Lapsuuteni perhe-elämä oli aika kummallista. Asuin äitini kanssa isovanhempien luona, ja pääasiassa he huolehtivat minusta. Vanhempani meni naimisiin hyvin nuorena, äitini sai minut parikymppisenä, siis ihan lapsena.
Avioliitto meni heti alkuun pieleen, koska isäni ei pystynyt jättämään omaa äitiään, hänen äitinsä piti kiinni kynsinhampain pojastaan. Tilanne oli ihan kiero ja kummallinen, isäni asui kaksikymmentä vuotta oman äitisä kanssa. Vasta anopin kuoleman jälkeen vanhempani muutti yhteen asumaan ja minähän olin jo pois lapsuuden kodistani. Lapsena näin isääni erittäin harvoin, joskus saattoi mennä useampi kuukausi. Hän ei koskaan käynyt meillä päiväaikaan, vaan tuli vasta, kun oma äitinsä oli mennyt nukkumaan.
Nyt kun tätä kirjoitan se kuulostaa ihan hullulta elämältä. En koskaan ole kenestäkään muusta kuullut, ettei aikuinen mies pysty jättämään äitiään. Tämä isäni äiti inhosi ja vihasi minua ja äitiäni. Hän kielsi isääni osallistumasta ristiäisiinikään ja isäni totteli.
Se, että näin isäni hyvin harvoin ei minua haitannut, päinvastoin. Pelkäsin häntä ja hiukan halveksinkin. Joskus harvoin, kun olimme kahden kesken hän sai hirveitä raivokohtauksia ja haukkui minua syyttä suotta. Nyt vanhempana ymmärrän ettei hän uskaltanut purkaa vihaansa kehenkään muuhun ja varmaan hän kiehui sisäisesti kahden vahvan naisen välissä.
Äitini mieli lause on, että minä en haluaisi olla missään tekemisissä sinun kanssasi, eli siis minun. Hän hokee sitä nykyäänkin, mutta lapsena se tuntui pahalta, kun oma äiti toivoo, että lapsi olisi kaukana poissa. Hyvin usein hän huokaili, että voi kun sinusta tulisi jo aikuinen. Hän ei olisi millään kestänyt äitiyden vastuuta ja ei olisi siihen pystynytkään ilman omia vanhempiaan.
Nyt aikuisena hän sanoi lapsuusajoistani, että ei tiennyt minun olevan lapsi, kun vaikutin aina niin aikavalta ja kyvykkäältä ja hän itsehän oli lapsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti