Oman onnensa nojassa

Minulle on ollut käsittämätöntä miten välinpitämättömästi äitini on suhtautunut sairastumisiini. Noiden hedelmöityshoitojen jälkeen olin pitkään todella sairas. Hyperstimulaation jälkeen vatsaontelooni vuosi verta puolisen vuotta, koska munasoluja oli poimittu niin valtavasti, eikä jäljet oikein parantuneet. Minulta poimittiin yhteensä 19 munasolua ja sekin jo kertoo, että joku meni ihan päin helvettiä minun hoidossani.

Nivelkivut vaivasi minua pitkään tuon hyperstimulaation jälkeen, ennen kuin reuma selvisi. Sopivaa lääkitystä etsittiin vuosikausia, kun mikään ei sopinut. Söin sellaista lääkettä, kun Somadrill comp, se on jo nykyään poistettu markkinoiltakin. Sain siitä epileptisenkohtauksen tyyppisiä kohtauksia.

Kerran ollessani yksin kotona, niin äitini tuli poikkeamaan kylässä. Muistan, että olin juuri ottanut iltalääkkeet ja tein ruokaa. Aloin vapista ja täristä ja jalat meinasi mennä alta. Sain itseni juuri ja juuri raahattua sohvalle ennen kuin taju katkesi. Muistan, että äitini kauhistuneena tuijotti minua ja sitten ryntäsi ovesta ulos ja lähti karkuun kotiinsa.

Makasin ehkä tunnin verran sohvalla, täysin mistään tietämättömänä, kun sitten heräilin ja yritin kuulostella mitä minulle oikein tapahtui. Olin ihan hyvässä kunnossa hirveän väsynyt vaan ja päätin mennä vasta aamulla työterveyslääkäriin. Isäni soitti parin tunnin kuluttua ja kyseli olinko elossa, kun äitini sanoi, että pyörryin.

Tuntuu ihan käsittämättömältä, että kaikki muut ihmiset olisivat soittaneet ambulanssin, mutta oma äitini lähti karkuun. Äitini myös on aina hävennyt sitä, että minulla on reuma. Sitähän ei näy ulospäin, se ei ole niin paha, mutta äitini ei halua, että siitä puhutaan kenellekään. Hänestä on häpeällistä ja jotenkin hänen huonouttaan, että hänen lapsensa on sairas.

Ymmärrän myös narsisteja

Koko ajan moitin ja haukun narsistisia lähimmäisiäni, mutta ymmärrän myös sen ettei kukaan tahallaan haluaisi saada persoonallisuushäiriötä. Kaikilla läheisilläni on hyvä syy miksi he olivat narsisteja ja kukaan heistä ei asialle itse mitään voinut.

Kummatkin vanhemmistani ovat syntyneet sodan aikana, isäni -37 ja äitini -41. Uskon, että sodalla oli paljon merkitystä heidän elämässään. Omat isovanhempani äidin puolelta tunsin hyvin ja enkä usko, että heidän kasvatuksensa olisi saanut aikaan narsismia äidissäni. Sota-aika oli vaan niin raskasta, että se vääristi elämän. Pappani kertoi usein miten järkyttävää oli, kun hän palasi sodasta ja äitini oli kolmevuotias ja hän alkoi ajaa pappaa pois. Ei lapsi ymmärtänyt ollenkaan miksi joku vieras mies tuli heidän kotiinsa, äitini oli elännyt kaksistaan oman äitinsä kanssa.

Tilanne oli outo kaikille, pappani oli varmaan ihan riekaleita, kun oli maannut viisi vuotta bunkkereissa ja juoksuhaudoissa. Mummuni oli taas tehnyt raskasta työtä ja ilmeisesti teki lapsensa eteen mitä vaan. Kaikki kolme oli ihan oudon tilanteen edessä eikä se ollut kenenkään vika. Isovanhempani oli hyviä vanhempia vielä minullekin ja pappani oli poikkeuksellisen lapsirakas mies ikäluokassaan. Joten ainoaksi syyksi äitini kylmään persoonaan jää nuo sodan tuomat kauhut.

Siinä näkee hyvin, miten kamalaa sota on. Seitsemänkymmentä vuotta sitten olleet tapahtumat vaikuttavat vieläkin nykypäivän ihmisissä. Minä kärsin vieläkin äitini kyvyttömyydestä myötätuntoon, joka on sanoisinko "sotavamma".

Tappavaa masennusta

Kerroin lopettaneeni masennuslääke Cymbaltan tosi äkkiseltään, kun en kestänyt hikoilu. Kun aloiti lääkityksen, en mitenkään ihmeemmin huomannut, että se olisi vähentänyt masennusta. Sen pois jättäminen taas lisäsi masennuksen moninkertaiseksi.

Niin syvää masennusta en ole koskaan kokenut aiemmin. Onneksi tiesin, että se oli aivojen kemiaa ja elämän tilanteeni oli hyvä, joten kestin sen masennuksen. Kuitenkin, nyt ymmärrän miksi ihmiset ajautuu itsemurhaan. Pelkäsin jopa ajaa autoa, kun ajattelin jos vahingossa vippaan itseni vastaantulijan alle. Pelkäsin siis, mutten lopettanut autolla ajamista.

Koin niin voimakkaasti olevani taakka muille ihmisille ja perheelleni, että teen heille palveluksen jos tapan itseni. Nyt kun tätä kerron, älkää vaan kukaan ajattele, että nyt sellaista harkitsisin. Minä en tee itsemurhaa, koska osaan hakea apua ajoissa ja minulla on hyvä suhde puolisooni.

Olen usein miettinyt, että jos ihmisellä ei ole mitään kokemusta masennuksesta ja kokee sen tappavan syvänä, niin hän voi ajautua itsemurhaan, vaan siksi, että ajatusmaailma masentuneella on niin vääristynyt. Sitä ihan oikeasti kokee, että kaikki muut ihmiset pääsevät helpommalla, jos minä kuolen. Sen tuntee niin voimakkaasti, että kun rakastaa läheisiään tekee heille sen palveluksen, että ottaa hengen itseltään.

Olen myös kokenut terapiassa sen, että itsemurhasta ei saanut puhua. Se oli niin paheksuttava aihe, että ammattiauttajat ottavat heti nyrpeän ja vihaisen ilmeen ettei sellaisia saa puhua. Heille ilmeisesti opetetaan, että kun he suhtautuvat oikein negatiivisti, niin asiakaskin huomaa ettei saa tehdä itsemurhaa.

Masentavaa

Sitä en ole vielä kertonut, että itsellänikin on selvä taipumus masennukseen. Se voi olla ihan periytyvä ominaisuus, tai johtuu traumaattisesta lapsuudestani. Olen kärsinyt siitä ihan lapsesta asti, mutta nyt aikuisena ja terapian jälkeen kykenen erittelemään sitä.

Nytkään minulla ei ole mitään erityistä syytä masentua. Syksy ja sateet aiheuttaa aina enemmän kipuja ja särkyjä, mutta niitäkin osaan lääkitä. Varmasti kyseessä on pimeän ajan masennus. Minulla on yksi kamala kokemus masennuslääkkeestä, sain Cymbalta nimistä lääkettä lähinnä kivunpoistoon. Se tiedettiin ettei se oikein sovi yhteen nykyisen reumalääkitykseni kanssa, vaan vaarana on saada serotoniinisyndrooma. Ihan siihen asti tilanne ei mennyt, kai elimistöni lääkesekoitukseen tottui. Hikoilu ja sydämentykytys oli kyllä raivostuttavaa.

Kun olin pari kuukautta syönnyt Cymbaltaa se vähän helpottikin masennustani, mutta en tajunnut sen sivuvaikutuksia. Ihmettelin, miksi vatsani on koko ajan niin täyden tuntuinen etten pystynyt nukkumaan pitkälläni, kuin muutaman tunnin. Aamuyöstä oli pakko mennä nojatuoliin nukkumaan,sitä tein pari vuotta. Sitten tuli tämä edellinen helle kesä ja melkein tukehduin hikoiluuni. Lämmönsäätely oli aivan sekaisin.

Jätin tosi nopealla aikataululla lääkkeen pois, tiesin, että se pitää tehdä pikkuhiljaa, mutta hikoilu oli niin sietämätöntä. Kun olin ollut syömättä Cymbaltaa muutaman viikon, pystyin taas nukkumaan pitkälläni. Eli lääke aiheutti vatsaani sen täyttävän tunteen, joka teki hengenahdistusta.

Viikonloppun ahdistus

Viikonloppuna minulle on usein tullut outo tunne, alan jotenkin surra menneisyyttäni. Se tosin on selvästi helpottamaan päin, kun nykyinen parisuhteeni on niin hyvä.

Menneisyydessäni pahimmat ajat oli aina viikonloppuna, ensimmäinen avopuolisoni oli yleensä kännissä viikonlopun. Aina toivoin, että hän vetäisi sen verran, että sammuisi. Tietysti kännissä hän oli vielä oikukkaampi, hän myös yritti pakottaa minua juomaan. Senkin jutun ymmärsin vasta jälkeenpäin, kun puhuin siitä psykiatrilleni. Joskus alkoholistit haluavat, että kumppanikin alkoholisoituu.

Onneksi pystyin pitämään pintani ja alkoholin kulutukseni jäi aika vähiin. Jos ihmisen pitää pelätä kumppaninsa takia viikonloppuja tai juhlapyhiä, silloin pitäisi hälytyskellojen soida. Jotain on pahasti vialla silloin parisuhteessa, itse en sitä tajunnut aikanaan. Sitten kaikki menikin liian pitkälle ja meinasin kuolla.

Hyperstimulaatio

Kamalampia elämäni vaiheita on lapsettomuushoitojen aika. Olin yksityisellä klinikalla hoidossa ja se maksoi mansikoita, mutta minua hoidettiin todella huonosti. Pidän ihan sen klinikan virheenä, että sain hyperstimulaation. yritän selittää mikä se on niin kuin itse sen ymmärrän. Hyperstimulaatio on hormoonien yliannostustilanne, mikä on vaarallinen tilanne ja voi johtaa kuolemaan. Elimistö menee täysin epätasapainoon ja eri elimet eivät enää toimi yhteen.
Vatsaonteloon alkaa kerääntyä nestettä mikä voi mennä niin pahaksi, että se alkaa painaa keuhkoja ja ihminen alkaa tukehtumaan. Pahassa tapauksessa joudutaan tekemään reikä vatsaan ja valuttamaan neste ulos. Muuta hoitoa ei ainakaan kymmenen vuotta sitten ollut, kuin laittaa nestettä suoneen ja piti juoda litratolkulla. Samalla pistettiin nesteenpoistolääkettä lihakseen ja tavallaan huuhdellaan elimistöä. Muuta ei voi, kun antaa kipulääkettä ja toivoa, että elimistö palaa raiteelleen.

Kivut siinä on kovat, mutta minulle se ilmeisesti laukaisi reuman koska silloin alkoi pahimmat nivelkivut. Yleensä kun muut valittavat kovia kipuja vatsassa ja kohdussa, minulla oli sietämätön jalkasärky. Muistan aina sen päivän, kun jouduin sairaalaan. Olin senkin asian kanssa hyvin yksin, mieheni oli työmatkalla tai varmaankin taas jonkun naisen luona.

Minulle oli torstaina siirretty alkiot kohtuun ja silloin jo sanottiin, että minun on oltava täysin paikallani, koska nestettä oli kertynyt vatsaonteloon. Näin jälkeenpäin tiedän ettei niitä alkioita olisi edes saanut siirtää siinä tilanteessa. Kipuilin koko viikonlopun yksin kotona, sain ihan paniikin omaisia pelkotiloja, kun kivut oli niin ylivoimaisia. Sunnuntaina loppui jo virtsan tulo ja maanantai aamuna menin sairaalaan. Muistan miten jokainen auton nykäisy aiheutti repivän tuska-aallon.

Sairaalassa minun määrättiin heti paikalleen, koska tilanne oli jo hengenvaarallinen. Olin aivan puulla päähän löyty, en ollenkaan tiennyt mistään hyperstimulaatioista ja en ollut koskaan kuullutkaan, että hedelmöityshoidot  voisivat olla vaaraksi hengelle. olin ihan poissa tolaltani, en tiennnyt miten olisin ollut, itkin vaan. En myöskään ymmärtänyt kaikkea mitä hoitajat minulle sanoivat, jotkut olivat hyvin vihaisia, kun pyysin lisää kipulääkettä.

Tunsin niin syvää yksinäisyyttä ja kuoleman pelkoa, etten varmaan sitä ikinä unohda. Se oli niin epäoikeuden mukaista, ettei mieheni edes tullut katsomaan minua, eikä kukaan muukaan, ei edes äitini vaivaitunut. Olin ihan shokissa, ajattelin, että minähän olin vaan halunnut lasta ja nyt makaankin kuoleman kielissä sairalassa. En pystynyt ymmärtämään miksi niin kävi.

Jälkikäteen ajateltuna klinikan olisi pitänyt kertoa hoitojen aloituksen yhteydessä, että tällainenkin mahdollisuus  voi olla. Sairaalan lääkäri paheksui kovasti sitä mitä minulle oli tehty, hänen mukaansa tilanne oli ollut jo näkyvissä silloin, kun alkion siirto tehtiin. Sitten, kun otin asian puheeksi klinikalla, niin he kielsivät kaiken.

Nyt en enenpää jaksa kertoa tästä aiheesta jatkan sitten tunnempana.

Monenlaisia hulluja

Olen usein ajatellut, että julkisuuden henkilöissä on varmaan aika paljon persoonahäiriöisiä. Varsinkin politiikassa ja esiintyvissä taiteilijoissa. Kaiken huippu on tämä Libyan Gadaffi. Tänään kuuntelin jotain uutislähetystä ja Gadaffi oli antanut ääniviestin Syyriasta, että hänen hallintonsa voi hyvin ja kapinalliset ovat melkein kukistetut.

Narsisti on kamala perheenjäsenenä, mutta valyionpäämiehenä sellainen pystyy tuhoamaan kokonaisia kansoja. Historiassa on monta sellaista jotka eivät ole olleet mielestäni ollenkaan terveitä mieleltään. Hitler, Stalin, Mengele, Göring vain muutamia mainitakseni.

Usein ajattelin puolisoistani, että on suuri onni ettei heillä ole enempää valtaa. Kumpikin oli ihmisiä, jotka olisivat heti väriin käyttäneet valtaansa, jos olisivat tipankin saaneet. Tämä myös oli yksi syy miksi halveksin kumpaakin he eivät pystyneet muuhun, kuin oman etunsa tavoitteluun.

