkyjä ja kipuja. Määrätynlaiset jalkasärkyni jo tiedän Tramalin sivuvaikutuksiksi. Annoksen kanssa pitää olla todella tarkka, jos unohtaa ottaa lääkkeen niin vierotusoireet alkavat heti.

Syytän itseäni narkkariksi ja tunnen huonommuutta, kun ole jäänyt lääkekoukkuun. Toisaalta tiedän, että lääkeet koukuttavat kenen tahansa  keskushermoston jossain vaiheessa. Ehkä minä olen tavallista alttiimpi lääkeriippuvuudelle. Inhottavin vieroitusoire Tramalista on levottomuus, ymmärrän hyvin, että jotkut huumeiden käyttäjät tekevät mitä vaan saadakseen lisää. Levottomuus ja tuskaisuus on niin kamala tunne, että itsekin olisin valmis tekemään mitä vaan.

Onneksi minulla on nyt erittäin fiksu ja ymmärtäväinen lääkäri, joka tietää riippuvuuteni ja osaa tukea minua myös ihmisenä. Eikä anna minun liikaa itseäni asiasta syyllistää.

Nainen on susi toiselle naiselle

Olen aika usein joutunut siihen tilanteeseen, että toinen nainen lyö minua lapsettomuudellani. Nainen kenellä on lapsia tuntee olevansa lapsettomannaisen yläpuolella. Toimin aktiivisesti hyväntekeväisyysjärjestöissä ja olen ollut hyvin korkeissakin luottamustehtävissä. Tällaisten tehtävien valintatilanteissa vedetään aina esiin viimeisenä valttina, ettei minulla ole lapsia.

Monella naisella on se käsitys, että hän on parempi ihminen, kun on äiti. Luottamustehtävistä puhuttaessa vedotaan siihen, että äidin tehtävät ovat harjaannuttaneet naisen paremmaksi organisaattoriksi ja empaattisemmaksi, kuin lapseton nainen olisi. Joka kerta hätkähdän, kun tällaisiin asioihin vedotaan, mutta ilmeisesti se on ihan asiaa muiden äitien mielestä, koska heidän taholtaan ei lausumia paheksuta.

Minulla ei tietääkseni ole mitään vihamiehiä, mutta ihmiset jotka eivät pidä minusta nostavat usein mairean ja keinotekoisen myötätuntoisesti keskusteluun lapsettomuuden. Voisin antaa neuvoksi, että yleensä ei kannata ottaa lapsettomuutta esiin silloin, kun seurassa on joku lapseton henkilö. Hän kyllä itse ottaa asian keskusteluun, jos siitä haluaa puhua. Ihmisellä on erilaisia mielentiloja ja välillä alkaa suorastaan itkettää pienetkin vihjaukset lapsettomuuteen.

Koskaan ei kannata tehdä johtopäätöksiä mikä kenenkin lapsettomuuden takana on. Itse olen useinkin saanut kuulla, että ihmiset ajattelevat minun olevan lapseton sen takia, että olen niin turhamainen etten halunnut pilata vartaloani raskaudella. Tietämättömyys aiheuttaa vaan väärinkäsityksiä ja pahaa mieltä.

Joskus luullaan, että lapseton nainen on valmis rakastamaan kaikkia ympärillä olevia lapsia, olisi aina valmis lapsenhoitajaksi, tai ostelemaan leluja. Olen myös kokenut, että minua hyväksi käytetään taloudellisesti, joskus vihjataan aika selvästikin, että sinulla, kun ei ole niin paljon menoja niin ostapa meidän Villelle uusi polkupyörä.

Häpeälamaannus

Olen useaan otteeseen tuntenut niin syvää häpeää elämästäni, että lamaannun enkä oikein pysty mitään tekemään. Tässä haluan tarkentaa, että minun kohdallani lamaannus ei tarkoita sitä, että voisin jäädä sairauslomalle ja lepäämään. Yrittäjälle on aika mahdottomuus jäädä sairauslomalle, vaikka sen tarpeessa olisikin. Minun kohdallani se merkitsisi sitä, että vaateputiikkini olisi parissa viikossa pois tämän kylän katukuvasta. Jos jää sairauslomalle, niin yritystoiminta loppuu ja saat sanoa hyvästi firmallesi.

Tuo sana häpeälamaannus kuvaa erittäin hyvin sitä tunnetta mikä minulla on ollut. Sanan opin terapeutiltani. Sitä tuntee itsensä niin huonoksi, että tekesi mieli lyyhistyä häpeästä. Hartiat menee kasaan ja pää roikkuu. Minulle häpeä tulee siitä, että tunnen itseni todella tyhmäksi etten tajunnut exaviomieheni käyttävän minua hyväksi alusta asti. Minun olisi pitänyt jättää hänet ajat sitten, heti siinä vaiheessa, kun tajusin hänen metsästävän rahaa. Tässäkin kohtaa vetoan lamaannukseen, olin niin tunteideni syövereissä etten nähnyt ulos pääsyä.

