Kohtaaminen psykiatrian osastolla

Nyt, kun olen päättänyt kirjoittaa kaikki ulos, niin luulin, että se tapahtuisi helposti, olenhan sitä kauan jo suunnitellut. Nyt kuitenkin tulee tunne, että en kaikkea haluakaan muistaa. Pelkään muistojen mukanaan tuomaa ahdistusta.

Avioliitossani olin hyvin paljon tekemisissä psykiatrian poliklinikan henkilökunnan kanssa, koska mieheni oli pariin otteeseen siellä sisällä. Se vaihe tuntuu jotenkin hyvin tuskaiselta, koska mieheni valehteli, vaikka mitä minun tekemisistäni ja en ollenkaan silloin tajunnut mistä puhuttiin. Olin useaan otteeseen omaisen ja hoidettavan neuvottelussa missä oli hoitohenkilökuntaa paikalla. Ihmettelin aina sitä kummallista ilmapiiriä, että ihmiset joita en koskaan ollut edes tavannut suhtautuivat minuun tosi negatiivisesti.

He olivat otollista maaperää miehelleni, joka oli taitava narsisti ja osasi kääntää kaiken omaksi hyödyksi. He eivät kuunnelleet minua ollenkaan, vaan väittivät minun mielipiteeksi sen mitä mieheni oli minusta sanonut ja sivuuttivat omat sanomiseni. Jos en silloin olisi jo ollut aika vahva ja minulla oli tuki omasta terapeutistani niin kokemus oli kamala. Toivon, että muutkin lukijat kommentoisivat asiaa, ovatko muut kohdanneet samaa, vai oliko se vain minun kohdalla näin.

Se tuntuu vieläkin tosi pahalta, monta kertaa tulee mieleen, että otanko yhteyttä sinne sairaalaan ja puhun niiden ihmisten kanssa nyt jälkikäteen. Mitä he nyt ajattelevat, kun on osoittutunut, että mieheni oli supervalehtelija. Hävettikö heitä koskaan jälkeen päin miten he ovat kohdelleet minua? Olisin siinä vaiheessa myös itse kaivannut myötätuntoa eikä minua kuunneltu ollenkaan. Se tuntuu niin täysin uskomattomalta, että miten ammattilaiset voivat toimia näin. Oliko heidän ammattitaito niin vähäinen etteivät he kyenneet edes näkemään, että minä halusin rauhallista yhteistyötä. He olivat aina jo valmiiksi niin ärsyyntyneitä, että kun menin keskusteluun he suorastaan kihisivät.

Joudun tätä asiaa vielä useasti pohtimaan mielessäni miten siinä tapahtui sillä tavoin. Olen aina ollut hyvä, sopuisa neuvottelija yrittäjän työssänikin. Mutta miksi se neuvottelu ei ollenkaan onnistunut psykiatrianosaston henkilökunnan kanssa. Olen niin ilkeä, että ajattelen kysymyksessä olleen myös osin kateutta. Pienessä kaupungissa kaikki tiesi minun olevan yrittäjä, vaikka se on kovaa työtä, niin aina löytyy ihmisiä jotka ovat siitä kateellisia. Mieheniboli myös loistava ruokkimaan tälläisiä ihmisten heikkouksia.

Myönnän olevani edelleen hyvin katkera sille henkilökunnalle.