Varmaan pääsin kummastakin helpommin eroon, kun näin koko ajan heissä sen halveksittavan puolen. Ei sellaista parisuhdetta pysty rakentamaan, kun ei voi toista arvostaa ja kunnioittaa ihmisenä. Nyt, kun olen terveessä suhteessa, voin sanoa arvostavani nykyistä miestäni. Hän on mieleltään hyvä, ei koskaan vahingoittaisi toista ihmistä. Hän myös kykenee ajattelemaan asioita toistenkin ihmisten näkökulmasta. Narsistin yksi ominaisuus onkin etteivät he kykene asettumaan toisen ihmisen asemaan.

Muistojen pätkiä

Jotkut pienet ihan mitättömät asiat ovat painuneet mieleeni. Esimerkiksi muistan sellaisen tilanteen avoliitossani joskus 25-vuotta sitten, kun Aarne oli jossain oppilaitoksessa kurssilla. Hän kertoi, että siellä on pari ihmistä pyörätuolissa ja heillä on avustaja. Sitten hän sanoi, että opettaja kertoi heillä olevan MS-taudin. Minulle hän selvensi, että MS tarkoittaa mielisairas.

Olin mielessäni täysin pöyristynyt johtopäätöksestä ja hänen tyhmästä tietämättömyydestä. En kuitenkaan uskaltanut väittää hänelle vastaan. Pelkäsin häntä niin paljon, että vaikka hän puhui silkkaa sontaa en uskaltanut sitä korjata.

Jos olisin kertonut hänelle mitä MS-tauti todellisuudessa on, niin hän olisi saanut raivokohtauksen kuinka uskallan olla erimieltä, kuin hän. Hänen mielestään pariskunnan piti aina olla samaa mieltä kaikesta. Ja kun hän kerta omasta mielestään tiesi kaiken, niin olisihan se pöyristyttävää, että avovaimo olisi hänen tietonsa kyseenalaistanut.

Tämäkin on sellainen asia, että häpeän sitä vieläkin. Miten selkärangaton olin. Varmaan sen häpeän ja syyllisyyden takia sen vuosikymmenten jälkeen muistankin. Aina kun kuulen MS-taudista niin syyllisyys tulvahtaa mieleeni. Toivottasti kaikki tautia sairastavat antavat tekoni anteeksi.

Blogin lukijat ovat tärkeitä

Olen aivan ihmeissäni, kun katson tämän blogin tilastoja, että lukijoita on jo monta sataa. Voi kun saisin sen jotenkin näkyviin, että lukijatkin sen näkisivät. Pidän sitä suurena voittona, koska haluan nimenomaan levittää tietoa narsismin uhriksi joutumisesta.

Tämä blogi on kunnianosoitus niille ihmisille, jotka ovat kärsineet narsistin läheisyydessä eivätkä koskaan ole saaneet siihen myötätuntoa. Narsistin puolisona eläminen murtaa ihmisen itsetunnon ja omanarvontunteen täysin. Jos ei yhtään tiedä mistä on kysymys jää, vaan entistä pahemmin jumiin tilanteeseen. Haluaisin, että nämä kirjoitukseni auttaa jotakin pääsemään helpommalla, kun minä olen  päässyt.

Se, että lukijoita on jo nyt näin paljon kertoo, että on tarvetta puhua julki näitä asioita. Toivoisinkin, että nykyiset lukijani levittävät sanaa tästä blogista ja laittavat, vaikka linkin omasta blogistaan. Toivoisin myös, että tähän tulisi kommentteja ja vuorovaikutusta, että muutkin saman kokeneet kertoisivat kokemuksistaan.

En myöskään halua pahaa kenellekään jolla on narsistinen persoonallisuus häiriö, ei ihminen tahallaan kasva sellaiseksi. Omien läheisteni kohdalla näen selvästi, että heidän lapsuutensa on ollut niin traumaattinen, että heillä ei ollut aineksia terveeseen persoonaan.

Suuri puhallus

Avioeroni jälkeen olen saanut selville, että exmieheni menikin alunperin kanssani naimisiin rahan takia. Aivan sekopään ajatus, että suomalainen pienyrittäjä olisi rikas. Muistan ensimmäisistä tapaamisista lähtien hän seurasi rahojani.

Ensimmäisillä treffeillämme hän ihmetteli miten minulla oli rahapussissa niin paljon rahaa. Hän oli niin hölmö, että kun maksoin oma osuuteni ravintolalaskusta hän kurkisti kukkarooni. En edes tajunnut, että joku voisi olla kiinnostunut vähistä rahoistani. Pistin kiinnostuksen merkille koko seurustelumme ajan, aina kun meni pankkiautomaatille hän kurkki selkäni takana. Kaupassa hän keräsi kärryn täydeltä tavaraa, mutta ei koskaan maksanut mitään. Ensimmäisellä etelämatkalla puoli viikkoa meni ennen kuin kehtasin sanoa, että nyt on sinun vuoro maksaa. Hän ei ollut siihen mennessä kertaakaan maksanut mitään.

Avopuolisoni kanssa olin jo oppinut sen, että minä olen perheen rahasampo ja yleensä maksan kaiken. Kun menin avioliittoon en osannut asiaa vastustella, kun olin tottunut, että miehiä aina elätetään. Minua käytettiin taloudellisesti hyväksi tosi rankasti. Kärsin siitä koko lupun ikääni.

Vihaan itseäni, kun annoin suhteen mennä siihen.

Kohtaaminen psykiatrian osastolla

Nyt, kun olen päättänyt kirjoittaa kaikki ulos, niin luulin, että se tapahtuisi helposti, olenhan sitä kauan jo suunnitellut. Nyt kuitenkin tulee tunne, että en kaikkea haluakaan muistaa. Pelkään muistojen mukanaan tuomaa ahdistusta.

Avioliitossani olin hyvin paljon tekemisissä psykiatrian poliklinikan henkilökunnan kanssa, koska mieheni oli pariin otteeseen siellä sisällä. Se vaihe tuntuu jotenkin hyvin tuskaiselta, koska mieheni valehteli, vaikka mitä minun tekemisistäni ja en ollenkaan silloin tajunnut mistä puhuttiin. Olin useaan otteeseen omaisen ja hoidettavan neuvottelussa missä oli hoitohenkilökuntaa paikalla. Ihmettelin aina sitä kummallista ilmapiiriä, että ihmiset joita en koskaan ollut edes tavannut suhtautuivat minuun tosi negatiivisesti.

He olivat otollista maaperää miehelleni, joka oli taitava narsisti ja osasi kääntää kaiken omaksi hyödyksi. He eivät kuunnelleet minua ollenkaan, vaan väittivät minun mielipiteeksi sen mitä mieheni oli minusta sanonut ja sivuuttivat omat sanomiseni. Jos en silloin olisi jo ollut aika vahva ja minulla oli tuki omasta terapeutistani niin kokemus oli kamala. Toivon, että muutkin lukijat kommentoisivat asiaa, ovatko muut kohdanneet samaa, vai oliko se vain minun kohdalla näin.