Pelkäsin myös jäädä yksin. Se varmaan oli suurin syy miksi avioliitossa roikuin, pelkäsin yksinäisyyttä ja sitä ettei kotona ole ketään odottamassa. Exmieheni oli myös luhistanut itsetuntoni niin, että hän sai minut uskomaan ettei kukaan koskaan voisi minua rakastaa. Tunsin olevani aivan yksin maailmassa.

Tuskien taival

Olen kärsinyt suurista kivuista viimeisen kymmenenvuotta ja niistäkin voisin syyttää exmiestäni. Kivut alkoi hyperstimulaatiosta ja sitä ei olisi syntynyt jos mieheni olisi kertonut jo alkuunsa, että hänen siittiönsä ovat heikkolaatuisia. Oletettavasti lääkitykseni olisi ollut ihan toisenlainen hedelmöityshoidoissa. Nythän kävi niin, että tervettä naista hoidettiin suurilla hormooniannoksilla.

Sitähän en kai vielä ole edes maininnut, että minä olisin voinut saada lapsia jonkun toisen miehen kanssa. Esimerkiksi nykyisen mieheni, mutta olin jo tavatessamme sen verran yli neljänkymmenen etten enää edes jaksanut yrittää. Ruumiini on myös niin risa ja huonossa kunnossa etten olisi varmaan raskautta edes kestänyt.

Hyperstimulaatio on jo itsessään erittäin kivulias tila ja minulle tuli lisäksi vielä reuman säryt. Sain lääkkeeksi Tramalia, joka on erittäin vahva kipulääke ja ihan huume. Silloin kymmenenvuotta sitten, ei vielä tiedetty Tramalin huonoista puolista. Minullekin sanottiin, että siinä on kaikki hyvät puolet mitä morfiinissakin on, muttei mitään huonoja puolia. Sitä myös korostettiin ettei siihen voi jäädä koukkuun.

Nykyään tiedetään jo ihan muuta, Tramal on yksi helpoiten koukuttavista lääkeistä. Koukussa siihen minä olen vieläkin, mutta onneksi se auttaa reumasärkyihin. Nuo hoitosysteemini kymmenenvuotta sitten oli ihan omituisia. Miten lääkärit voi mennä niin harhaan, minulta kyllä meni luotto lääketieteeseen.

Kun olin syönyt Tramalia pari viikkoa, alkoi päänsäryt, huimaus ja oksentelu. Olin välillä niin huonovointinen, että töissä juoksin kesken asiakaspalvelun oksentamaan. Polkupyörällä en uskaltanut ajaa, kun huimasi niin. Sitten sain vielä Metopramia pahoinvointiin ja se vasta myrkky oli. Kyllähän se oksetuksen poisti, mutta aiheutti pakkoliikkeitä ja tiesmitä tärinöitä. Nykyään jo tiedän, että olen äärettömän herkkä saamaan kaikki mahdolliset sivuvaikutukset.

Tuota pyörrytystä ja pahoinvointia tutkittiin ja tutkittiin, ainakin pääsin sairaalaan kaiken maailman kokeisiin nopeasti. Mitään ei löytynyt, välillä puhuttiin stressistä, välillä minua hoidettiin Menierin taudista. Kunnes sitten itse pikkuhiljaa tajusin, että kyse oli Tramalin eli tramadolin sivuvaikutuksista. Ne tuli minulle vaan niin voimakkaana ja aloin niihin pikkuhiljaa tottua. Sitten Tramal vaihdettiin nopeavaikutteisesta pitkävaikutteiseen ja oloni koheni hiukan.

Noista sivuvaikutuksista sitten olenkin kärsinyt matkan varrella moneen otteeseen. Tramal on kuitenkin paras lääke tähänastisista, muitakin on kokeiltu, mutta huonolla menestyksellä.

Jos jaksaisin olla katkera entiselle miehelleni, niin kaikista eniten ahdistun terveyteni menettämisestä. Hänen valheittensa kautta tämä kierre lähti alkuun. Hän ei ilmeisesti korviaan lotkauttanut, vaikka tajusi, että alan saamaan lääkitystä väärin perustein, kun hän ei kertonut koko totuutta. Toisaalta lääkäritkin oli aika hölmöjä, etteivät heti tutkineet miestäni. Voi mikä iljettävä lisko hän oli.