Se tuntuu vieläkin tosi pahalta, monta kertaa tulee mieleen, että otanko yhteyttä sinne sairaalaan ja puhun niiden ihmisten kanssa nyt jälkikäteen. Mitä he nyt ajattelevat, kun on osoittutunut, että mieheni oli supervalehtelija. Hävettikö heitä koskaan jälkeen päin miten he ovat kohdelleet minua? Olisin siinä vaiheessa myös itse kaivannut myötätuntoa eikä minua kuunneltu ollenkaan. Se tuntuu niin täysin uskomattomalta, että miten ammattilaiset voivat toimia näin. Oliko heidän ammattitaito niin vähäinen etteivät he kyenneet edes näkemään, että minä halusin rauhallista yhteistyötä. He olivat aina jo valmiiksi niin ärsyyntyneitä, että kun menin keskusteluun he suorastaan kihisivät.

Joudun tätä asiaa vielä useasti pohtimaan mielessäni miten siinä tapahtui sillä tavoin. Olen aina ollut hyvä, sopuisa neuvottelija yrittäjän työssänikin. Mutta miksi se neuvottelu ei ollenkaan onnistunut psykiatrianosaston henkilökunnan kanssa. Olen niin ilkeä, että ajattelen kysymyksessä olleen myös osin kateutta. Pienessä kaupungissa kaikki tiesi minun olevan yrittäjä, vaikka se on kovaa työtä, niin aina löytyy ihmisiä jotka ovat siitä kateellisia. Mieheniboli myös loistava ruokkimaan tälläisiä ihmisten heikkouksia.

Myönnän olevani edelleen hyvin katkera sille henkilökunnalle.

Syyllisyyden varjo

Yksi syy miksi kirjoitan on se, että tunnen suurta syyllisyyttä miksi ihmeessä pysyin tuollaisissa pari-suhteissa. Yleensähän pahonpideltyä naista syyllistetään sillä, että mitäs oli siinä, olisi ottanut eron. Pidän itseäni ihan vahvana ja fiksunakin naisena ja kukaan ei uskoisi mikä perhehelvetti takanani ona, mutta en vaan ällynnyt liitoistani lähteä.

Suurin viha ja katkeruus on itseäni kohtaan, miksi ihmeessä suostuin sellaiseen. Äitini kanssa, kun olen asiasta puhunut, niin hänen mielestään olen yksikertaisesti tyhmä ja voimaton ihminen. Sekin loukkaa minua ja lisää syyllisyyttä.Tosin en myöskään voinut odottaa mitään tukea vanhemmiltani tai edes äidiltäni, jos olisin avopuolisoni aiemmin jättänyt. Voin myös suoraan sanoa etten silloin edes kunnolla tajunnut mitä minulle tapahtui. Elin jossain ihmeellisessä kieltämisen maailmassa. Jos minulta olisi kysytty phoinpidelläänkö minua olisin ilman muuta vastannut, että ei. En yksinkertaisesti osannut asioita erottaa enää, olin jatkuvan manipuloinnin alaisena.

Eniten minua tänä päivänä rasittaa se etten pysty antamaan itselleni anteeksi, että olen sellaiset virhearviot tehnyt. Sen vielä jotenkin sulatan, että nuorena siedin avopuolisoani, mutta, että menin uudestaan naimisiin narsistin kanssa on minulle käsittämätöntä. Kun erosin avopuolistona Aarnesta, hän oli myös jo aika alkoholisoitunut. Hän joi joka ilta, ja oli myös humalassa silloin, kun yritti tappaa minut. Hänellä oli aina ollut taipumusta alkoholismiin ja se tietysti aiheutti raivokohtauksia entistä enemmän. Kun hänestä erosin kävin muutaman kerran terapeutilla, koska pelkäsin, että nain taas seuraavallakin kerralla alkoholistin. Pelkäsin alkoholismia niin paljon, etten sitten huomannutkaan miehessä muita vikoja.

Ihminen on yleensä itse itsensä pahin tuomari.

Lapsuusmuistoja

Lapsuuteni perhe-elämä oli aika kummallista. Asuin äitini kanssa isovanhempien luona, ja pääasiassa he huolehtivat minusta. Vanhempani meni naimisiin hyvin nuorena, äitini sai minut parikymppisenä, siis ihan lapsena.

Avioliitto meni heti alkuun pieleen, koska isäni ei pystynyt jättämään omaa äitiään, hänen äitinsä piti kiinni kynsinhampain pojastaan. Tilanne oli ihan kiero ja kummallinen, isäni asui kaksikymmentä vuotta oman äitisä kanssa. Vasta anopin kuoleman jälkeen vanhempani muutti yhteen asumaan ja minähän olin jo pois lapsuuden kodistani. Lapsena näin isääni erittäin harvoin, joskus saattoi mennä useampi kuukausi. Hän ei koskaan käynyt meillä päiväaikaan, vaan tuli vasta, kun oma äitinsä oli mennyt nukkumaan.

Nyt kun tätä kirjoitan se kuulostaa ihan hullulta elämältä. En koskaan ole kenestäkään muusta kuullut, ettei aikuinen mies pysty jättämään äitiään. Tämä isäni äiti inhosi ja vihasi minua ja äitiäni. Hän kielsi isääni osallistumasta ristiäisiinikään ja isäni totteli.

Se, että näin isäni hyvin harvoin ei minua haitannut, päinvastoin. Pelkäsin häntä ja hiukan halveksinkin. Joskus harvoin, kun olimme kahden kesken hän sai hirveitä raivokohtauksia ja haukkui minua syyttä suotta. Nyt vanhempana ymmärrän ettei hän uskaltanut purkaa vihaansa kehenkään muuhun ja varmaan hän kiehui sisäisesti kahden vahvan naisen välissä.

Äitini mieli lause on, että minä en haluaisi olla missään tekemisissä sinun kanssasi, eli siis minun. Hän hokee sitä nykyäänkin, mutta lapsena se tuntui pahalta, kun oma äiti toivoo, että lapsi olisi kaukana poissa. Hyvin usein hän huokaili, että voi kun sinusta tulisi jo aikuinen. Hän ei olisi millään kestänyt äitiyden vastuuta ja ei olisi siihen pystynytkään ilman omia vanhempiaan.

Nyt aikuisena hän sanoi lapsuusajoistani, että ei tiennyt minun olevan lapsi, kun vaikutin aina niin aikavalta ja kyvykkäältä ja hän itsehän oli lapsi.

Ystävättäreni oli narsisti

Ystävyyssuhteissakin on osoittautunut, että vedän puoleeni narsisteja. Nyt tiedän, että lapsuuteni ensimmäinen sydänystävä oli persoonaltaan todella erikoinen. Hän käytti minua sumeilematta hyväksi, olin silloin noin 12 vuotias, kun ystävyytemme alkoi enkä mitenkään osannut arvioida ihmismieltä.

Toinen ystävättäreni, sanotaan häntä Pirkoksi, oli aivan mahdoton tapaus. Häneen tutustuin opiskelun kautta, joskus parikymppisenä. Hänen tarinansa on kummallinen, en vieläkään saa siitä otetta, enkä pysty sitä ymmärtämään. Loppujen lopuksi hän kävi niin mahdottomaksi, että jouduin katkaisemaan välit häneen täysin.

Alunperin, kun häneen tutustuin hän oli hyvin arka ja ujo tyttö. Aina hyvin huolissaan tekeekö hän varmasti oikein, osaako hän varmasti hyvin. Melkein raivostuttavan epävarma, ja jälkeenpäin ajatellen ehkä hiukan tyhmä, koska hänellä ei koskaan ollut mitään omaa mielipidettä. Opiskelun jälkeen palasimme omiin kotikaupunkeihimme, hän meni naimisiin ja sai pari lasta. Sitten jotain muuttui.

Hän sanoi sairastuneensa synnytyksen jälkeiseen masennukseen, ja sai ainakin Diapamia lääkitykseksi. Myös paniikkihäiriöstä hän kertoi, mutta muutos ei vaikuttanut masentuneen ihmisen muutokselta. Hän alkoi pukeutua hyvin näyttävästi ja provosoivasti. Meikistä tuli kova ja voimakas, hiuksissa oli irtolettejä ja kaikkea muuta näyttävää. Hänestä tuli ulkoisesti, niin erikoisen näköinen, että kaikki kiinnitti häneen huomiota. Se ei ollut positiivista huomiota, vaan hän alkoi muistuttaa ilotalon madamea. Käytös muuttui samanlaiseksi, aikaisemmin, kun tapasimme kävimme teattereissa ja konserteissa. Nyt hän halusi yökerhoihin, ja lähti baaritiskiltä kenen tahansa mukaan hotellihuoneeseen.

Hänelle tuli seksiaddikti, mutta hän alkoi käytökseltään vaikuttaa sen verran sairaalta, että tavallinen suomalainen mies pelkäsi häntä. Sitten tilalle tuli arabimiehet joille kelpasi nainen, joka näytti mielenvikaiselta. Alkoholi myös vaikutti häneen omituisesti, hän tuli ihan sekohumalaan yhdestä lasista viiniä. Näin jälkeenpäin ymmärrän, että hänellä oli joku lääkitys mikä ei sopinut alkoholin kanssa. Alkoholi teki hänet ihan villiksi, pelastin hänet moneen kertaan Helsingin yöelämässä arabimiesporukoilta, jotka oli viemässä häntä jonnekin.

Aamulla hän ei muistanut mitään, väitti minun valehtelevan ja ylireagoivan hänen normaaliin hauskan pitoon. Hän alkoi myös käyttää minua hyväkseen, ja hän hoki ihan, kuin narsistit yleensäkin ettei hänessä ole mitään vikaa, hän ei koskaan ole tehnyt mitään pahaa. Kaikki paha oli aina muiden tekemää ja kaikessa piti noudattaa hänen tahtoaan. Se oli aivan kamalaa elämää ja hänen lapsensa varmaan kärsivät, mutta onneksi heillä oli hyvä isä.

Parisuhteen helvetti

Kerroinkin jo,että nuuruuden avoliittoni oli kamala. Silloin elin perhehelvetissä, joka oli kapeuttanut näkökantojani niin etten edes itse ymmärtänyt missä helvetissä olin. Olin hyvin nuori, ja manipuloinnin helppoutta lisäsi se, että asuimme nelisen vuotta ulkomailla.

Avomieheni oli tavallinen duunari, eikä tosiaan mikään älykkö, mutta hän pääsi suomalaisen työpaikkansa kautta töihin Barcelonan satamaan. Hän oli metallimies ja teki jotain korjauksia mitä piti olla millinsadasosan tarkkuulella oikein. Tämä millin viilaus siirtyi työpaikalta myös kotiin, kaikki piti olla millilleen niin kuin hän halusi.

Olin taloudellisesti täysin hänen armoillaan, elimme hyvin eristäytynyttä elämää. Kaikki piti tehdä yhdessä, hän oli kotonaan tottunut ettei kotirouva äitinsä koskaan liikkunut kodin ulkopuolella yksinään. Elämäni oli varmaan samankaltaista,kun muslimi naisella, burkhaa en sentään käyttänyt. Omasta ammatistani ei ollut hyötyä Espanjassa, olin juuri valmistunut hammashoitaja.

Pelastukseni oli se, että löysin kaupungista suomalaissyntyisen naisen, joka piti vaate putiikkia. Hän antoi minulle osapäivätyötä, ja tavallaan myös henkireijän ulkomaailmaan. Häneltä myös opin yrittäjyyden alkeet, mitkä oli myöhemmin tarpeen. Kukaan ei huomannut mitä meidän kotona tapahtui, myös vanhempani sanoo etteivät tienneet mitään. Aarne vaikutti niin huolehtivalta mieheltä, siivosi ja teki ruuan aina. Minä en todellakaan saanut koskea keittiöön, kun en kuulemma osunnut tehdä mitään.Sitten, kun vihdoin elin omillani vietin ensimmäisen vuoden keittiössä, koska rakastan ruuanlaittoa.

Meillä tapeltiin joka ilta, Aarne raivostui ihan mitättömistä asioista. Ei hän minua kovin usein lyönnyt, mutta uhkasi väkivallalla jatkuvasti. Hän ei osannut mitenkään hallita vihaansa ja kaikki oli aina minun vika. Hän oli myös työkavereilleen hankala ja ei erityisemmin ystävystynyt kenenkään kanssa. Jos joku asia meni työpaikalla pieleen, hän ei muuta osannut, kun vetää jotakuta turpiin.Ihmettelen miksei kukaan tehnyt ilmoitusta poliisille hänen vakivallastaan, vai pelkäsivätkö he kostoa.

Nuoruuden avoliitto

Olin hyvin nuori, kun tapasin ensimmäisen avomieheni. Hän oli paljon pahempi, kuin toinen. Pelkäsin häntä koko yhdessäoloajan. Suhteemme päättyi siihen, että hän yritti tappaa minut kuristamalla.

Hänestä näen vieläkin painajaisia, ja kuristumisen tunnetta en unohda koskaan. Aina, kun näen elokuvissa, että jotakin kuristetaan, tunnen sen kurkussani, ja hengityksessäni. Vaikka niistä tapahtumista on kaksikymmentä vuotta, en koskaan unohda sitä kauhistuttavaa pelkoa, missä elin.

Olin 17v, kun tapasin tämän miehen, sanotaan nyt häntä vaikka Aarneksi. Hän oli minua monta vuotta vanhempi, ja siksikin sai minusta helposti yliotteen. En siinä iässä ikinä ollut edes kuullut narsismista, saati sitten käsittänyt sellaisesta mitään. Tällä aikuisen järjellä tiedän, että Aarne käyttäytyi alkuhetkistä lähtien ihan tyypillisen narsistin tapaan. Minulla olisi pitänyt soida kaikki hälytyskellot, mutta en sitä lapsellisuuttani ymmärtänyt.

Hänellä oli rikostekisteri ja hänet oli tuomittu rattijuoppoudesta jo kaksi kertaa. Minulle se oli kauhistus, koska en ollut ikinä ollut rikosten kanssa tekemisissä. Siitä olen ylpeä, ettei hän ikinä saanut minua luopumaan moraalikäsityksistäni, ja pysyin aina irti kaikesta rikollisesta. Ilman minua Aarnesta olisi tullut taparikollinen, hän oli jo hyvää vauhtia siihen menossa parikymppisenä.

Hänestä voin suoraan sanoa, että hän oli paha. Tietysti ihmisessä on monta puolta, mutta hän kykeni pahuuteen ja se oli hänen elämän tapansa. Hän oli jo kotiperheessään oppinut ihan kummallisia toimitatapoja. Väkivalta oli vastaus kaikkeen, kosto oli hänen mielestään aina oikeutettua.

Nyt kun alan taas miettimään elämääni hänen kanssaan, niin pelkään, että painajaiset palaa.

Tuntematon nainen

Nyt minuun iskee pelko, että joku tunnistaa minut. En haluaisi julkisuutta henkilökohtaisista asioistani. Olen ottanut riskin, koska tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi. Olen käsinyt aivan turhaan ellei tästä koskaan koidu mitään hyvää. Toivoisin voivani antaa muille samassa asemassa oleville toivoa paremmasta, ja toivon, että joku ottaisi opikseen, ja varoisi tämän kaltaisia ihmisiä.

Uskaltauduin tähän kirjoitus prosessiin, koska luotin siihen, että hukun tähän valtavaan netin maailmaan niin ettei kukaan tunnista tarinaani. Tiedän, että yksi luokkakaverini on pitänyt blogia jo pitkään tuntemattomana. Hän kertoo perhe-elämästään myös, ja mukana on valokuvia paljon, missä hän on itsekin. Niillä sivuilla on 30.000 kävijää eikä kukaan ole vielä hänen lähipiiristään tunnistanut häntä.

Samoin toinen tuttavani pitää meikki-ja muotiblogia, joka on ollut toiminassa jo usean vuoden, siinäkin on kuvia hänestä itsestään. Kuitenkin hän on saanut pysyä tuntemattomana. Toivon todellakin, että se onnistuu myös minun kohdalla, koska en kerro näitä tarinoita ihmisten juorua varten.

Toivon, että jos vähäkin epäilet tuntevasi minut, kunnioittaisit toivomustani, ja et kerro sitä muille. Toivon, että vihjaisisit minulle, että olen ehkä tunnistettu, niin osaan siihen varautua.

Pikkukaupungin ongelmat

Asun sydänsavossa, ja olen koko ikäni asunnut. Vanhempani ovat aikoinaan muutaneet pohjanmaalta tänne työn perässä, ja minä synnyin jo täällä. Ehkä minulla on sen verran pohjalaista perimää, etten oikein jaksaisi savolaista uteliaisuutta, ja toisten asioihin sekaantumista. Tai voihan se olla samanlaista kaikkialla pikkupaikkakunnilla.

Julkinen häpeä ottaa koville, ja sen koin varsinkin erottuani. Tuntui, että kaikki tiesivät mitä oli tapahtunut. Mieheni oli hyvin sosiaalinen, ja ilmeisesti hän käytti aikaansa pyörimällä ympäriinsä valittelemassa miten kamala vaimo hänellä oli. Hän halusi jotenkin julkista myötätuntoa, ja kertoi asiat juuri päinvastoin, kun ne olivat. Psykiatrini sanoi niitä projektioiksi, eli hän kertoi itsestään, kun puhui minusta.

Kun hän esimerkiksi kertoi ympäriinsä, ettei hänen vaimonsa halunut lapsia, niin hän puhui itsestään, mutta käänsi mielessään asiat toisin päin. Näin hän sai ihan läheisetkin ystäväni ihan sekaisin, että kuka teki mitäkin. Hän kertoi auliisti kaikille, etten minä pysty saamaan lapsia, ja lopulta etten edes niitä halunnut. Hän jotenkin unohti, että tilanne oli ihan päinvastoin.

Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntee kaikki, ja jonkun avioero on mehevä juoru. Savolaiseen tapaan sillä pitää oikein mässäillä, ja aika moni kysyi suoraan, että olen kuullut sitä, ja sitä, mietn se oikein menikään.

Sain kovettaa itseäni todella, että pystyin kulkemaan pääpystyssä. Ei ole kiva olla julkisesti säälittävä. Jokainen haluaa kantaa petetyksi tulemisen ihan rauhassa, eikä käydä siitä julkista keskustelua.

Adoptio

Siinä vaiheessa, kun en vielä tiennyt mieheni kaksoiselämästä, ja ruumiini ei enää kestänyt hedelmöityshoitoja, niin suunnittelimme adoptiota. Ihan järjetöntä, että mieheni tuli Pelastakaa Lapset ry:n tilaisuuksiin, ja terapeutin kanssa keskusteluihin, vaikka hänellä ei ollut aikomustakaan adoptoida.

Siinä oli taas kohta josta voin sanoa jälkeenpäin, että narsisti pettää ammattilaisiakin ihan helposti. Eniten käytiin keskustelua miten minä jaksan ja pystyn sitoutumaan adoptioon, koska yrittäjän työ on niin raskasta ja reuma vaati silloin rankkaa lääkitystä. Terapeutti piti Ilkkaa ihanteellisena isänä, koska hän oli jo kertaalleen kokenut elämän vauvan kanssa.

Minulla oli haave pienistä kiinalaisista kaksostytöistä. Olin jo aivan varma, että ne oli jo syntyneet Kiinassa, ja odottivat vain, että me saamme adoptio prosessin loppuun. Siitä tunsinkin kamalaa syyllisyyttä jälkeenpäin, koska koin, että olin jo luvannut näille lapsille, että haen heidät. Ajattelin pitkään, ja ehkä joskus vielä nytkin, että Kiinassa on lapset, jotka olisivat kuuluneet minulle.

Minulle oli täysin käsittämätöntä, että mieheni oli niin selkärangaton, ja tunteeton, että hän kävi minun kanssa adoptio neuvonnassa, ja suunnitteli ihan toisen naisen kanssa lapsia. Sitten, kun tilanne selvisi minulle, ajattelin, että jatkaisin adoptioprosessia yksin. Sekin katkesi siihen, että Ilkka meni selittämään minua hoitavalle lääkärille, että en sovellu äidiksi, ja toivoi, että hän ei antaisi minulle lääkärintodistusta adoptioon.

Minä olin tässä kohtaa heiteltävänä, kuin räsynukke, kukaan ei uskonut minun puheitani, vaan mieheni esitti niin hienosti rooliaan, että vaan häntä kuunneltiin. Hoitava lääkäri ilmeiseti piti häntä kovin vastuullisena miehenä, kun hän tuli kertomaan miten huonossa kunnossa vaimo on liian työn ja rankan reumalääkityksen takia.

Toivon, että tätä blogia lukee mielenterveystyön ammattilaiset ja ottaisivat opikseen, etteivät olisi niin helposti huijattavissa. Tulen vielä moneen otteeseen kertomaan kummallisia tapahtumia, jotka menee täydestä hoitoalan ihmisille.

Lapsettomuuteen tottuu

Rohkeimmat ystävistäni ovat kysyneet, miten olen jaksanut kestää lapsettomuuden tuskan. Varsinkin ne jotka ovat itse saaneet lapsensa hedelmöityshoitojen kautta, tuntevat minua kohtaan suurta myötätuntoa.

Voin lohduttaa kaikkia, jotka pelkäävät jäädä lapsettomiksi, ettei tämä niin kamala tilanne ole. Kaikkeen ihminen ilmeisesti tottuu, harvoin enää se aiheuttaa minulle mitään tunne myrskyjä. Siinä vaiheessa, kun avioliittoni oli päättynyt, ja olin yksin, tilanne oli repivä. Aina, kun näin raskaana olevan naisen, tai lastenvaunut, niin tunsin raivokasta vihaa. Halusin sanoa jotain oikein ilkeää raskaana olevalle, ja haukkua hänet pataluhaksi. Onneksi en koskaan toteuttanut halujani.

Kummallista miten siinä tulee vihan tunne, eikä itku ja suru, tai ainakin minulle tuli. Sitten, kun tapasin nykyisen puolisoni, surin eniten sitä, että hän jää lapsettomaksi minun takiani. Se on myös raadollinen puoli naiseudessa, että mies voi milloin tahansa perustaa perheen, on ikä mikä hyvänsä. Naisella, kun se vaihe on ohitse, se todella on ohi.

Ikä varmaan antaa myös kykyä käsitellä asioita, vaikka lapsettomuus on asia mihin ihminen törmää läpi elämänsä. Nyt ystävistäni tulee isovanhempia, ja he ovat aivan haltioissaan levittelemässä valokuvia. Joka kerta tunnen itseni kiusaantuneeksi, ne vauvajutut ei kiinnosta minua enää pätkän vertaa.

Ihminen voi toteuttaa äitiyttään niin monella tavalla. Jos olisi halunut, olisimme voineet nykyisen kumppanini kanssa hakeutua sijaisvanhemmiksi, tai viikonlopuksi antaa joillekin lapsille koti. Se ei kuitenkaan ole ainakaan vielä houkutellut meitä. Yritän toteuttaa omaa huolenpitoani, ja vastuullisuuta yhteiskunnasta muilla hyväntekeväisyys tavoilla. Osallistun paljon eläinsuojelutyöhön, ja erilaisin muihin hyväntekeväisyys yhdistysten jäsenyyksiin.

Minun eka blogi

Sen verran pyydän apua lukijoiltani, että laittakaa kommenttia, jos on jotain mitä pitää muuttaa blogin ulkoasussa tms. Olen todella tumpelo tietokoneen kanssa, räpelsin varmaan viikon, että sain tämän blogin tähän kuntoon.

Aikomukseni oli avata tämä blogi 11.9 suuren katastrofin vuosipäivänä, mutta eihän se niin vaan käynyt. Luin noita bloggerin ohjeita pari tuntia, ennen kuin uskaltauduin kokeilemaan. Muutama ystävättäreni kirjoittaa blogia, esimerkiksi yksi kosmetologi, ja ajattelin, että ne voisin laittaa listaksi tuohon sivulle. Varmaan pienyrittäjille olisi apua, jos heidän bloginsa olisi jollain listalla.

Olen jonkin verran käynyt lukemassa blogeja, mutta aika paljon on jotain "hömppä" aiheita, eli meikkausta, biletystä yms. En enää vapaa aikaani haluaisi sellaiseen käyttää, niin vinkatkaa, jos tiedätte hyviä asiapitoisia blogeja.

Valokuvia en osaa vielä siirtää, mutta olen suunnitellut, että voisin ottaa kissani kuvauskohteeksi. Nyt olenkin kuvannut kissoja erityisesti, koska naapurissa on kolme kolmekuista kissanpentua. Katsotaan nyt, miten tässä edistyn ja opin.

Pahoittelen myös kirjoitusvirheitä. Tiedän tekeväni paljon pilkkuvirheitä, ja käytän liian pitkiä lauserakenteita. Isot kirjaimet, ja yhdyssanat ovat myös vaikeita. Antakaa ne kuitenkin anteeksi, ja lukekaa vain asiasta. Yritän siihenkin hankkia jonkun kirjan, että korjaan tuota äidinkielen taitoa.

Kaksoiselämää

On aivan uskomatonta, että joku ihminen voi elää kaksoiselämää, niin kuin puolisoni Ilkka teki. Hän oli paljon työnsä puolesta poissa, ja minulle oli helppo kertoa, olevansa ihan muualla, kuin olikaan. En ole mustasukkainen luonne, ja inhoan vahtimista. Mielestäni terveen parisuhteen tulee perustua vapaaehtoisuuteen, ei vahtimiseen.

Olimme ehkä olleet viitisen vuotta naimisissa, kun minulle soitettiin työhön, ja mieheni tyttöystävä kertoi kuka hän on. Hän oli alkanut epäillä Ilkan puheita, ja joistakin reksitereistä selvittänyt, että mies onkin naimisissa. He olivat seurustelleet pari vuotta, ja myös lasten hankkiminen oli puheena. Ilkka siis eli kahdessa paikassa, jälkikäteen mietin olisiko minun pitänyt huomata se jostain, mutta en vaan huomannut, en edes osannut epäillä, että hän oli niin tyhmä.

Tässä kohtaa olen myös vihainen psykiatrilleni. Hän nimenomaan oli keväällä kannustanut minua uskomaan, että Ilkan poissaolevuus, oli masennusta, ja suurta työmäärää. Sitten, kun tämä paljastui kesällä, hän sanoi, että sehän olisi pitänyt minun kyllä huomata. Psykiatri alkoi käyttäytymään, niin kuin hän olisi muka tiennyt, että näinhän siinä käy. Vaikka hän itse aina haki muita selityksiä Ilkan käytökselle.

No, mitäpä minä siinä tilanteessa tein. Menin puhelimesta asiakaspalveluun, ja yritin koota ajatuksiani. Olen putiikipitäjä eli yrittäjä, ja tupa oli täysi asiakkaita, en voinut jäädä takahuoneeseen itkemään. Tästä olen joskus katkera, että olen elinkeinoni takia joutunut työntämään suruni taustalle. Vähä niin, kuin Tuulen viemässä Scarlet O' Hara, suren sitten huomenna.

Lapsettoman tunteet

Nyt joku voisi luulla, että olen syvästi katkera siitä, että jäin lapsettomaksi. En sitä kuitenkaan ole. Senkin asian sain vaan jotenkin purettua itsestäni ulos.

Kun tapasin nykyisen mieheni, olisimme halunneet lasta yhdessä. Olin kuitenkin jo sen ikäinen, ja reuman takia huonokuntoinen, ettemme sitten enää lähteneet mihinkään hoitoihin. Ja nyt on hyvä näin, kummallekin, meillä on kolme kissaa, jotka korvaavat lapset. Ymmärrän myös, että jos olisin hankkinut vielä yli nelikymppisenä lapsen, ja olisin nyt leikki-ikäisen äiti en oli todellakaan jaksanut. Oma sairauteni, kuluttaa sen verran voimia, että vaikka se ei muussa näykkään, niin tiedän itse etten olisi ollut enää hyvä äiti.

Silloin, kun tuo kaikki oli vielä tuoretta tuskaa, ennen avioeroani, olisi halunut hakata, ja potkia miestäni, Ilkkaa. En koskaan käynyt häneen käsiksi, ja hän ei ollut fyysisesti väkivaltainen, mitä hän aina kyllä muisyi korostaa. Minun raivoni oli niin tukehduttava, etten ymmärrä miten pystyi olemaan lyömättä häntä. Hän eli koko avioliittomme ajan kaksoiselämää, enkä ollenkaan hoksannut, että hänellä oli vakio tyttöystävä muualla, eikä tuo tyttöystävä tiennyt minusta. Että sellainen sankari.

Lapseton nainen

Katsoin tilastoja mitä kautta lukijat oli tähän blogiin, jo heti tuoreeltaan löytäneet Blogilistan kautta, ja lapsettomuus sanan kautta. Otankin sen sitten heti puheeksi, tai siis kirjoittamisen alle.

Lapsettomuus on varmaankin ainoa pysyvä, ja muuttumaton asia, mikä jäi tulokseksi menneestä elämästä. Menin hiukan yli kolmekymppisenä naimisiin, varmaan siksi hätiköidenkin, kun halusin niin kovasti lasta. Silloin en edes pystynyt ajattelemaan mahdollisuutta että jäisin lapsettomaksi. Aviopuolisollani, sanotaan häntä, vaikka Ilkaksi, oli ollut edellisessä avioliitossaan lapsi, joka oli kuollut vauvana. Uskoin täysin, kun hänkin kertoi halauvansa lapsen.

Narsistisen persoonan kanssa asia, ei kuitenkaan ollut näin yksinkertainen. Hän "unohti" kertoa minulle, että tämä vauva syntyi hedelmöityshoidolla, koska hänen siittiöidensä laatu oli niin heikko. Hän myös "unohti" kertoa ettei pysty seksiin normaalissa ihmissuhteessa, vaan ilmeiseti vain lyhytaikaisten kumppanien kanssa.

Huomasin olevani avioliitossa miehen kanssa, joka ei halua seksiä, eikä siihen kykene, ei koko seitsemän vuoden liiton aikana. Hedelmöityshoidot aloitettiin, kuitenkin jo seurusteluaikana, kun satunnaista seksiä vielä oli, miestä ei edes tutkittu, kun kaikille oli selvää, ettei hänessä ole vikaa, kun oli jo ollut yksi lapsi. Minustakaan ei löytynyt vikaa, ja sain todellisia hevoskuureja hormooneja, koska 90-luvun lopulla määrät oli suunnattomia. Ensimmäinen koeputkihedelmöitys päättyi hyperstimulaatioon johon meinasin kuolla, silloin tuntui, että taivas romahti päähäni. Halusin lapsen, mutta makasinkin sairaalassa hengenvaarassa. Miestäni ei näkynyt, hänellä oli, kuinkas muuten muuta menoa.

Hyperstimulaatio laukaisi minussa reuman, josta kärsin vieläkin, tämäkin sadepäivä, alkaa taas luitani jäytää. Tuo hyperstimulaatio onneksi pysäytti hoidot, ja nyt myös mieheni tutkittiin tarkemmin. Hän todella kertoi unohtaneensa, että hänen ensimmäinen lapsensa syntyi koeputkihedelmöityksenä, ja hän oli lähes steriili.

Elämä on aina riski

Otan suuren riskin, kun tulen näin julkiseen välineeseen kertomaan elämästäni. En edes pystyisi tähän, jos ei nykyinen puolisoni kannustaisi minua.

Sen avun olen ainakin saanut psykoanalyysistä, että olen loppujen lopuksi kyennyt luomaan terveen parisuhteen. Pystyin välttämääm houkutukset luottaa vääriin ihmisiin, ja uskaltauduin vielä kerran rakastua. Totuushan kuitenkin on, että persoonallisuushäiriöisiä on todella vähän, en tiedä tutkittua prosenttia, mutta uskon, että kyse on korkeintaan parista prosentista. On paljon todennäköisempää osua ihmissuhteessa ihan terveeseen persoonaan. Parisuhteeni on nyt sen verran vanha, että jo tiedän osuneeni oikeaan, terveeseen ihmiseen. Nyt tiedän myös, että minä itse osaan olla terveessä parisuhteessa, ja osaan arvostaa toista ihmistä.

Yleensä käy niin, että kun ihminen on useamman kerran ajautunut suhteeseen narsistin kanssa, menee luottamus itseen, ja ihmisiin, eikä enää uskalla rakastua, tai edes ystävystyä. Yksi kirjoittamiseni tarkoitus on vakuuttaa toiset saman kokemuksen läpikäyneet uskomaan, että joskus voi käydä hyvinkin. Rakastuminen on kuitenkin aina riski, kun uskaltaa rakastua, sen mukana tulee aina menettämisen pelko. Voit menettää rakastettusi monella tavalla, myös kuoleman kautta.

Itse sain terapian, ja ajan myötä eheyttä, ja vahvuutta ottaa jälleen riski rakastua. Olen pohtinut puolisoni kanssa, olenko hölmö, kun uskallan lähteä niistä asioista kirjoittamaan. Luotan kuitenkin, että pysyn anonyyminä, ja en tee tätä ketään panetellakseni. Koen vain sen, että kirjoittaminen on aina auttanut minua, ja sanotaan, että kaikki jotka kirjoittavat päiväkirjaa, kirjoittavat sitä kuitenkin jollekulle. Nyt minä kirjoitan teille lukijani.

Olenko minä narsisti?

Varmaan monelle lukijalle tulee heti mieleen, miten minä kirjoitan muista ja nimeän heidät narsisteiksi, mistä tiedän etten itse ole sitä. Olen miettinyt asiaa lähes koko ikäni, ja joskus epäillytkin, että minä itse olen persoonaltani häiriintynyt. Varmaan jollain tapaa olenkin.

Kävin terapiassa psykiatrian erikoislääkärillä, noin kahdeksan vuotta. Välillä kerran kuussa, välillä jopa kolme kertaa viikossa. Terapian avulla opin jäsentämään omaa persoonaani, ja enkä itse pidä itseäni narsistina, eikä myöskään psykiatrini löytänyt minusta narsistia. Sen kuitenkin tiedän, että minulla on todella voimakas tapa vetää narsisteja puoleeni.

Sitä en ole vieläkään oppinut ymmärtämään, miten sen teen, mutta jos läsnä on narsisti, hän vääjäämättä löytää minut. Ehkä se, kun jo lapsuuden perheessäni olen tottunut narsistiseen käyttäytymiseen, viestin sanattomasti, että minua voi hallita. Ilmeisesti narsistisessa käytöksessä on jotain niin minuun vetoavaa, että valitsen aina uudestaan,ja uudestaan lähipiiriini heitä.

Pitkä askel eteenpäin

Olen jo kauan suunnitellut, että haluaisin jakaa kokemuksiani, aika erikoisista elämän vaiheistani. Toivoisin, että joku muu niistä voisi hyötyä, mutta ennen kaikkea, haluan kirjoittaa itsestäni ulos kaiken pahan.

Haluan pysyä tuntemattomana, koska kerron niin rankasta aiheesta, ja en missään nimessä halua, että entiset puolisoni tunnistaisivat minut. Se voisi koitua minulle hengenvaaralliseksi. Toivon siksi ettei lukijani edes vaivaisi päätään henkilöllisyydelläni. Voisin olla kuka tahansa. Sinun työkaverisi,sisaresi,opettajasi,naapurisi,ihan kuka vaan. Et koskaan tiedä mitä lähipiirisikään kotona tapahtuu. Kukaan joka tuntee minut omassa kotikaupungissani, ei koskaan voisi uskoa, mitä minulle on tapahtunut. Kulissini ovat pysyneet kuosissaan, en niitä erityisesti ole halunnut ylläpitää, vaan se on tapahtunut ihan luontaisesti.

En tiedä miten usein jaksan tätä blogia päivittää. Sen näkee sitten, mitä tämä tuo tullessaan. Tunnen kuitenkin tehneeni todella ison askeleen eteenpäin, olen aivan innoissani, toisaalta peloissani. Olen, nyt avannut sellaisen kaapin oven etten sitä enää voi sulkea.